Peru 3: Puno ja Titicaca-järvi 
Puno sunnuntaina 25.3.2007.

Puno on Titicaca-järven rannalla oleva pieni satamakaupunki, joka on perustettu v.1668. Sen kadut ovat kapeita kuin eteläeurooppalaisissa vanhoissa kaupungeissa, ja ne ovat arkipäivisin tupaten täynnä autoja ja frici-takseja eli paikallisia riksoja.

Bolivian kylmien ja karujen majapaikkojen jälkeen halusimme lämpöä, mukavuutta ja lämmintä vettä elämäämme. Koska nyt ei ole sesonkiaika, saimmekin hyvän hotellihuoneen 34 eurolla (suomalaisittain halpa, mutta täkäläisittäin kallis), ja olemme täysin rinnoin nauttineet kuninkaallisesta vuoteesta, PATTERIN tuomasta lämmöstä (yöt ovat täällä kylmiä), isosta kylpyhuoneesta ja kunnon aamiaisesta.










Perjantaina teimme iltapäiväretken Sillustanin kylässä olevia tornihautoja katsomaan. Inkat ja heitä edeltäneet Colla-heimot ovat rakentaneet kivenlohkareista ns. chullpa-torneja (korkeimmat 12m), jotka ovat olleet kokonaisten sukujen hautapaikkoja. Tornihaudat sijaitsevat ylätasangolla Umayon-järven niemellä.

Matkalla Sillustaniin ohitimme pahamaineisen vankilan, jonne on teljetty mm. useita sissijohtajia. Supervartioitu vankila on ympäröity miinakentällä (laamojen turmaksi).







Paluumatkalla vierailimme perulaisessa maalaiskodissa. Sillustanissa maatalot on rakennettu harmaasta savitiilestä, ja pihapiiri on ympäröity muurilla. Sisälle astutaan komean portin kautta, jota koristavat pienet härkäpatsaat tuomassa onnea. Taloissa ei ole mitään lämmitystä (vaikka talviöinä täällä saattaa olla pakkasta eikä kesäyökään ole lämmin). Sähkö tekee kovasti tuloaan myös maaseudulle, mutta vierailemassamme talossa ei ollut sähköä. Emäntä valmisti ruoan pihalla olevassa uunissa. Pienessä makuuhuoneessa oli laamantaljoilla pehmustettu vuode. Pihalla tepasteli laama ja alpakka. Takapihalla oli pieni puutarha, kaivo ja marsu- (ts. eväs) häkki. Koti oli hyvin yksinkertainen ja karu mutta siisti, vaikka minkäänlaisia pesutiloja emme nähneet.






Lauantaina kävimme risteilemässä Titicaca-järvellä. Järvi on valtava vesiallas pituudeltaan 230km, leveydeltään 97km ja syvimmillään 280m. Se on maailman korkeimmalla sijaitseva purjehduskelpoinen järvi (3820m). Titicacan vesi on enimmäkseen puhdasta, mutta kaupunkien rannoilla on pahoja saasteongelmia. Kalastusaluksia tai kalastajia emme juuri nähneet, sen sijaan kalanviljelylaitoksia kyllä.

Lähellä Punoa on ainutlaatuinen kelluvien saarten yhdyskunta, jota turistit käyvät laumoittain ihmettelemässä. Uros-heimon intiaanit aloittivat kelluvan elämänsä vuosisatoja sitten päästäkseen rauhaan agressiivisesta Colla-intiaaniheimosta. Tänä päivänä vielä useita satoja ihmisiä asuu saarilla. Jos he kyllästyvät naapureihinsa, he hinaavat saarensa kauemmaksi. Jos he tuskastuvat omiin sukulaisiinsa, he ottavat heistä pesäeron sahaamalla saaren kahtia.

Saaret on rakennettu useasta kaislakerroksesta. Vierailemamme saaren päällikkö esitteli meille saarensa rakennetta. Saari on kaksi metriä paksu, ja sen alla on 20 metriä vettä. Se on narujen avulla ankkuroitu paikoilleen. Jokaisella saarella asuu yksi suurperhe, ja saaria on nelisenkymmentä. Pikkulapsille on oma koulu, mutta nuoria emme juuri nähneet. Monenlaisia kysymyksiä heräsi meikäläisten mielessä saarelaisten ihmeellistä elämäntapaa katsellessamme.

















Kävimme myös kauempana järvellä olevalla Taquile-saarella, joka on ollut asuttu tuhansia vuosia. Saarella on nykyään n.2000 asukasta, ja siellä on 25 ravintolaa, joissa saarelaiset tarjoilevat turisteilla herkkuja, mm. Titicacan taimenta. Saari kohoaa lähes pystysuoraan järvestä ja kylä sijaitsee saaren huipulla. Sinne johtavat jyrkät portaat, joita pitkin quechua-kieltä puhuvat asukkaat kantavat selässään rannasta raskaita - jopa 80-kiloisia - taakkoja. Ohuessa ilmassa monen turistin oli portaita kiivetessään pysähdyttävä puuskuttamaan useasti, mutta kantajat kipittivät ylös portaita kuin vuorikauriit.

Saarelaiset noudattavat vanhoja inka-periaatteita: älä valehtele, älä varasta ja tee aina työtä. Kylän kujilla naiset (ja miehetkin) kävelivät vastaan kudin tai värttinä kädessään. He ovat erityisen taitavia kutojia, ja kylän keskustan neulekaupassa alkoivat sormemme taas syyhytä kauniita myssyjä ja villapaitoja katsellessamme. Ehkä meidän pitää lähettää vielä yksi paketti kotiin ennen lentoa Suomeen.






















Viimeisenä päivänä Punossa kävimme tutustumassa vanhaan Yavari-nimiseen höyrylaivaan, joka on ankkuroituna satamassa. Laiva on rakennettu Englannissa v.1862, ja se tuotiin 2600 palana laivalla Kap Hornin kautta Arican satamaan, sieltä junalla Tucnaan ja lopulta muulien kantamana Andien yli Punoon. Matka kesti kuusi vuotta. Yavari palveli Titicaca –järvellä yli sata vuotta, ja se on lähes ruosteeton, koska se on ollut vain makeassa vedessä. Nyt se on museolaivana, jota kunnostetaan, jotta se saataisiin risteilyalukseksi järvelle.





Halusimme myos kokeilla, millaista on meloa perinteisellä kaislakanootilla. Kelluvalla saarella asuvat isä ja poika tapasivat meidät rannassa ja opettivat meille, miten alus saadaan liikkumaan. Kyseessä oli pikemminkin vene kuin kanootti (Timo kauhoi perästä, Leena souti sivulta), mutta saimme tehtyä pikkulenkin järven ruovikossa. Kaislavene oli tuhansia vuosia vanhaa mallia ja pystyi kantamaan jopa 30 henkiloä. Sen rakennusmateriaalina olevia kaisloja oli kuivatettu 1,5 vuotta, itse rakentaminen oli kestänyt noin kuukauden.











Olemme nyt olleet kuusi viikkoa Etelä-Amerikassa, ja viimeinen viikkomme täällä on alkamassa (toivottavasti yhtä onnellisissa merkeissa kuin tähänkin asti...). Huomenna jatkamme matkaa bussilla Cuscoon. Matka kestää 10 tuntia, ja sen aikana saamme tutustua useisiin historiallisiin paikkoihin. Cuscon kaupungista käymme sitten katsomassa kaikkien turistikohteiden äitiä, Machu Picchua. 1.4. lennämme Madridiin. –T&L

Kommentit

Lisää kommentti
nocomments