LinkitTätä kirjoittaessamme olemme jo jättäneet Tahitin, ja istumme isäntämme Oscarin vilpoisen ja viihtyisän puutarhan terassilla Hanga Roassa, Pääsiäisaaren ainoassa kaupungissa. Taustalla radiossa soi paikallinen ”country-musiikki” - mutta tästä kiehtovasta saaresta kerromme seuraavassa raportissa.
Viikko sitten keskiviikkona matkustimme rahtilaiva Vaeanulla Bora Boralta takaisin Pape’etelle. Vaeanu on kunnon vanhanaikainen rahtilaiva, rakennettu Norjassa vuonna 1942. Matka kesti noin 18 tuntia, jonka aikana laiva kävi kolmen eri saaren satamassa. Kansimatkustajia varten oli todella vain kansi, tosin katettu sellainen. Paikalliset heittivät kannen lattialle oman makuualustansa ja nukkuivat siinä. Me olimme varanneet itsellemme oikean hytin, joka oli karu, mutta varustettu peräti suihkulla.
Laivassa ei ollut minkäänlaista ruokailumahdollisuutta, joten nautimme picnic-päivällisen (purkkitonnikalaa ja leipää) hytin lattialla istuen. Laivamatka oli halpa tapa (50 euroa/henk.hytteineen) tehdä pieni risteily Tyynellämerellä. Olimme onnekkaita sään suhteen: päivä oli aurinkoinen eikä tuullut liikaa. Muutama lentokala ja valaskin näyttäytyi. Edellisenä päivänä tapaamamme ranskalainen nuoripari oli joutunut keskelle myrskyä ja vesisadetta toisella rahtilaivalla, jonka kansimatkustajilla ei ollut edes kattoa suojanaan (eikä hyttejä ollut).
Rahtilaiva on ainoa tapa matkustaa Bora Boralta Tahitin muille pikkusaarille tai pääsaarelle, jos ei halua lentää. Laivassa oli siis varsin värikäs joukko paikallisia matkustajia. Tutustuimme mm. 35 vuotta matematiikan opettajana toimineeseen Jarosiin, joka nykyään ansaitsee leipänsä ammattikalastajana. Jarosin kanssa oli mukava jutella, ja saimme häneltä paljon tietoa polynesialaisesta yhteiskunnasta ja koululaitoksesta. Jarosin isoisä saapui Tahitille nuorena merimiehenä vuonna 1920, ihastui paikkaan, rakastui paikalliseen kaunottareen eikä koskaan enää palannut Tsekkoslovakiaan.
Tahitin koululaitos on ranskalainen: lapset aloittavat koulunkäynnin jo kolmi- nelivuotiaina esikouluryhmissä, käyvät peruskoulua saman verran kuin Suomessakin ja sen jälkeen lukion. Lukion jälkeinen koulutus haetaan Ranskasta, joskus Uudesta Seelannista. Jaros oli erityisen huolestunut siitä, että tahitilaislapset eivät saa edes alkeisopetusta omalla polynesialaisella äidinkielellään, vaan kaikki opetus on ranskankielistä. Tämän takia heistä tulee usein puolikielisiä, koulunkäynti keskeytyy ja vain kymmenen prosenttia kouluikäisistä käy lukion. Vertailun vuoksi Uudessa Seelannissa 90% maorilapsista käy lukion (he saavat opetusta omalla äidinkielellään).
Saavuimme Pape’eteen vähän kolmen jälkeen aamuyöstä. Yö oli pehmeän lämmin, ja kävelimme reppuinemme kohti kaupungin keskustassa olevaa lauttasatamaa, josta lähtisi kuudelta lautta Moorean saarelle. Löysimme satamakadulta yllättäen auki olevan kahvilan, ja nautimme ikimuistoisen patonki- ja kahviaamiaisen seuraten Pape’eten heräämistä aamuun.
Moorean saari on vain 20 kilometrin päässä Tahitin pääsaarelta, mutta kokonaan oma maailmansa. Bora Bora on kaunis saari, mutta kovin kaupallinen, ja palvelu siellä on ranskalaisen joustamatonta ja joskus suorastaan tylyä. Moorealla oltiin ystävällisiä ja palveluhenkisiä, ja hintataso oli alhaisempi. Vuokrasimme kanootin ja vietimme kaksi hienoa päivää tutkien snorklaamalla saarta ympäröiviä koralleja.
Polynesialaisten kanssa tulee hyvin toimeen, kun unohtaa kiireen ja aikataulut ja muistaa hymyillä. Moorealta lähtiessämme meidän piti ehtiä päivän viimeiseen lauttaan, ja hankkiuduimme hyvissä ajoin bussipysäkille. Odottamaamme bussia ei kuulunut, ja samaa bussia odottanut paikallinen rouva totesi tyynesti, että ehkä kuljettaja ei halunnut ajaa lauantaina, tai ehkä bussi tulisi. Bussia odotti myös kaksi ranskalaista naista, joiden oli ehdittävä saman illan Pariisin-koneeseen. Kun seuraavaakaan bussia ei kuulunut, aloimme ranskalaisten kanssa hermostua ja otimme taksin – paikallinen rouva jäi tyynesti odottamaan pysäkille. Juuri kun päivän viimeinen lautta oli irronnut satamasta, puuskutti bussi paikalle mukanaan muutama todella hermostunut turisti. Ystävällinen kapteeni peruutti takaisin rantaan, ja turistit ehtivät mukaan.
Viimeisen päivämme Tahitilla vietimme osallistumalla bussiretkelle saaren ympäri. Bussimme kuljettajalta Jean Claudelta saimme myös kullanarvoisen vihjeen Oscarin majatalosta Pääsiäissaarella.
Retken kiinnostavin kohde oli Paul Gauguinin museo – Gauguin vietti Tahitin saarilla useita vuosia ja kuoli myös siellä. Ranskalaiset halusivat Gauguinille komeat hautajaiset Pariisissa, mutta tahitilaiset kieltäytyivät luovuttamasta vainajaa, koska hänellä oli paikallinen vaimo ja lapsia. Gauguin onkin haudattu Hiva Oan saarelle.
Haluamme tulla Tahitille uudelleen, mutta toisenlaiselle tutkimusretkelle. Jarosilta saimme tietoa tuntemattomammista (ja halvemmista) pikkusaarista, joihin tutustuu todennäköisesti parhaiten rahtilaivalla kiertäen. Suurimmalle osalle saarista pääsee myös lentäen. Ikävin puoli Tahitissa on sen korkea hintataso (hinnat ovat ehkä hieman Suomea kalliimpia). Halvimmalla selviää, kun syö katuravintoloissa eikä käytä taksia. Oluen hinta vaihtelee kolmesta seitsemään euroon ja viini on hyvin kallista. Majapaikasta on pulitettava yli sata euroa yöltä. Ikävää on myös se, että englannin kielellä ei tahdo tulla ymmärretyksi, ranskalaiset kun eivät täälläkään halua puhua tai ymmärtää muuta kuin ranskaa.
Seuraava raporttimme tulee Pääsiäissaarelta, jossa olemme viisi päivää. Voimme jo tässä vaiheesa vakuuttaa, että saari on mahtava paikka! – T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1350 views ) | permalink |
( 3 / 1869 )Bora Bora keskiviikkona 31.1.2007
Lensimme sunnuntaina Tahiti Air Nuin ilmabussilla Pape’eteen, ja saavuimme perille 25 tuntia aikaisemmin kuin olimme lähteneet, eli lauantai-iltana (ylitimme kansainvälisen vuorokausirajan). Viiden tunnin lento oli ehkä mukavin kokemamme sen jälkeen, kun Singaporessa jätimme Finnairin koneen. Hymyilevät tahitilaiset lentoemännät (joiden asut olivat samaa upeaa turkoosia kuin Tahitin meri) pitivät meistä hyvää huolta. Elokuvavalikoimassa oli mm. The Queen - ehdottomasti näkemisen arvoinen, ei vähiten Helen Mirrenin upean suorituksen ansiosta.
Tahitin pääsaarella asuu n.170 000 asukasta, joista ¾ asuu Pape’etessa (koko ranskalaisen Polynesian väkiluku on n. 250 000). Hallinnollisesti saarivaltio kuuluu Ranskalle. Tahitin kielen lisäksi toinen virallinen kieli on ranska, jota kuulee kaikkialla. Englannin kielellä ei tahdo pärjätä, ranskan alkeistakin on suurta apua (ilman Timon kouluranskaa meille varmasti kävisi täällä kalpaten). Paikalliseen ranskalaisväestöön pätee Murphyn laki: jos joku asia voidaan ymmärtää väärin, se myös ymmärretään väärin - joskus jopa tahallaan...
Pape’ete on arkipäivisin kaoottisen vilkas kauppakaupunki, mutta ei varsinainen turistikeskus – turistit hakeutuvat muille saarille. Lauantai-iltana kaupunki tuntui hiljaiselta. Satamatorilla oli kuitenkin vilkasta: kymmenet asuntovaunuista rakennetut ruokavaunut tarjosivat kiinalaista, italialaista, ranskalaista ja polynesialaista ruokaa paikallisesti varsin kohtuulliseen hintaan (alle 10 euroa) ja näytti siltä, että kaikki pape’eteläiset olivat kokoontuneet perheineen ilta-aterialle. Musiikki soi ja näytelmä oli värikäs. Kahtena iltana kävimme siellä syömässä ja voimme suositella: ruoka oli todella hyvää. Loppuillan vietimme paikallisten täyttämässä baarissa, jossa tahitilaisorkesteri soitti ja keinuvalanteiset naiset tanssivat (me myös).
Sunnuntaina Pape’ete oli täysin kuollut. Kaikki kaupat ja suurin osa kahviloista ja ravintoloista olivat kiinni, bussit eivät kulkeneet eikä ihmisiäkään juuri näkynyt. Aamukuudelta olisi kaupungissa ollut sunnuntaimarkkinat, mutta ne olivat loppuneet jo yhdeksältä. Vietimme päivän tutustumalla kaupunkiin kävellen. Onneksi illalla ruokavaunut olivat taas paikoillaan.
Lonely Planet kutsuu Bora Bora –saarta ”paratiisien Cadillaciksi, jossa on kaikkea, mitä ei tarvitse, mutta mitä ilman ei voi tulla toimeen”. Saari on syntynyt 3 - 4 miljoonaa vuotta sitten tulivuoren purkauksen jälkeen. Se tuli tunnetuksi South Pacific –elokuvan filmauspaikkana. Saari sijaitsee 280 kilometrin päässä Tahitin pääsaaresta, ja halusimme ehdottomasti käydä siellä. Bora Boralle pääsee rahtilaivalla tai lentäen, ja laivan hankalan aikataulun takia meidän oli lennettävä. Toinen tahitilainen lentoyhtiö, Tahiti Air hoitaa Polynesian saariston sisäistä lentoliikennettä alueella, joka on pinta-alaltaan Euroopan kokoinen. Lento ATR-koneella kesti 45 minuuttia, ja matkan aikana saattoi koneen ikkunasta ihailla useita koralliriuttojen ympäröimiä pikkuparatiisejä.
Perillä majoituimme pieneen merenrantabungalowiin, jonka terassilla tämäkin teksti syntyy turkoosin kaikissa sävyissä välkkyvän meren tahdittamana. Sää on kostea ja kuuma ja merivesi yli 25-asteista. Eilen vuokrasimme polkupyörät ja pyöräilimme saaren ympäri (32 km). Reitti oli helppo, sen varrella oli vain kaksi mäkeä, mutta tien kunnossapidon kohdalla ranskalaiset ovat säästäneet. Raharikkaiden suosimaan hotelli Bora Boraan asti tie oli ihan ok, mutta meidän niemelle johti kuoppainen perunapelto. Tie kulki rantoja hipoen pikku kylien läpi ja lähes joka mutkan takaa avautui uusi kuvakulma saarta hallitsevalle Otemanu –vuorelle (South Pacific –musikaalin Bali Ha’i). Timon pyörä hajosi kesken matkan, mutta näppärä paikallinen mopopoika korjasi sen rautalangalla jäätelöpalkkiota vastaan.
Bora Boran ranskalaiset tekevät asiat vaikeiksi, mutta alkuperäisväestön kanssa ei ole mitään ongelmia; kun vain hymyilee niin kaikki onnistuu. Esimerkki: hotellimme ranskatar kertoi kategorisesti, että polynesialaiskanoottia ei voi vuokrata mistään millään hinnalla. Timo näki sellaisen rannalla, jäljitti omistajan, pyysi hymyillen lupaa vuokrata kanootin pariksi tunniksi ja kohta hän viiletti laguunilla.
Kanootin omistaja, Tanua, on voittanut legendaarisen Bora Bora Ironman -melontakisan useita kertoja (kisassa melotaan saaren ympäri, n. 50 km). Lasikuituinen, vain 12 kiloa painava kanootti kulki kuin ajatus. Korallikalat sinkoilivat joka suuntaan ja piikkirauskut pinkoivat pakoon kun Timo meloi kuin hurmiossa. Puolen kilometrin päässä jyrisivät riutalle kaatuvat aallot ja saaren keskeltä menoa seurasi pilviharson peitossa oleva Otemanun huippu.
Polynesialaiskanoottia pidetään veneenrakennustaidon huipentumana ja tämä melontakokemus vahvisti käsityksen. Saattaa olla, että keväällä sellainen ilmaantuu Suomen vesille...
Tänään vuokrasimme läpinäkyvän kanootin ja tiirailimme laguunimme vedenalaisia otuksia(ja otukset meitä). Erivärisiä pikkukaloja liikuskeli korallien liepeillä ja hietikoiden päällä risteilivät piikkirauskut. Kun välillä vilvoittelimme meressä, jokin iso kala loikkasi Leena olan yli jahdatessaan pikkusinttejä. Meren sävyt vaihtelivat vaalean turkoosista syvään indigoon. Hotel Bora Boran turvamiehet komensivat meitä pysymään kaukana superjulkkisten asuttamien bungalowien laitureista.
Viimeisen iltamme Bora Boralla vietimme ihaillen täyden kuun siltaa majamme edustalla. Huomisaamuna nousemme rahtilaivaan, jolla matkustamme usean saaren kautta takaisin Pape’eteen. Matka kestää lähes vuorokauden eikä laivalla ole minkäänlaista tarjoilua. Onneksi lähikaupasta sai purkkiruokaa ja näkkileipää. – T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1206 views ) | permalink |
( 3.1 / 238 )Turangi perjantaina 25.1.2007
Melontaseikkailun jälkeen edessämme oli auttamattomasti lauttamatka takaisin Pohjoissaarelle. Ajoimme Motuekasta Pictoniin todellista maisematietä pitkin, joka kiemurteli Queen Charlotte –vuonon rannoilla. Kävellessämme rannalla totesimme, että ystävämme mäkäräiset olivat jääneet länsirannikolle sadepilvien myötä.
Yövyimme Wellingtonissa maanmainiossa pubissa nimeltä Cambridge Hotel, jossa oli tämän maan paras sänky. Herkulliset unet kingsize-bedissä maksoivat noin 50 euroa. Kävimme myös uudelleen hienossa Te Papa – museossa, tällä kertaa tutustumassa Uuden Seelannin taiteeseen. Molemmat pysähdyimme pienen taloa esittävän taulun eteen: toden totta, olimme yöpyneet taloa vastapäätä menomatkallamme Mangaweka-nimisessä pienessä kylässä! (Paluumatkalla oli pakko pysähtyä ottamaan talosta valokuva.)
Tongariro Crossing, päiväpatikointi suuren tulivuorialueen yli, on asiantuntijoiden mukaan hienoimpia vaellusreittejä maailmassa. Menomatkalla päätimme huonon sään takia jättää sen paluumatkalle. Nyt meillä ei enää ollut valinnanvaraa: sää oli edelleen huono, mutta viimeinen mahdollisuus tehdä tuo 17 km:n mittainen vuoristopatikointi oli tällä viikolla.
Yövyimme retkeilymajassa Turangi-nimisessä kylässä (kahden hengen huone+suihku 35 euroa). Vuokrasimme (onneksi!) kunnolliset vaelluskengät ja sauvat hostellista, ja aamulla varhain bussi vei meidät lähtöpaikalle. Sää oli yhtä kurja kuin Mt.Cookilla patikoidessamme: sumuinen ja sateinen. Ylhäällä oli lisäksi kylmää ja tuuli tuiversi yli 20 m sekunnissa. Vuorilla leijui myös voimakas rikin katku.
Tongariro on Uuden Seelannin vanhin kansallispuisto. Alueella sijaitsee kolme edelleen aktiivista tulivuorta: Mt Ruapehu (2797 m), Mt Tongariro (1967 m) ja Mt Ngauruhoe (2287 m). Ruapehu on purkautunut viimeksi v.1995 ja Ngauruhoen huipulle ei tänään saanut kiivetä, koska vuori on ollut äreänä viime aikoina. Kansainvälistä kuuluisuutta alue on saanut Lord of the Rings – elokuvien myötä: alue on filmillä Mordor´s Mt Doom.
Olisi ollut hienoa patikoida alueella sellaisessa valossa kuin se näytetään postikorteissa, mutta säätä emme voineet valita. Kapusimme ylös laavakivirinteitä, kunnes saavutimme pilvet ja jatkoimme kiipeämistä. Reitin korkeimmalla kohdalla, kahden huipun välisessä satulassa (Red Crater, 1887m), tuuli oli viedä meidät mennessään. Sinnittelimme huipun yli ja alkoi jyrkkä lasku, joka oli onneksi tuulelta suojassa. Yhtäkkiä pilvet rakoilivat, ja alhaalla siinsivät surrealistisen siniset Emerald-lammet. Lampien jälkeen ylitimme tasaisen erämaan, joka oli keskuskraateri, ja tunnin kävelyn jälkeen saavuimme taukopaikalle Ketetahin majalle. Majan jälkeen ohitimme useita savuavia kraatereita, sitten polku sukelsi alas sademetsään, ja tuntia myöhemmin istuimme bussissa matkalla takaisin Turangiin. Takana oli huikea kahdeksan tunnin seikkailu tuulen tuivertamilla tulivuorilla. Majapaikassa kuuma suihku ja kuivat vaatteet olivat jälleen hyvä saunan korvike.
Eilen matka jatkui pohjoiseen. Yövyimme Hamiltonissa, missä kävimme parturissa/kampaajalla (pirteä kampaajatyttö keri Leenalle vahingossa kesätukan) ja postitimme taas ylimääräisiä varusteitamme Suomeen. Viimeisen yömme Uudessa Seelannissa vietämme tutussa hotellissa Aucklandissa ja huomenna (sunnuntaina) nousemme koneeseen, joka vie meidät Tahitille. Tosin saavumme sinne jo tänään eli lauantaina..! Olemme varanneet majoitukset Papeetessa, Bora Boralla ja Moorealla. Mutta siitä lisää myöhemmin.
Lähdemme Uudesta Seelannista kaihoisin mielin. Olemme viettäneet täällä kolme ja puoli maagista viikkoa. Paljon on koettu mutta paljon myös jäi kokematta. Tänne tulemme takaisin ajan kanssa: vähintään kaksi kuukautta kummallakin saarella.
Uusi Seelanti on paratiisi niille, jotka harrastavat jotakin seuraavista lajeista:
golf, melonta, pyöräily, purjehdus, perhokalastus, kriketti, rugby, sukellus, valaiden ja hylkeiden katselu, patikointi, ratsastus, lainelautailu, vuorikiipeily, bungy-hyppy, alppihiihto, viinin maistelu, valokuvaus ja maisemien katselu, lampaiden laskenta, englantilainen keittiö, pubikiertely ja jutustelu mukavien ihmisten kanssa. Löhöilemään tai nököttämään tänne asti ei kannata tulla. – T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1349 views ) | permalink |
( 3 / 1806 )Arahura-laivalla matkalla Eteläsaarelta Pohjoissaarelle tiistaina 23.1.2007
Viimeisen kokonaisen Eteläsaarella viettämäme päivän kruunasimme melontaretkellä Abel Tasmanin kansallispuistossa saaren pohjoisosassa. Kansallispuisto on suosituimpia patikointi- ja melontakohteita koko Uudessa Seelannissa. Koska takanamme oli synkkiä ja sateisia päiviä länsirannikolla, emme olleet uskoa silmiämme, kun aamulla raotimme verhoa: aamuaurinko tervehti meitä kirkkaalta taivaalta.
Abel Tasmanin kansallispuiston rannat ovat melojalle ihanteellisia: jyrkkärinteisen kalkkikivikallion takana odottaa aina hieno hiekkapoukama, jossa on picnic-paikka ja WC. Vesi on turkoosinsinistä ja kirkasta ja pienissä rannikon lähellä olevissa saarissa asuu ystävällisiä hyljeperheitä, jotka uivat tervehtimään melojaa.
Aamupäivä sujui varsin leppoisasti: kiertelimme rantoja ja saaria, nautimme eväistä ja auringosta paratiisirannalla. Paluumatkalla rauhallinen meloskelu sai seikkailun makua, kun kevyt myötätuuli yhtäkkiä kääntyi rajuksi vastatuuleksi. Kajakkimme etuluukku vuoti, etuosa täyttyi vedestä ja meidän oli välillä noustava maihin pumppaamaan vesi pois. Kajakki täyttyi aina uudelleen vedellä ja keula kynti aaltojen alla – melominen kävi todella työstä. Olimme ihan puhki ja litimärkiä, kun lopulta pääsimme kotisatamaan. Tuuli oli lähes myrskylukemissa, ja rannassa kuulimme monen melojan jättäneen leikin kesken ja liftanneen takaisin taksiveneen kyydissä.
Uni maistui hostellin sängyssä, vaikka nuoret reppumatkaajat viettivätkin hauskaa iltaa parvekkeella ja naapurihuoneen amerikkalaispariskunta lotrasi keskellä yötä lähes kaksi tuntia suihkussa...(siellä kai pesivät sukkiaan, toisiaan tai jotain siltä väliltä). Seuraavana päivänä oli edessä laivamatka takaisin Pohjoissaarelle. - T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1269 views ) | permalink |
( 3 / 1861 )Motueka sunnuntaina 21.1.2007
Garstonista ajelimme pohjoiseen kohti Queenstownia samaa tietä, jota olimme muutamaa päivää aikaisemmin tulleet. Ohitimme Queenstownin iloisesti vilkuttaen ja jatkoimme pohjoiseen kohti länsirannikkoa. Nousimme vuoristoon, ohitimme kauniita järviä ja vanhoja kullankaivajien kyliä. Yöpaikan löysimme heti länsirannikolta Haastin pienestä kylästä. Hostellimme oli mainio: iso huone+kylpyhuone, vieressä täysin varustettu keittiö ja oleskelutila. Huoneessa oli TV:n lisäksi myös DVD-soitin, ja talo tarjosi lainaksi ilmaisia elokuvia monipuolisesta DVD-kirjastosta. Koko lysti maksoi noin 45 euroa yöltä.
Seuraava aamu oli harvinaisen aurinkoinen ja lämmin (länsirannikolla sataa jopa seitsemän metriä vuodessa). Hostellistamme löysimme esitteen ”eko” jet boat -retkistä läheistä Waiamoto-jokea pitkin ylös vuorille. Ajatus vesisuihkumoottorivenematkasta tuntui kiinnostavalta (varsinkin Timosta), ja koska hinta yli kaksi tuntia kestävästä retkestä oli varsin kohtuullinen (65 euroa/henk.), lähdimme mukaan.
Retki oli todella mahdollisimman luontoystävällinen. Vene oli pieni ja hiljainen, sen kyljissä ei ollut yhtään mainosta ja ryhmässämme oli vain neljä henkeä. Oppaamme Rogerin tietomäärä alueen luonnosta oli valtava, ja tämän tästä hän pysäytti veneen kertoakseen jotain mielenkiintoista luontoon ja alueen historiaan liittyvää. Pysähdyimme mm. paikassa, jonka alapuolella Australasian mannerlaatta ja Tyynenmeren mannerlaatta hipovat toisiaan. Ne törmäävät kuulemma toisiinsa keskimäärin kolmensadan vuoden välein. Viimeksi yhteentörmäys on tapahtunut 1700-luvun alussa eli laskettu aika on jälleen lähellä...
Oli hienoa nähdä joen muuttavan muotoaan rauhallisesti mereen laskevasta kymestä villiksi koskeksi ylhäällä vuoristossa. Alavirtaan ajaessamme Roger ohitteli hurjassa vauhdissa taitavasti tulvan tuomia vaarallisia ajopuita ja isoja kivenlohkareita ja aina välillä pyöräytti veneen villisti ympäri. Joen suistossa poikkesimme vielä sademetsässä luikertevalle uomalle, jonka kirkas vesi kuhisi taimenia. Tunsimme jännittävän venematkan lisäksi saaneemme myös melkoisen tietopaketin.
Jatkoimme matkaa kohti suuria jäätiköitä, Fox Glacieriä ja Franz Josef Glacieriä. Onnemme sään suhteen kuitenkin loppui, ja seuraavana aamuna Foxissa heräsimme sateen ropinaan. Fox Glacieristä (pituus 13 km) näimme vain vilauksen, mutta Franz Josefia (pituus 12 km) kävimme katsomassa ihan vierestä. Vaikuttavahan se oli, vaikka runsaan vesisateen takia emme ylös asti nähneetkään. Monet olivat valmiita maksamaan paljon päästäkseen kävelyretkelle jäätikölle, mutta me olemme mielestämme rämpineet tarpeeksi jäisillä ja lumisilla rantakallioilla luisteluretkillä. Fox ja Franz Josef ovat kaksi maailman nopeimmin etenevää jäätikköä: nopeus on keskimäärin yksi metri vuorokaudessa, parhaimmillaan jopa kuusi metriä. Lumihiutale, joka putoaa Franz Josefin syöttöalueelle (nevé), saapuu alas 50 vuoden kuluttua.
Länsirannikko näytti meille villit kasvonsa, kun seuraavana päivänä ajoimme pitkin rannikkotietä pohjoiseen: vettä satoi kaatamalla, monimetriset aallot kaatuivat mustalle rantahiekalle ja sisämaassa nousevaa vuoristoa ei sumun takaa näkynyt. Punakaikin kylässä kävimme ihmettelemässä merkillisiä ”pannukakkukallioita”, jotka vesi ja luonto ovat 30 miljoonan vuoden aikan muovanneet tavalla, jota tiedemiehet eivät vieläkään täysin ymmärrä.
Westportin lähellä kävimme kurjassa säässä kävelemässä Cape Foulweatherissa (= surkea sää, kapteeni Cookin antama nimi), jonka hyljeyhdyskunnassa oli oli melkoinen vipinä: kymmenet äitihylkeet paimensivat pikkuvauvojaan ja yrittivät opettaa näitä hylkeiden tavoille. Äänimäärä oli valtava, kun äidit kailottivat äänimerkkejään ja vauvat parkuivat takaisin. Pari urosta murahteli mukana mutta useimmat herroista olivat merellä kalassa.
Matkalla koillisrannikolle seurasimme jylhää Buller-joen laaksoa. Laakson pohjoisosa on Eteläsaaren kiwi-, persikka-, nektariini- ym.viljelmien tärkeintä aluetta. Tänään saavuimme Motuekaan, joka on portti Abel Tasmanin kansallispuistoon. Sadepilvet näyttävät jääneen länsirannikolle ja huomiseksi on luvattu hyvää säätä. Sitä toivommekin, sillä aiomme viettää päivän meloen kansallispuiston hienoissa maisemissa. – T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1234 views ) | permalink |
( 3.1 / 632 )<<nav_first <Edellinen | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11 | 12 | 13 | 14 | 15 | Seuraava> nav_last>>