Uusi Seelanti 7: Motueka - Wellington, Tongariro Crossing ja paluu Aucklandiin 
Turangi perjantaina 25.1.2007

Melontaseikkailun jälkeen edessämme oli auttamattomasti lauttamatka takaisin Pohjoissaarelle. Ajoimme Motuekasta Pictoniin todellista maisematietä pitkin, joka kiemurteli Queen Charlotte –vuonon rannoilla. Kävellessämme rannalla totesimme, että ystävämme mäkäräiset olivat jääneet länsirannikolle sadepilvien myötä.















Yövyimme Wellingtonissa maanmainiossa pubissa nimeltä Cambridge Hotel, jossa oli tämän maan paras sänky. Herkulliset unet kingsize-bedissä maksoivat noin 50 euroa. Kävimme myös uudelleen hienossa Te Papa – museossa, tällä kertaa tutustumassa Uuden Seelannin taiteeseen. Molemmat pysähdyimme pienen taloa esittävän taulun eteen: toden totta, olimme yöpyneet taloa vastapäätä menomatkallamme Mangaweka-nimisessä pienessä kylässä! (Paluumatkalla oli pakko pysähtyä ottamaan talosta valokuva.)















Tongariro Crossing, päiväpatikointi suuren tulivuorialueen yli, on asiantuntijoiden mukaan hienoimpia vaellusreittejä maailmassa. Menomatkalla päätimme huonon sään takia jättää sen paluumatkalle. Nyt meillä ei enää ollut valinnanvaraa: sää oli edelleen huono, mutta viimeinen mahdollisuus tehdä tuo 17 km:n mittainen vuoristopatikointi oli tällä viikolla.

Yövyimme retkeilymajassa Turangi-nimisessä kylässä (kahden hengen huone+suihku 35 euroa). Vuokrasimme (onneksi!) kunnolliset vaelluskengät ja sauvat hostellista, ja aamulla varhain bussi vei meidät lähtöpaikalle. Sää oli yhtä kurja kuin Mt.Cookilla patikoidessamme: sumuinen ja sateinen. Ylhäällä oli lisäksi kylmää ja tuuli tuiversi yli 20 m sekunnissa. Vuorilla leijui myös voimakas rikin katku.















Tongariro on Uuden Seelannin vanhin kansallispuisto. Alueella sijaitsee kolme edelleen aktiivista tulivuorta: Mt Ruapehu (2797 m), Mt Tongariro (1967 m) ja Mt Ngauruhoe (2287 m). Ruapehu on purkautunut viimeksi v.1995 ja Ngauruhoen huipulle ei tänään saanut kiivetä, koska vuori on ollut äreänä viime aikoina. Kansainvälistä kuuluisuutta alue on saanut Lord of the Rings – elokuvien myötä: alue on filmillä Mordor´s Mt Doom.

Olisi ollut hienoa patikoida alueella sellaisessa valossa kuin se näytetään postikorteissa, mutta säätä emme voineet valita. Kapusimme ylös laavakivirinteitä, kunnes saavutimme pilvet ja jatkoimme kiipeämistä. Reitin korkeimmalla kohdalla, kahden huipun välisessä satulassa (Red Crater, 1887m), tuuli oli viedä meidät mennessään. Sinnittelimme huipun yli ja alkoi jyrkkä lasku, joka oli onneksi tuulelta suojassa. Yhtäkkiä pilvet rakoilivat, ja alhaalla siinsivät surrealistisen siniset Emerald-lammet. Lampien jälkeen ylitimme tasaisen erämaan, joka oli keskuskraateri, ja tunnin kävelyn jälkeen saavuimme taukopaikalle Ketetahin majalle. Majan jälkeen ohitimme useita savuavia kraatereita, sitten polku sukelsi alas sademetsään, ja tuntia myöhemmin istuimme bussissa matkalla takaisin Turangiin. Takana oli huikea kahdeksan tunnin seikkailu tuulen tuivertamilla tulivuorilla. Majapaikassa kuuma suihku ja kuivat vaatteet olivat jälleen hyvä saunan korvike.











Eilen matka jatkui pohjoiseen. Yövyimme Hamiltonissa, missä kävimme parturissa/kampaajalla (pirteä kampaajatyttö keri Leenalle vahingossa kesätukan) ja postitimme taas ylimääräisiä varusteitamme Suomeen. Viimeisen yömme Uudessa Seelannissa vietämme tutussa hotellissa Aucklandissa ja huomenna (sunnuntaina) nousemme koneeseen, joka vie meidät Tahitille. Tosin saavumme sinne jo tänään eli lauantaina..! Olemme varanneet majoitukset Papeetessa, Bora Boralla ja Moorealla. Mutta siitä lisää myöhemmin.








Lähdemme Uudesta Seelannista kaihoisin mielin. Olemme viettäneet täällä kolme ja puoli maagista viikkoa. Paljon on koettu mutta paljon myös jäi kokematta. Tänne tulemme takaisin ajan kanssa: vähintään kaksi kuukautta kummallakin saarella.

Uusi Seelanti on paratiisi niille, jotka harrastavat jotakin seuraavista lajeista:
golf, melonta, pyöräily, purjehdus, perhokalastus, kriketti, rugby, sukellus, valaiden ja hylkeiden katselu, patikointi, ratsastus, lainelautailu, vuorikiipeily, bungy-hyppy, alppihiihto, viinin maistelu, valokuvaus ja maisemien katselu, lampaiden laskenta, englantilainen keittiö, pubikiertely ja jutustelu mukavien ihmisten kanssa. Löhöilemään tai nököttämään tänne asti ei kannata tulla. – T&L




[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre637 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 766 )
Uusi Seelanti 6: Melontaretki Abel Tasmanin kansallispuistossa 
Arahura-laivalla matkalla Eteläsaarelta Pohjoissaarelle tiistaina 23.1.2007

Viimeisen kokonaisen Eteläsaarella viettämäme päivän kruunasimme melontaretkellä Abel Tasmanin kansallispuistossa saaren pohjoisosassa. Kansallispuisto on suosituimpia patikointi- ja melontakohteita koko Uudessa Seelannissa. Koska takanamme oli synkkiä ja sateisia päiviä länsirannikolla, emme olleet uskoa silmiämme, kun aamulla raotimme verhoa: aamuaurinko tervehti meitä kirkkaalta taivaalta.

Abel Tasmanin kansallispuiston rannat ovat melojalle ihanteellisia: jyrkkärinteisen kalkkikivikallion takana odottaa aina hieno hiekkapoukama, jossa on picnic-paikka ja WC. Vesi on turkoosinsinistä ja kirkasta ja pienissä rannikon lähellä olevissa saarissa asuu ystävällisiä hyljeperheitä, jotka uivat tervehtimään melojaa.

Aamupäivä sujui varsin leppoisasti: kiertelimme rantoja ja saaria, nautimme eväistä ja auringosta paratiisirannalla. Paluumatkalla rauhallinen meloskelu sai seikkailun makua, kun kevyt myötätuuli yhtäkkiä kääntyi rajuksi vastatuuleksi. Kajakkimme etuluukku vuoti, etuosa täyttyi vedestä ja meidän oli välillä noustava maihin pumppaamaan vesi pois. Kajakki täyttyi aina uudelleen vedellä ja keula kynti aaltojen alla – melominen kävi todella työstä. Olimme ihan puhki ja litimärkiä, kun lopulta pääsimme kotisatamaan. Tuuli oli lähes myrskylukemissa, ja rannassa kuulimme monen melojan jättäneen leikin kesken ja liftanneen takaisin taksiveneen kyydissä.

Uni maistui hostellin sängyssä, vaikka nuoret reppumatkaajat viettivätkin hauskaa iltaa parvekkeella ja naapurihuoneen amerikkalaispariskunta lotrasi keskellä yötä lähes kaksi tuntia suihkussa...(siellä kai pesivät sukkiaan, toisiaan tai jotain siltä väliltä). Seuraavana päivänä oli edessä laivamatka takaisin Pohjoissaarelle. - T&L



































[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre638 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 816 )
Uusi Seelanti 5: Villi länsirannikko  
Motueka sunnuntaina 21.1.2007

Garstonista ajelimme pohjoiseen kohti Queenstownia samaa tietä, jota olimme muutamaa päivää aikaisemmin tulleet. Ohitimme Queenstownin iloisesti vilkuttaen ja jatkoimme pohjoiseen kohti länsirannikkoa. Nousimme vuoristoon, ohitimme kauniita järviä ja vanhoja kullankaivajien kyliä. Yöpaikan löysimme heti länsirannikolta Haastin pienestä kylästä. Hostellimme oli mainio: iso huone+kylpyhuone, vieressä täysin varustettu keittiö ja oleskelutila. Huoneessa oli TV:n lisäksi myös DVD-soitin, ja talo tarjosi lainaksi ilmaisia elokuvia monipuolisesta DVD-kirjastosta. Koko lysti maksoi noin 45 euroa yöltä.

































Seuraava aamu oli harvinaisen aurinkoinen ja lämmin (länsirannikolla sataa jopa seitsemän metriä vuodessa). Hostellistamme löysimme esitteen ”eko” jet boat -retkistä läheistä Waiamoto-jokea pitkin ylös vuorille. Ajatus vesisuihkumoottorivenematkasta tuntui kiinnostavalta (varsinkin Timosta), ja koska hinta yli kaksi tuntia kestävästä retkestä oli varsin kohtuullinen (65 euroa/henk.), lähdimme mukaan.

Retki oli todella mahdollisimman luontoystävällinen. Vene oli pieni ja hiljainen, sen kyljissä ei ollut yhtään mainosta ja ryhmässämme oli vain neljä henkeä. Oppaamme Rogerin tietomäärä alueen luonnosta oli valtava, ja tämän tästä hän pysäytti veneen kertoakseen jotain mielenkiintoista luontoon ja alueen historiaan liittyvää. Pysähdyimme mm. paikassa, jonka alapuolella Australasian mannerlaatta ja Tyynenmeren mannerlaatta hipovat toisiaan. Ne törmäävät kuulemma toisiinsa keskimäärin kolmensadan vuoden välein. Viimeksi yhteentörmäys on tapahtunut 1700-luvun alussa eli laskettu aika on jälleen lähellä...

Oli hienoa nähdä joen muuttavan muotoaan rauhallisesti mereen laskevasta kymestä villiksi koskeksi ylhäällä vuoristossa. Alavirtaan ajaessamme Roger ohitteli hurjassa vauhdissa taitavasti tulvan tuomia vaarallisia ajopuita ja isoja kivenlohkareita ja aina välillä pyöräytti veneen villisti ympäri. Joen suistossa poikkesimme vielä sademetsässä luikertevalle uomalle, jonka kirkas vesi kuhisi taimenia. Tunsimme jännittävän venematkan lisäksi saaneemme myös melkoisen tietopaketin.























Jatkoimme matkaa kohti suuria jäätiköitä, Fox Glacieriä ja Franz Josef Glacieriä. Onnemme sään suhteen kuitenkin loppui, ja seuraavana aamuna Foxissa heräsimme sateen ropinaan. Fox Glacieristä (pituus 13 km) näimme vain vilauksen, mutta Franz Josefia (pituus 12 km) kävimme katsomassa ihan vierestä. Vaikuttavahan se oli, vaikka runsaan vesisateen takia emme ylös asti nähneetkään. Monet olivat valmiita maksamaan paljon päästäkseen kävelyretkelle jäätikölle, mutta me olemme mielestämme rämpineet tarpeeksi jäisillä ja lumisilla rantakallioilla luisteluretkillä. Fox ja Franz Josef ovat kaksi maailman nopeimmin etenevää jäätikköä: nopeus on keskimäärin yksi metri vuorokaudessa, parhaimmillaan jopa kuusi metriä. Lumihiutale, joka putoaa Franz Josefin syöttöalueelle (nevé), saapuu alas 50 vuoden kuluttua.









Länsirannikko näytti meille villit kasvonsa, kun seuraavana päivänä ajoimme pitkin rannikkotietä pohjoiseen: vettä satoi kaatamalla, monimetriset aallot kaatuivat mustalle rantahiekalle ja sisämaassa nousevaa vuoristoa ei sumun takaa näkynyt. Punakaikin kylässä kävimme ihmettelemässä merkillisiä ”pannukakkukallioita”, jotka vesi ja luonto ovat 30 miljoonan vuoden aikan muovanneet tavalla, jota tiedemiehet eivät vieläkään täysin ymmärrä.

























Westportin lähellä kävimme kurjassa säässä kävelemässä Cape Foulweatherissa (= surkea sää, kapteeni Cookin antama nimi), jonka hyljeyhdyskunnassa oli oli melkoinen vipinä: kymmenet äitihylkeet paimensivat pikkuvauvojaan ja yrittivät opettaa näitä hylkeiden tavoille. Äänimäärä oli valtava, kun äidit kailottivat äänimerkkejään ja vauvat parkuivat takaisin. Pari urosta murahteli mukana mutta useimmat herroista olivat merellä kalassa.











Matkalla koillisrannikolle seurasimme jylhää Buller-joen laaksoa. Laakson pohjoisosa on Eteläsaaren kiwi-, persikka-, nektariini- ym.viljelmien tärkeintä aluetta. Tänään saavuimme Motuekaan, joka on portti Abel Tasmanin kansallispuistoon. Sadepilvet näyttävät jääneen länsirannikolle ja huomiseksi on luvattu hyvää säätä. Sitä toivommekin, sillä aiomme viettää päivän meloen kansallispuiston hienoissa maisemissa. – T&L






















[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre497 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 785 )
Uusi Seelanti 4: Queenstown - Milford Sound - Garston 
Haast Village, West Coast torstaina 18.1.2007

Mt.Cookin maisemissa olisi voinut viettää useita päiviä, hienoja patikointireittejä olisi riittänyt, mutta meidän oli jatkettava matkaa kohti Fiordlandin jylhiä maisemia. Päämäärämme oli korkeitten vuorten kainalossa ja Wakatipu-järven rannalla upealla paikalla sijaitseva Queenstown.











Queenstown on tänä päivänä Uuden Seelannin ehkä muodikkain ja ”kuumin” turistirysä. Vanha kultakaupunki olisi mitä kaunein pieni alppikylä, jollei siellä olisi aivan liikaa ihmisiä ja autoja. Suurinta osaa turisteista vetävät monenlaiset adrenaliinipitoiset hömppälajit. Sadat eri yrittäjät tarjoavat bungy-hyppyjä, riippuliitoa, luolissa ryömimistä, kanjoniuintia, jokisurffausta, tandem-hyppyjä laskuvarjolla ja mitä vain ikinä voi keksiä. Hassuin liikeidea oli veloittaa (lähinnä japanilaisilta) 15 euroa siitä, että saa istua viiden asteen pakkasessa jäähuoneessa ja juoda kymmenen euron drinkkejä.












Yksi yö Queenstownissa riitti meille, ja sunnuntaina jatkoimme matkaa kohti vuonoja. Parinsadan kilometrin matkalla tie kulki läpi vuoristomaisemien, joita laserinkirkas aurinko valaisi. Alkumatkasta tien oikealla puolella kimalteli Wakatipu-järvi ja vasemmalla kohosivat The Remarkables-vuoret. Tien kääntyessä länteen alkoivat horisontissa häämöttää Fiordlandin lumiset huiput. Iltapäivällä saavuimme pieneen Te Anaun kylään, joka on portti Fiordlandin kansallispuistoon ja Milford Sound -vuonon alueelle (kansallispuisto on kooltaan 1,25 miljoonaa hehtaaria). Te Anau sijaitsee samannimisen järven rannalla, joka on Uuden Seelannin suurin makean veden allas - kirkasvetinen järvi on yli 460 metriä syvä.

















Tuloiltanamme kävimme tutustumassa Te Anau-järven länsirannalla sijaitseviin merkillisiin kiiltomatoluoliin. Risteilyalus vei meidät 6,7 kilometriä pitkän luolaston suulle, ja lähdimme kävelemään sisälle luoliin oppaan johdattamana. Ulkona oli yli kaksikymmentä astetta lämmintä, mutta luolan pimeydessä puolta vähemmän. Virtaava vesi on muovannut luolat noin 35 miljoonaa vuotta vanhoihin kalkkikivikallioihin viimeisen 12 000 vuoden aikana. Vesi kohisi luolassa edelleen ryöpyten paikoittain korkeina putouksina. Oppaamme vei ryhmämme pieneen veneeseen, joka lipui hiljaa ylävirtaan pimeydessä. Kiiltomadot kimaltelivat yllämme kuin tähtitaivas. Tunnelma oli niin maaginen, että jopa ryhmämme pienet lapset menivät aivan hiljaisiksi. Meille molemmille nousi mieleen Australian erämaan tumma yö kirkkaine tähtitaivaineen.







Tiistaina lähdimme melomaan Milford Soundille - retkelle, josta tuli tähänastisen matkamme huippukohta. Milford Sound -vuonon alueella sataa kuusi metriä vuodessa, mutta meillä oli uskomaton onni: päivä oli kirkas, tyyni ja aurinkoinen. Te Anausta on vuonolle kahden tunnin ajomatka, joten herätys oli varhainen. Kahdeksan maissa olimme kuitenkin jo vesillä. Ryhmässämme oli oppaamme Dangerin lisäksi seitsemän melojaa. Danger kertoi meille vuonon historiasta ja luonnosta: alueen jylhän siluetin ovat muokanneet lukuisat jääkaudet, joista 12. eli viimeinen oli kaksitoista tuhatta vuotta sitten.

Maorilegendan mukaan jättiläinen muovasi Fiordlandin vuonot ja Milford Sound oli hänen viimeinen mestariteoksensa. Ettei jälki olisi ollut liian täydellinen, hän istutti alueelle mäkäräisiä, jotka pitäisivät väkijoukot loitolla. Akäisiä mäkäräisiä Fiordlandissa todella on (paikallinen sanonta kuuluu: jos tapat yhden mäkäräisen, sen hautajaisiin saapuu 500 sukulaista), mutta ne eivät estä ihmisten tulemista alueelle. Pelkästään Milford Trackin, ”maailman parhaan patikkareitin”, kävelee 14.000 ihmistä vuodessa (määrä on tarkkaan säännöstelty). 53-kilometrisen Trackin vaellukseen kuluu neljä päivää, ja se on ehdottomasti tulevien tekojemme listalla.

























Milford -vuonon pintaa ei olisi halunnut vahingoittaa edes melalla. Oppaamme Dangerin ottamaan valokuvaan ”Kaksi mykistynyttä melojaa” liittyy tähänastisen retkemme suurin tunnelataus: olimme sykähdyttävissä maisemissa matkamme etäisimmässä pisteessä. Siitä eteenpäin olemme matkalla kotiin päin. Pieni pala sydämestämme jäi Milford Soundiin.











Melonta ja patikointi ovat paras tapa tutustua Fiordlandiin, mutta Uuden Seelannin suosituin liikuntalaji on golf. Kenttiä on paljon, ruuhkia ei ole ja pelaaminen on halpaa. Emme voineet vastustaa kierrosta Te Anaun hulppealla maisemakentällä. Green fee oli noin 15 euroa ja vuokravälineet 10 euroa. Peli raikkaissa vuoristomaisemissa maistui mukavalta, vaikka kenttä olikin vaativa: korkeuseroja riitti ja väylillä oli syytä pysyä. Tammikuun lopulla kentän kuulemma valtaavat raharikkaat japanilaiset ja amerikkalaiset.

















Keskiviikko-iltapäivällä jätimme Fiordlandin haikeina, sydämessä toive jälleennäkemisestä. Valokuvat ja Te Anausta ostamamme huikea DVD Shadowland/Ata Whenua lieventävät kuitenkin kaihoamme. Yövyimme pienessä, 1870-luvun kultakuumeen ajoilta peräisin olevassa pubissa Garstonin kylässä ja tänään matkamme jatkui länsirannikolle. Huomenna ehkä syyllistymme itsekin hömppäturismiin; tarkoitus on tehdä jetboat-matka Waiatoto-joelle, mereltä ylös vuoristoon ja (toivon mukaan) takaisin. Matkan järjestäjällä on tietojemme mukaan eko-sertifikaatti, ts. he eivät todistettavasti vahingoita luontoa. Reissusta lisää seuraavassa raportissa. – T&L


[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre4311 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 778 )
Uusi Seelanti 3: Eteläsaaren halki Picton - Mt Cook 
Mt Cook perjantaina 12.1.2007

Eteläsaarelle saavuttuamme yövyimme Pictonissa, joka on viehättävä pieni satamakaupunkii ja saarten välisen lauttaliikenteen keskus. Aamulla saimme uuden vuokra-auton ja jatkoimme matkaa pitkin Eteläsaaren itärannikkoa kohti Uuden Seelannin toiseksi suurinta kaupunkia, Christchurchiä (344 100 as.). Tie kiemurteli läpi Marlborough´n kuuluisien viinialueiden hienoissa merenrantaa kiertävissä vuoristomaisemissa.











Ennen Kaikouran rannikkokaupunkia pysähdyimme valokuvaamaan rantakallioita ja ihmettelimme, mikä paikassa löyhkäsi. Pian se selvisi: tien poskessa, rantatöyrään alla, lojui kymmeniä hylkeitä. Ne sulattelivat kalansaaliitaan kaikessa rauhassa, turisti- ja rekkaliikenteestä välittämättä. Lisää näitä velikultia lekotteli Kaikouran kallioilla ihmetellen, miksi heitä niin ahkerasti valokuvattiin. Eräs yksilö kuorsasi viikset väpättäen, vaikka Timon kamera räpsytteli sen korvan juuressa.



























Christchurchiin saavuimme illan suussa ja yövyimme kuninkaallisesti Buckingham Court – motellissa, Prince William –sviitissä (50 euroa). Paikka kertoi siitä, että Christchurch on Uuden Seelannin englantilaisin kaupunki. Kaikki kaupunginosien ja katujen nimet olivat suoraan Englannista: Richmond, Westmoreland, Oxford Street, Avon River jne. Kaupungin keskustaa hallitsee anglikaaninen katedraali, ja keskustaan voi tutustua antiikkisen raitiovaunun ikkunasta.









Christchurchin jälkeen tie sukelsi sisämaahan ja kulki läpi Pohjanmaan lakeuksia muistuttavan maanviljelysalueen. Päämääränämme oli Uuden Seelannin korkein vuori Mt Cook (maorinkielellä Aoraki, 3755m). Pian läntisessä horisontissa siinsi lumen kuorruttama vuoriketju, jossa on 22 yli 3000 metriä korkeaa vuorta. Itse Mt Cook näkyi ensi kerran turkoosinsinisenä hohtavan Tekapo-järven takana. Järven eksoottinen väri tulee vedessä leijuvasta jäätikkösedimentistä. Tekapon kylässä ystävällinen Sidney vaihtoi vuokra-automme tuulettimen hihnan, vaikka oli perjantai-ilta ja kaverit odottelivat jo kapakassa.

Illan suussa saavuimme Pukaki-järven rannalla sijaitsevaan mökkikylään, josta olimme varanneet majapaikan. Matkalla jouduimme odottelemaan, kun filmiryhmä kuvasi japanilaista automainosta taustana Mt Cook. Yhtä mainospätkää varten liikkeellä oli pari rekkaa, tusinan verran autoja ja kymmeniä ihmisiä!















Mökkimme terassilla katselimme, kun ilta-auringon kajo valaisi Mt Cookin lumisia seinämiä. Vuoren huippu oli tapansa mukaisesti pilviverhon peitossa. Huomenna on aikomus patikoida Mt Cookin ympäristössä, ja toivon mukaan vuoren huippukin näkyy. - T&L





Mt Cook lauantaina 13.1.2007





Aamu valkeni tuhruisena mutta yhtäkkiä pilvet hälvenivät ja mökkimme ikkunasta näkyi kristallinkirkkaana Uuden Seelannin korkein vuori, Mt Cook/Aoraki (3755 m.). Näky oli ilmeisesti harvinainen, sillä eilen tapaamamme, paljon alueella liikkunut herra kertoi nähneensä vuoren huipun vain pari kertaa elämänsä aikana.







Nautimme aamiaisen aitiopaikalla mökkimme edessä vuorta ihaillen, ja lähdimme sitten tutustumaan siihen lähemmin. Lyhyen ajomatkan aikana vuoren huippu kuitenkin katosi näkyvistä, ja pian koko vuori oli paksun pilviverhon peitossa. Alkoi sataa tihuttaa, panimme aurinkolasit taskuun ja kaivoimme repuistamme goretex-asut. Mt Cook osoitti, miksi sillä on paha maine vuorikiipeilijöiden keskuudessa: meren läheisyydestä johtuen sää voi muuttua minä hetkenä hyvänsä.













Käväisimme Kea Pointin näköalapaikalla näkemättä kuitenkaan yhtään kea-lintua (paikallista papukaijaa). Kyltin mukaan niitä ei saisi ruokkia, koska ne vievät seuraavaksi koko repun. Mueller-jäätikkö kumisi ja paukkui, jäälohkareiden syöksyessä alas laaksoon. Soraharjut risteilivät puuttomassa maisemassa ja saatoimme kuvitella, miltä Skandinavia oli näyttänyt heti viime jääkauden jälkeen.









Hooker-joen laaksossa ylitimme kaksi riippusiltaa, joiden alla temmelsi harmaa, jäätiköiden sulamisveden täyttämä virta. Joen koskiluokitus oli arviolta 3-5+. Sade yltyi ja polkumme muuttui pikku hiljaa puroksi. Kuuden tunnin patikoinnin jälkeen palasimme lenkkitossut litisten mutta onnellisina majapaikkaamme ja saunan puuttuessa kuuma suihkukin kelpasi harvinaisen hyvin. Huomenna määränpäänämme on Queenstown. – T&L









[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre746 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 755 )

<<nav_first <Edellinen | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11 | 12 | 13 | 14 | 15 | Seuraava> nav_last>>