Uusi Seelanti 3: Eteläsaaren halki Picton - Mt Cook 
Mt Cook perjantaina 12.1.2007

Eteläsaarelle saavuttuamme yövyimme Pictonissa, joka on viehättävä pieni satamakaupunkii ja saarten välisen lauttaliikenteen keskus. Aamulla saimme uuden vuokra-auton ja jatkoimme matkaa pitkin Eteläsaaren itärannikkoa kohti Uuden Seelannin toiseksi suurinta kaupunkia, Christchurchiä (344 100 as.). Tie kiemurteli läpi Marlborough´n kuuluisien viinialueiden hienoissa merenrantaa kiertävissä vuoristomaisemissa.











Ennen Kaikouran rannikkokaupunkia pysähdyimme valokuvaamaan rantakallioita ja ihmettelimme, mikä paikassa löyhkäsi. Pian se selvisi: tien poskessa, rantatöyrään alla, lojui kymmeniä hylkeitä. Ne sulattelivat kalansaaliitaan kaikessa rauhassa, turisti- ja rekkaliikenteestä välittämättä. Lisää näitä velikultia lekotteli Kaikouran kallioilla ihmetellen, miksi heitä niin ahkerasti valokuvattiin. Eräs yksilö kuorsasi viikset väpättäen, vaikka Timon kamera räpsytteli sen korvan juuressa.



























Christchurchiin saavuimme illan suussa ja yövyimme kuninkaallisesti Buckingham Court – motellissa, Prince William –sviitissä (50 euroa). Paikka kertoi siitä, että Christchurch on Uuden Seelannin englantilaisin kaupunki. Kaikki kaupunginosien ja katujen nimet olivat suoraan Englannista: Richmond, Westmoreland, Oxford Street, Avon River jne. Kaupungin keskustaa hallitsee anglikaaninen katedraali, ja keskustaan voi tutustua antiikkisen raitiovaunun ikkunasta.









Christchurchin jälkeen tie sukelsi sisämaahan ja kulki läpi Pohjanmaan lakeuksia muistuttavan maanviljelysalueen. Päämääränämme oli Uuden Seelannin korkein vuori Mt Cook (maorinkielellä Aoraki, 3755m). Pian läntisessä horisontissa siinsi lumen kuorruttama vuoriketju, jossa on 22 yli 3000 metriä korkeaa vuorta. Itse Mt Cook näkyi ensi kerran turkoosinsinisenä hohtavan Tekapo-järven takana. Järven eksoottinen väri tulee vedessä leijuvasta jäätikkösedimentistä. Tekapon kylässä ystävällinen Sidney vaihtoi vuokra-automme tuulettimen hihnan, vaikka oli perjantai-ilta ja kaverit odottelivat jo kapakassa.

Illan suussa saavuimme Pukaki-järven rannalla sijaitsevaan mökkikylään, josta olimme varanneet majapaikan. Matkalla jouduimme odottelemaan, kun filmiryhmä kuvasi japanilaista automainosta taustana Mt Cook. Yhtä mainospätkää varten liikkeellä oli pari rekkaa, tusinan verran autoja ja kymmeniä ihmisiä!















Mökkimme terassilla katselimme, kun ilta-auringon kajo valaisi Mt Cookin lumisia seinämiä. Vuoren huippu oli tapansa mukaisesti pilviverhon peitossa. Huomenna on aikomus patikoida Mt Cookin ympäristössä, ja toivon mukaan vuoren huippukin näkyy. - T&L





Mt Cook lauantaina 13.1.2007





Aamu valkeni tuhruisena mutta yhtäkkiä pilvet hälvenivät ja mökkimme ikkunasta näkyi kristallinkirkkaana Uuden Seelannin korkein vuori, Mt Cook/Aoraki (3755 m.). Näky oli ilmeisesti harvinainen, sillä eilen tapaamamme, paljon alueella liikkunut herra kertoi nähneensä vuoren huipun vain pari kertaa elämänsä aikana.







Nautimme aamiaisen aitiopaikalla mökkimme edessä vuorta ihaillen, ja lähdimme sitten tutustumaan siihen lähemmin. Lyhyen ajomatkan aikana vuoren huippu kuitenkin katosi näkyvistä, ja pian koko vuori oli paksun pilviverhon peitossa. Alkoi sataa tihuttaa, panimme aurinkolasit taskuun ja kaivoimme repuistamme goretex-asut. Mt Cook osoitti, miksi sillä on paha maine vuorikiipeilijöiden keskuudessa: meren läheisyydestä johtuen sää voi muuttua minä hetkenä hyvänsä.













Käväisimme Kea Pointin näköalapaikalla näkemättä kuitenkaan yhtään kea-lintua (paikallista papukaijaa). Kyltin mukaan niitä ei saisi ruokkia, koska ne vievät seuraavaksi koko repun. Mueller-jäätikkö kumisi ja paukkui, jäälohkareiden syöksyessä alas laaksoon. Soraharjut risteilivät puuttomassa maisemassa ja saatoimme kuvitella, miltä Skandinavia oli näyttänyt heti viime jääkauden jälkeen.









Hooker-joen laaksossa ylitimme kaksi riippusiltaa, joiden alla temmelsi harmaa, jäätiköiden sulamisveden täyttämä virta. Joen koskiluokitus oli arviolta 3-5+. Sade yltyi ja polkumme muuttui pikku hiljaa puroksi. Kuuden tunnin patikoinnin jälkeen palasimme lenkkitossut litisten mutta onnellisina majapaikkaamme ja saunan puuttuessa kuuma suihkukin kelpasi harvinaisen hyvin. Huomenna määränpäänämme on Queenstown. – T&L









[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1170 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 2.9 / 1436 )
Uusi Seelanti 2: Halki Pohjoissaaren 
Arahura-laivalla matkalla Pohjoissaarelta Eteläsaarelle keskiviikkona 10.1.2007

Olemme ajaneet kolme päivää Uuden Seelannin Pohjoissaaren läpi Aucklandista maan pääkaupunkiin Wellingtoniin. Vuokra-automme jäi Wellingtoniin ja toinen saman vuokrafirman auto odottaa meitä Pictonissa toisella rannalla – auton kuljettaminen yli on nimittäin aika kallista.

Matka Eteläsaarelle kestää noin kolme tuntia, eli saman kuin Helsingistä Tallinnaan, tosin viini maksaa tällä laivalla vieläkin vähemmän. Uudessa Seelannissa valmistetaan mainioita viinejä ja, mikä parasta, viini on halpaa ja sitä voi ostaa ruokakaupoista. Toisin on Australiassa, jossa alkoholin myynti on rajattu pubeihin ja viinakauppoihin. (Voisivat ne viinit tulla jo Suomenkin K-kauppoihin...)

Ajoimme läpi Pohjoissaaren keskiosan vulkaanisen alueen, jossa riitti ihmeitä stabiilissa Suomessa asuvalle. Uusi Seelanti sijaitsee Australian ja Tyynen valtameren mannerlaattojen rajalla ja on siksi vulkaanisesti hyvin aktiivista aluetta. Ensimmäinen yöpaikkamme oli Rotoruan kaupunki 225 km:n päässä Aucklandista. Maorikulttuurin keskus Rotorua sijaitsee ison kraaterijärven rannalla, jonka keskellä törröttää vanha tulivuori. Kaupungissa leijailee mieto mädän kananmunan tuoksu, joka ei lähde selluloosatehtaista, vaan tulee maan sisältä. Kaupungin keskellä on suuri vulkaaninen puisto, jossa maa höyryää, kuplii ja suhisee. Puistossa saa kävellä vain poluilla, muuten voi polttaa itsensä.























Motellimme pihalla tapasimme 80-vuotiaan Mr Aitkenin, jonka ajoneuvona oli 1923-vuoden mallia oleva kermanvärinen Chevrolet. Hän kertoi saaneensa auton 60-vuotislahjaksi sukulaisiltaan ja tekevänsä sillä säännöllisesti pitkiäkin retkiä, mm.tuhansien kilometrien matkoja Australiassa. Ne reissut taitavat kestää melkoisesti, auto nimittäin kulkee kovimmillaan (myötätuulessa) 50 km tunnissa. Mr Aitken olisi keskustellut autostaan tuntikausia mutta säälimme muita matkustajia (poikaa perheineen) ja hyvästelimme vanhan herrasmiehen. Iloisesti hän heilautti oikeaa kättään suuntaviitaksi kääntyessään motellin pihalta.







Tiistaina kävimme tutustumassa paikalliseen ”Pompeijiin”, Te Wairoan ”haudattuun kylään”. Kylä hautautui laavaan ja tuhkaan v.1886, kun Tarawera-tulivuori purkautui rajusti. Nykyään kylän rauniot on kaivettu esiin, ja paikalla on pieni museo, joka kertoo Uuden Seelannin suurimmasta luonnonkatastrofista. Hengitystä pidätellen kuuntelimme maorioppaamme eläytyvää kertomusta esivanhempiensa traagisista vaiheista.







Päivän vaikuttavin kokemus oli ”Kuun kraaterit”, vulkaaninen alue, jossa oli suuria höyryäviä ja kuplivia syvänteitä. Alue kumisi ja sihisi pelottavasti ja höyryä nousi lähes suoraan jalkojen alta. Alueella kasvoi samanäköistä kanervikkoa kuin Lapissa ja paikoin maisema oli kuin höyryävää Enontekiötä, paikoin taas olimme kuin toisella planeetalla. Sateinen ja sumuinen sää vielä lisäsi aavemaista vaikutelmaa. – Mielikuvituksessa saattoi jo tuntea maan järisevän jalkojen alla.











Ikävä kyllä sää ei suosinut meitä ajaessamme läpi Pohjoissaaren. (Kesä on kuulemma huonoin lähes sataan vuoteen.) Sääliksi kävi tapaamaamme suomalaispariskuntaa, joka oli jättänyt Espoon räntäsateet pelatakseen golfia kesäisessä Uudessa Seelannissa. Ensi töikseen he olivat ostaneet sateenvarjon ja villapaidat. Kartasta saatoimme nähdä, että ohitimme mahtavia lähes 3000-metrisiä vuoria, mutta auton ikkunoista näkyi pelkkää sumua ja vesisadetta. Saatoimme vain toivoa, että paluumatkalla sää suosisi paremmin. Tarkoituksena on patikoida Mt Ruapehun rinteillä matkalla takaisin Aucklandiin.

Ajomatkan jännittävin vaihe oli Desert Road, tummahiekkaisen erämaan läpi kulkeva tieosuus, joka on talvisin pitkiä aikoja suljettuna lumimyrskyjen takia. Alue kuulemma vilisee villihevosia mutta nyt näkyi vain yksinäisiä rekkoja. Yövyimme pienessä Mangaweken kylän pubissa. Kuolleen oloinen kylä oli keskellä ei mitään eikä pubissa ollut muita asiakkaita kuin pari paikallista kaljasieppoa. Huone oli yksinkertainen, mutta siisti ja halpa (26 euroa + aamiainen 6 e) ja iloinen isäntäpari palveli meitä innokkaasti. Ennen nukkumaan menoa oli mukava pelata vähän biljardia pubissa. Aamiainen oli niin tukeva, että nälkä tuli vasta illalla laivalla.





Tänään ajoimme jälleen läpi sateisten maisemien Wellingtoniin. Matkan varrella Bullsin pikkukaupungissa löysimme mainion kotiseutumuseon, jonka kirjavia kokoelmia kahdeksankymppinen Alex Coleman esitteli innokkaasti. Museossa oli Alexin luokkakuva vuodelta 1939 mutta hän oli ollut sinä päivänä sairaana (tai ehkä ongella kaverien kanssa).









Wellingtonissa ennen laivan lähtöä ehdimme käydä uusselantilaisten ylpeydeksi mainitussa Te Papa- museossa. Museo on avattu vuonna 1998 ja se on jo rakennuksena nähtävyys. Museon kokoelmat ovat niin laajat, ettei niihin yhdessä iltapäivässä ehdi tutustua kuin pieneen osaan. Ehdimme kuitenkin tutkia kahta mainiota osastoa: toinen kertoi Uuden Seelannin historiasta ja toinen sen luonnonmullistuksista. Oli järkyttävää todeta, miten raskaalla kädellä ihminen on muokannut Uuden Seelannin luontoa. Esimerkiksi maan metsistä 85 prosenttia on kaadettu ja muutettu laidunmaaksi. Vertailumielessä voisi kuvitella, että lähes koko Suomi olisi puutonta paljakkaa. Nykypolvi haluaisikin korjata esivanhempiensa kädenjäljet mutta siinä he tuskin onnistuvat, maa on liian riippuvainen lampaista ja lehmistä.









Ehkä ehdimme palata vielä museoon paluumatkalla. Nyt laivamme lähestyy Pohjoissaarta ja Pictonia. Maisemat ovat kuin suoraan Norjan vuonoilta. Huomenna suuntaamme alas itärannikkoa kohti Christchurchia. Laivalla tapasimme muuten ryhmän suomalaisia, jotka ovat myös maailmanympärimatkalla. Erona meihin on, että he tekevät sen kolmessa viikossa, josta kaksi viikkoa he reissaavat Uudessa Seelannissa. Toivottavasti heille jää matkasta käteen muutakin kuin jet lag... – T&L











[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1581 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 1341 )
Uusi Seelanti 1: Auckland ympäristöineen ja Coromandelin niemimaa  
Auckland sunnuntaina 7.1.2007

Olemme nyt siis Aucklandissä, Uuden Seelannin suurimmassa kaupungissa (pääkaupunki on kuitenkin Wellington). Aucklandissa on 1,2 miljoonaa asukasta, mikä on runsas neljäsosa koko maan asukasmäärästä. Kaupunki sijaitsee upealla paikalla Tasmanin meren ja Tyynen valtameren välissä, ja sen maorinkielinen nimi Tamaki Makaurau onkin suomeksi ”monien haluama paikka”. Aucklandissa on 48 vanhaa vulkaanista kukkulaa ja alueen viimeinen tulivuorenpurkaus oli 600 vuotta sitten.

























Maorit saapuivat Aucklandin lahdelle kuudella suurella kanootilla 1300-luvulla purjehdittuaan tuhansia kilometrejä Hawaikin saarilta. He suunnistivat auringon, tähtien ja aaltojen mukaan, kunnes näkivät horisontissa suuren valkoisen pilven, joka kertoi maan läheisyydestä. Uuden Seelannin toinen nimi onkin Aotearoa - Pitkän valkoisen pilven maa. Maorit löysivät paratiisin maan päällä. Meri ja joet kuhisivat kaloja, ja kukkuloilla kuopsutteli suuri valikoima lento- ja puolustuskyvyttömiä, herkulliselta maistuvia lintuja. Maorit ja heidän mukanaan tuomat rotat hävittivät monet lintulajit, mm. 3 metriä korkean moan, sukupuuttoon. (Rotat kulkivat kanooteissa elävänä ravintona ja karkasivat heti, kun kanootit laskivat maihin. Niille maistuivat maassa pesivien lintujen munat.)

Lisää tuhoja luonnolle ja ennen kaikkea maoreille koitui valkoisten uudisraivaajien saapuessa 1830-luvulla. Valkoiset kaatoivat jalopuumetsät ja raivasivat pusikot lampaiden laidunalueiksi – kysymättä lupaa maoreilta. Syttyi julma sota, jonka tuloksena noin satatuhatpäinen maoriväestö oli kadota kokonaan. Kuitenkin he olivat ainoa alkuperäiskansa, joka on koskaan pakottanut brittivalloittajat rauhanneuvotteluihin. Rauha syntyi, maat jaettiin, maorit toipuivat ja nykyään heitä on yli puoli miljoonaa, eli 15 prosenttia väestöstä. Kuuluisia maoreja ovat mm. rugbynpelaajat ja oopperatähti Kiri Te Kanawa. Maassa vallitsee sopu, maoreilla on valtiovallan tunnustama hallitsija ja maorin kieli on myös maan toinen virallinen kieli. Eri tilanne on Australiassa, jossa yhdelläkään abokielellä ei ole virallista asemaa. Alistetun näköiset abot ovat muutenkin surkeassa jamassa verrattuna ylpeisiin maoreihin, jotka vieläkin näyttävät sotureilta.









Aucklandin sijainti kahden meren välisellä kannaksella aiheuttaa sen, että sää on hyvin oikullinen. Kuten Tasmaniassa, saman päivän aikana sää voi vaihdella laidasta toiseen. Meidän kaksi ensimmäistä päiväämme olivat hienoja: aurinko paistoi täydeltä terältä, ja lämpötila oli 24-25 astetta, eilinen oli pilvinen ja viileämpi. Koska Uusi-Seelanti sijaitsee etelämpänä kuin Queensland, on kesä täällä myös jäljessä: jakarandat kukkivat yhä, mansikka-aika on juuri parhaimmillaan ja maanviljelijät kauppaavat teiden varsilla uusia perunoita. Iltaisin valoa riittää yhdeksään asti, mikä tuntuu Queenslandin pimeiden iltojen jälkeen mukavalta.

Lonely Planetin opaskirjan avulla löysimme edullisen hotellihuoneen erinomaiselta paikalta lähes keskustasta, kuten usein aikaisemminkin (oppaita voi todella suositella, ne ovat erinomaisia tietolähteitä) – hyvin varustettu kahden hengen huone aamiaisineen noin 50 euroa.

Ensimmäisenä päivänä tutustuimme Aucklandin museoon, joka sijaitsee vanhan tulivuorenkraaterin huipulla keskellä upeaa puistoa. Museossa on hienot maorien kulttuurista kertovat kokoelmat. Illalla katselimme kaupungin keskustaa, joka ei tehnyt meihin kovin suurta vaikutusta – se on kuin mikä tahansa suurkaupunki, jossa vanhat rakennukset ovat saaneet väistyä uusien tieltä. Esikaupungeissa on edelleen paljon herttaisia vanhoja puutaloja, jotka kiipeilevät tulivuorikukkuloiden rinteillä.

Auton vuokraus on Uudessa Seelannissa iso business, ja kilpailu alalla on kovaa. Turistin on syytä kiertää vuokraamoja ja kysellä tarjouksia. Turistisesongin ulkopuolella auton voi saada puolta halvemmalla kuin lomasesongin aikaan, joka on juuri nyt. Kiertelimme vuokraamoja ja löysimme käyttöömme Toyota Corollan kolmeksi viikoksi mielestämme aika edullisesti: n.20 euroa/vrk vakuutuksineen. Maanantaiaamuna lähdemme ajelemaan ympäri maata. Timo iski kuitenkin silmänsä vuokraamon pieneen punaiseen Mazda RX-avoautoon, joka oli tietenkin meidän matkabudjetillemme liian kallis (50 euroa/vrk.) ja täysin epäkäytännöllinen – tavaroitahan siihen ei saa lainkaan. Kuinka ollakaan, punainen urheiluauto ilmestyi hotellimme eteen perjantaina aamulla (pikkupojan unelma täytyi toteuttaa!), ja teimme sillä päiväretken Coromandelin niemimaalle. Kieltämättä avoautolla oli kiva kurvailla niemimaan kapeilla ranta- ja vuoristoteillä.

Coromandel sijaitsee noin 120 kilometrin ajomatkan päässä Aucklandista, ja se on kaupunkilaisten suosimaa loma-aluetta. Kallioniemien välissä on hienoja hiekkarantoja ja uneliaita pieniä lomakeskuksia. Tiheät sademetsät peittävät sammuneiden tulivuorten rinteitä. Vihreillä kukkuloilla on viinitarhoja ja runsaasti lehmiä ja lampaita laiduntamassa. Kaikkialla vallitsi äärimmäisen leppoisa tunnelma. Kilometrit taittuivat hitaasti, koska tie kiemurteli vuorten rinteillä ja jatkuvasti oli pysäytettävä auto kuvauksellisten maisemien takia. Illan tullen teiden varsilla voi nähdä paikallisen erikoisuuden: lentotaidottoman, kananpojan kokoisen kiwi-linnun. Paluumatkalla oli runsaasti vastaan tulevaa liikennettä, kun aucklandilaiset olivat tulossa viikonlopun viettoon. Lähes joka toisen auton katolla oli jokin melontaväline, kajakki tai surfski.































Lauantai-aamuna ehdimme vielä pörräillä pikku-Mazdallamme muutaman tunnin, ennen kuin se täytyi palauttaa. Ajoimme länsirannikolle katsomaan tummahiekkaisia (= vulkaanista hiekkaa) rantoja. Sää oli pilvinen ja viileä, joten rannat olivat lähes autioita paria ratsastajaa ja lenkkeilijää lukuunottamatta. Jokunen lainelautailija keplotteli kylmässä vedessä aalloilla, jotka näyttivät sortuvan aivan liian nopeasti. Muutama maori kalasteli tummilla rantakallioilla.












Iltapäivällä teimme pienen lauttamatkan satamalahden pohjoispuolelle Devonportin kaupunginosaan. Sitä hallitsee kaksi kraaterivuorta: North Head ja Mt. Victoria, joilta aukeavat upeat näkymät satamalahdelle ja Aucklandin kaupunkiin. Kiipesimme North Headiin ja tutkimme sen Kriminsodan aikaisia linnoituksia (paikka on kuin mini-Suomenlinna). Devonport on hyvin kuvauksellinen kaupunginosa kauniine vanhoine taloineen, taidegallerioineen, pikkuputiikkeineen ja ravintoloineen. Sinne myös saapui aikoinaan ensimmäinen maorikanootti Hawaikista.

Uusseelantilaisia kutsutaan usein lempinimella ”kiwit”. Nimi on tietysti saanut alkunsa maan symbolista, siivettömästä kiwi-linnusta. Sittemmin Uudessa-Seelannissa on myös kehitetty kiwi-hedelmä, joka on risteytys mansikasta ja passion-hedelmästä.

Sunnuntaina tutkailimme vielä Aucklandin satama-aluetta ja kävimme kenties maailman parhaassa merimuseossa. Jokaisella saarivaltakunnalla on merellinen historia, ja Uudella Seelannilla on historiaa vaikka muille jakaa. Erityisen vaikutuksen teki rekonstruoitu siirtolaispurjelaivan economy-osasto, joka keinui ja natisi jalkojen alla aaltojen kohistessa laivan kyljissä. Tunnelma oli muuten aito, mutta hajut ja rotat puuttuivat.









Huomenna jatkamme matkaa etelään, ja seuraava raportti tuleekin varmaan loppuviikolla jostain sopivasta paikasta. – T&L


[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1740 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 1249 )
Lähdön tunnelmia 
Ormiston tiistaina 2.1.2007

Neljä kuukautta Australiassa on kulunut nopeasti, ja jälleen pakataan matkalaukkuja. Matkakuume on jo kova, ja ajatukset ovat uusissa seikkailuissa. Jos ovat syksy ja alkutalvi Suomessa olleet poikkeuksellisen lämpimiä, ovat australialainen kevät ja alkukesä taas olleet poikkeuksellisen kylmiä (meikäläinenkin on jo oppinut pitämään 25 astetta viileänä). Toisin sanoen tukalan kuumaa ei ole ollut lainkaan, mutta shortseja lämpimämpiä vaatteita ei ole tarvinnut. Tapaninpäivänä Brisbanessa mitattiin sataan vuoteen kylmin keskikesän lämpötila: 20 astetta. (Ja Tasmaniassa satoi lunta!) Joululahjaksi kuivuudesta kärsivä Queensland sai myös sadetta jonkin verran.

Olemme tämän matkan aikana nähneet Australiaa enemmän kuin moni aussi koskaan. Ehkä suurin elämys meille molemmille oli ”The Red Centre”, ja siellä erityisesti patikkaretki King`s Canyonin punaisessa erämaassa. Myös Tasmania oli vaikuttava. Sydneyä ei saa jättää näkemättä. Monta paikkaa jäi vielä kokematta: Melbourne, The Great Ocean Road etelässä ja Länsi-Australian erämaat olisivat olleet mielenkiintoisia kohteita – mutta Australia on suuri maa, kaikkea ei ehdi nähdä eivätkä rahat riitä kaikkeen. Trooppinen Pohjois-Queensland ja suuret valliriutat tulivat meille tutuiksi viime vuonna, siellä turistin kannattaa ehdottomasti käydä.

Paikallisessa pyöräilylehdessä esiteltiin hienoja, huollettuja pyöräsafareita (vaikka läpi koko mantereen). Ajatus alkoi lentää... Mitenkähän saisimme oman rakkaan tandemimme tänne?

Australialaisesta kulttuurielämästä olemme saaneet vaisun vaikutelman. Teattereiden ohjelmisto on kovin viihdepainotteinen, ja paikallinen sanomalehti kirjoittaa niukasti taiteista ja kirjallisuudesta. Brisbanessä avattiin jokin aika sitten kyllä hieno nykytaiteen museo, johon kävimme tutustumassa. Se on osa Brisbane-joen etelärannalla olevaa isoa kulttuurikeskusta, johon kuuluu lisäksi teatterirakennus ja osavaltion kirjasto.

Matkamme on ajallisesti yli puolenvälin, lähes viisi kuukautta sitten lähdimme kotoa. Pituudessa mitattuna matkamme lienee puolivälissä Uudessa Seelannissa, josta lähdettyämme tammikuun lopussa ylitämme vuorokausirajan ja alamme taas lähestyä Suomea. On hassua ajatella, että lentomatka Aucklandista Tahitille kestää viisi tuntia, mutta aikaero on 25 tuntia - taaksepäin.

Vuosi vaihtui täälläkin räiskeen ja paukutuksen kera. Koiraterapeuteille uusivuosi onkin kiireistä aikaa, mutta kuka lohduttaisi paukuista kauhistuneita koaloita? Naapurin nuori polvi keräili pulloja nurmikoltaan koko uudenvuodenpäivän, kun vanhemmat olivat ranta-asunnollaan. Tieto taisi levitä netissä, sen verran juhlijoita paikalle saapui. Sydneyn hulppea ilotulitus näkyi jälleen kerran koko maailman olohuoneissa, ihan kuin Suomen pukki jouluaattona.

Grandman hoivissa meidän on ollut hyvä olla ja haikein mielin jätämmekin hänet tänne. Ehkä näemme hänet Suomessa ensi kesänä. Matka on kuitenkin kovin pitkä hyväkuntoisellekin 84-vuotiaalle. Onneksi lähistöllä asuu Timon veli Jussi, joka pitää huolta siitä, että Grandma muistaa”restata niitään”(= aussisuomeksi lepuuttaa polveaan) ja auttaa häntä muutenkin.

Matkamme viimeisten Australian-kuvien myötä toivotamme kaikille oikein hyvää vuotta 2007. Seuraava raportti tulee Uudesta Seelannista. – T & L






































[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre750 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 1260 )
Joulutervehdys Ormistonista 



Ormiston torstaina 21.12.2006

Joulu tulla jollottaa Australiassakin, kaupallisuus ja kiire ovat vielä hallitsevampia kuin Suomessa. Kun Suomessa (ainakin periaatteessa) jouluun kuuluvat myös hiljentyminen, hautausmailla käynti, kynttilät ja harras joulumusiikki, Australiassa joulu on yhtä suurta karnevaalia - kuin yhdistetty vappu ja juhannus - jota vietetään, paitsi suvun, myös ystävien ja tuttujen kanssa. Koululaiset ovat kesälomalla ja kaikkialla tuntuu olevan tungosta, hälyä ja liikenneruuhkia. Kun tähän lisätään alituinen helle, on vaikea eläytyä suomalaisiin tunnelmiin. Mutta maassa maan tavalla...

Aussien joulumarkkinat ovat hyvin amerikkalaiset ja ostoskeskuksissa on karmea kakofonia, kun mainokset ja joululaulut kilpailevat keskenään. Ihmiset kilpailevat myös talojensa koristelussa. Moni talo on kuin pienois-Disneyland: toinen toistaan kummallisemmat valaistut jouluolennot kirmailevat pihalla, ja monivärivalot vilkkuvat. Television uutislähetys esittelee parhaimpia taloja, ja ihmiset jonottavat niitä katsomaan (ylpeä omistaja myy virvoitusjuomia pihalla).

Varsinainen juhlapäivä on joulupäivä, jolloin ihmiset kokoontuvat syömään joulupäivällistä; englantilaistyyppinen ruokalista on saanut aussiväritystä erilaisista salaateista, BBQ-ruokalajeista ja merenelävistä. Lapset saavat lahjansa jouluaamuna (ja herättävät vanhempansa aamuneljältä). Pukki ei varsinaisesti tule tuomaan lahjoja, ne vain yön aikana ilmestyvät sisälle. Joulupukki sen sijaan liikkuu ahkerasti ostoskeskuksissa, usein myös hiekkarannoilla. Hänen lempilausahduksensa on ”Ho-ho-ho!” ja hän muuten asuu Pohjoisnavalla eikä Korvatunturilla. Tapaninpäivä on yleinen lomapäivä, mutta silloin kaikki tungeksivat alennusmyynneissä.

Joulukuusi, yleensä muovinen sellainen, kuuluu vakiokoristeisiin; muukin koristearsenaali on samantapaista kuin Suomessa, ehkä vähän amerikkalaisempaa. Kynttilöitä täällä ei oikein voi polttaa, ne kun pyrkivät keskikesän helteessä sulamaan.

Me vietämme täällä sekä suomalaista että australialaista joulua. Grandma on touhunnut aattoillaksi täydellistä joulumenyytä, jota nautimme perheen kera. Joulupäivänä meidät on kutsuttu australialaiseen BBQ-joulujuhlaan.

Meikäläisen mieltä koti-ikävä armottomasti kaivelee näinä päivinä, ja haikeasti ajattelemme Muonion mökkiämme, jossa englantilaiset lapsiperheet tänä jouluna ihmettelevät valkoisia hankia. Mutta nyt olemme täällä, ja yritämme tietysti iloita erilaisesta joulusta.

Alla olevien aussilaisten joulukuvien myötä toivotamme iloista ja rauhallista joulunaikaa kaikille ystävillemme, tutuillemme ja muille, jotka seuraatte sivujamme ja matkaamme.- Timo ja Leena










































[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre900 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3.1 / 1436 )

<<nav_first <Edellinen | 7 | 8 | 9 | 10 | 11 | 12 | 13 | 14 | 15 | 16 | Seuraava> nav_last>>