Uusi Seelanti 6: Melontaretki Abel Tasmanin kansallispuistossa 
Arahura-laivalla matkalla Eteläsaarelta Pohjoissaarelle tiistaina 23.1.2007

Viimeisen kokonaisen Eteläsaarella viettämäme päivän kruunasimme melontaretkellä Abel Tasmanin kansallispuistossa saaren pohjoisosassa. Kansallispuisto on suosituimpia patikointi- ja melontakohteita koko Uudessa Seelannissa. Koska takanamme oli synkkiä ja sateisia päiviä länsirannikolla, emme olleet uskoa silmiämme, kun aamulla raotimme verhoa: aamuaurinko tervehti meitä kirkkaalta taivaalta.

Abel Tasmanin kansallispuiston rannat ovat melojalle ihanteellisia: jyrkkärinteisen kalkkikivikallion takana odottaa aina hieno hiekkapoukama, jossa on picnic-paikka ja WC. Vesi on turkoosinsinistä ja kirkasta ja pienissä rannikon lähellä olevissa saarissa asuu ystävällisiä hyljeperheitä, jotka uivat tervehtimään melojaa.

Aamupäivä sujui varsin leppoisasti: kiertelimme rantoja ja saaria, nautimme eväistä ja auringosta paratiisirannalla. Paluumatkalla rauhallinen meloskelu sai seikkailun makua, kun kevyt myötätuuli yhtäkkiä kääntyi rajuksi vastatuuleksi. Kajakkimme etuluukku vuoti, etuosa täyttyi vedestä ja meidän oli välillä noustava maihin pumppaamaan vesi pois. Kajakki täyttyi aina uudelleen vedellä ja keula kynti aaltojen alla – melominen kävi todella työstä. Olimme ihan puhki ja litimärkiä, kun lopulta pääsimme kotisatamaan. Tuuli oli lähes myrskylukemissa, ja rannassa kuulimme monen melojan jättäneen leikin kesken ja liftanneen takaisin taksiveneen kyydissä.

Uni maistui hostellin sängyssä, vaikka nuoret reppumatkaajat viettivätkin hauskaa iltaa parvekkeella ja naapurihuoneen amerikkalaispariskunta lotrasi keskellä yötä lähes kaksi tuntia suihkussa...(siellä kai pesivät sukkiaan, toisiaan tai jotain siltä väliltä). Seuraavana päivänä oli edessä laivamatka takaisin Pohjoissaarelle. - T&L



































[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre638 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 816 )
Uusi Seelanti 5: Villi länsirannikko  
Motueka sunnuntaina 21.1.2007

Garstonista ajelimme pohjoiseen kohti Queenstownia samaa tietä, jota olimme muutamaa päivää aikaisemmin tulleet. Ohitimme Queenstownin iloisesti vilkuttaen ja jatkoimme pohjoiseen kohti länsirannikkoa. Nousimme vuoristoon, ohitimme kauniita järviä ja vanhoja kullankaivajien kyliä. Yöpaikan löysimme heti länsirannikolta Haastin pienestä kylästä. Hostellimme oli mainio: iso huone+kylpyhuone, vieressä täysin varustettu keittiö ja oleskelutila. Huoneessa oli TV:n lisäksi myös DVD-soitin, ja talo tarjosi lainaksi ilmaisia elokuvia monipuolisesta DVD-kirjastosta. Koko lysti maksoi noin 45 euroa yöltä.

































Seuraava aamu oli harvinaisen aurinkoinen ja lämmin (länsirannikolla sataa jopa seitsemän metriä vuodessa). Hostellistamme löysimme esitteen ”eko” jet boat -retkistä läheistä Waiamoto-jokea pitkin ylös vuorille. Ajatus vesisuihkumoottorivenematkasta tuntui kiinnostavalta (varsinkin Timosta), ja koska hinta yli kaksi tuntia kestävästä retkestä oli varsin kohtuullinen (65 euroa/henk.), lähdimme mukaan.

Retki oli todella mahdollisimman luontoystävällinen. Vene oli pieni ja hiljainen, sen kyljissä ei ollut yhtään mainosta ja ryhmässämme oli vain neljä henkeä. Oppaamme Rogerin tietomäärä alueen luonnosta oli valtava, ja tämän tästä hän pysäytti veneen kertoakseen jotain mielenkiintoista luontoon ja alueen historiaan liittyvää. Pysähdyimme mm. paikassa, jonka alapuolella Australasian mannerlaatta ja Tyynenmeren mannerlaatta hipovat toisiaan. Ne törmäävät kuulemma toisiinsa keskimäärin kolmensadan vuoden välein. Viimeksi yhteentörmäys on tapahtunut 1700-luvun alussa eli laskettu aika on jälleen lähellä...

Oli hienoa nähdä joen muuttavan muotoaan rauhallisesti mereen laskevasta kymestä villiksi koskeksi ylhäällä vuoristossa. Alavirtaan ajaessamme Roger ohitteli hurjassa vauhdissa taitavasti tulvan tuomia vaarallisia ajopuita ja isoja kivenlohkareita ja aina välillä pyöräytti veneen villisti ympäri. Joen suistossa poikkesimme vielä sademetsässä luikertevalle uomalle, jonka kirkas vesi kuhisi taimenia. Tunsimme jännittävän venematkan lisäksi saaneemme myös melkoisen tietopaketin.























Jatkoimme matkaa kohti suuria jäätiköitä, Fox Glacieriä ja Franz Josef Glacieriä. Onnemme sään suhteen kuitenkin loppui, ja seuraavana aamuna Foxissa heräsimme sateen ropinaan. Fox Glacieristä (pituus 13 km) näimme vain vilauksen, mutta Franz Josefia (pituus 12 km) kävimme katsomassa ihan vierestä. Vaikuttavahan se oli, vaikka runsaan vesisateen takia emme ylös asti nähneetkään. Monet olivat valmiita maksamaan paljon päästäkseen kävelyretkelle jäätikölle, mutta me olemme mielestämme rämpineet tarpeeksi jäisillä ja lumisilla rantakallioilla luisteluretkillä. Fox ja Franz Josef ovat kaksi maailman nopeimmin etenevää jäätikköä: nopeus on keskimäärin yksi metri vuorokaudessa, parhaimmillaan jopa kuusi metriä. Lumihiutale, joka putoaa Franz Josefin syöttöalueelle (nevé), saapuu alas 50 vuoden kuluttua.









Länsirannikko näytti meille villit kasvonsa, kun seuraavana päivänä ajoimme pitkin rannikkotietä pohjoiseen: vettä satoi kaatamalla, monimetriset aallot kaatuivat mustalle rantahiekalle ja sisämaassa nousevaa vuoristoa ei sumun takaa näkynyt. Punakaikin kylässä kävimme ihmettelemässä merkillisiä ”pannukakkukallioita”, jotka vesi ja luonto ovat 30 miljoonan vuoden aikan muovanneet tavalla, jota tiedemiehet eivät vieläkään täysin ymmärrä.

























Westportin lähellä kävimme kurjassa säässä kävelemässä Cape Foulweatherissa (= surkea sää, kapteeni Cookin antama nimi), jonka hyljeyhdyskunnassa oli oli melkoinen vipinä: kymmenet äitihylkeet paimensivat pikkuvauvojaan ja yrittivät opettaa näitä hylkeiden tavoille. Äänimäärä oli valtava, kun äidit kailottivat äänimerkkejään ja vauvat parkuivat takaisin. Pari urosta murahteli mukana mutta useimmat herroista olivat merellä kalassa.











Matkalla koillisrannikolle seurasimme jylhää Buller-joen laaksoa. Laakson pohjoisosa on Eteläsaaren kiwi-, persikka-, nektariini- ym.viljelmien tärkeintä aluetta. Tänään saavuimme Motuekaan, joka on portti Abel Tasmanin kansallispuistoon. Sadepilvet näyttävät jääneen länsirannikolle ja huomiseksi on luvattu hyvää säätä. Sitä toivommekin, sillä aiomme viettää päivän meloen kansallispuiston hienoissa maisemissa. – T&L






















[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre497 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 785 )
Uusi Seelanti 4: Queenstown - Milford Sound - Garston 
Haast Village, West Coast torstaina 18.1.2007

Mt.Cookin maisemissa olisi voinut viettää useita päiviä, hienoja patikointireittejä olisi riittänyt, mutta meidän oli jatkettava matkaa kohti Fiordlandin jylhiä maisemia. Päämäärämme oli korkeitten vuorten kainalossa ja Wakatipu-järven rannalla upealla paikalla sijaitseva Queenstown.











Queenstown on tänä päivänä Uuden Seelannin ehkä muodikkain ja ”kuumin” turistirysä. Vanha kultakaupunki olisi mitä kaunein pieni alppikylä, jollei siellä olisi aivan liikaa ihmisiä ja autoja. Suurinta osaa turisteista vetävät monenlaiset adrenaliinipitoiset hömppälajit. Sadat eri yrittäjät tarjoavat bungy-hyppyjä, riippuliitoa, luolissa ryömimistä, kanjoniuintia, jokisurffausta, tandem-hyppyjä laskuvarjolla ja mitä vain ikinä voi keksiä. Hassuin liikeidea oli veloittaa (lähinnä japanilaisilta) 15 euroa siitä, että saa istua viiden asteen pakkasessa jäähuoneessa ja juoda kymmenen euron drinkkejä.












Yksi yö Queenstownissa riitti meille, ja sunnuntaina jatkoimme matkaa kohti vuonoja. Parinsadan kilometrin matkalla tie kulki läpi vuoristomaisemien, joita laserinkirkas aurinko valaisi. Alkumatkasta tien oikealla puolella kimalteli Wakatipu-järvi ja vasemmalla kohosivat The Remarkables-vuoret. Tien kääntyessä länteen alkoivat horisontissa häämöttää Fiordlandin lumiset huiput. Iltapäivällä saavuimme pieneen Te Anaun kylään, joka on portti Fiordlandin kansallispuistoon ja Milford Sound -vuonon alueelle (kansallispuisto on kooltaan 1,25 miljoonaa hehtaaria). Te Anau sijaitsee samannimisen järven rannalla, joka on Uuden Seelannin suurin makean veden allas - kirkasvetinen järvi on yli 460 metriä syvä.

















Tuloiltanamme kävimme tutustumassa Te Anau-järven länsirannalla sijaitseviin merkillisiin kiiltomatoluoliin. Risteilyalus vei meidät 6,7 kilometriä pitkän luolaston suulle, ja lähdimme kävelemään sisälle luoliin oppaan johdattamana. Ulkona oli yli kaksikymmentä astetta lämmintä, mutta luolan pimeydessä puolta vähemmän. Virtaava vesi on muovannut luolat noin 35 miljoonaa vuotta vanhoihin kalkkikivikallioihin viimeisen 12 000 vuoden aikana. Vesi kohisi luolassa edelleen ryöpyten paikoittain korkeina putouksina. Oppaamme vei ryhmämme pieneen veneeseen, joka lipui hiljaa ylävirtaan pimeydessä. Kiiltomadot kimaltelivat yllämme kuin tähtitaivas. Tunnelma oli niin maaginen, että jopa ryhmämme pienet lapset menivät aivan hiljaisiksi. Meille molemmille nousi mieleen Australian erämaan tumma yö kirkkaine tähtitaivaineen.







Tiistaina lähdimme melomaan Milford Soundille - retkelle, josta tuli tähänastisen matkamme huippukohta. Milford Sound -vuonon alueella sataa kuusi metriä vuodessa, mutta meillä oli uskomaton onni: päivä oli kirkas, tyyni ja aurinkoinen. Te Anausta on vuonolle kahden tunnin ajomatka, joten herätys oli varhainen. Kahdeksan maissa olimme kuitenkin jo vesillä. Ryhmässämme oli oppaamme Dangerin lisäksi seitsemän melojaa. Danger kertoi meille vuonon historiasta ja luonnosta: alueen jylhän siluetin ovat muokanneet lukuisat jääkaudet, joista 12. eli viimeinen oli kaksitoista tuhatta vuotta sitten.

Maorilegendan mukaan jättiläinen muovasi Fiordlandin vuonot ja Milford Sound oli hänen viimeinen mestariteoksensa. Ettei jälki olisi ollut liian täydellinen, hän istutti alueelle mäkäräisiä, jotka pitäisivät väkijoukot loitolla. Akäisiä mäkäräisiä Fiordlandissa todella on (paikallinen sanonta kuuluu: jos tapat yhden mäkäräisen, sen hautajaisiin saapuu 500 sukulaista), mutta ne eivät estä ihmisten tulemista alueelle. Pelkästään Milford Trackin, ”maailman parhaan patikkareitin”, kävelee 14.000 ihmistä vuodessa (määrä on tarkkaan säännöstelty). 53-kilometrisen Trackin vaellukseen kuluu neljä päivää, ja se on ehdottomasti tulevien tekojemme listalla.

























Milford -vuonon pintaa ei olisi halunnut vahingoittaa edes melalla. Oppaamme Dangerin ottamaan valokuvaan ”Kaksi mykistynyttä melojaa” liittyy tähänastisen retkemme suurin tunnelataus: olimme sykähdyttävissä maisemissa matkamme etäisimmässä pisteessä. Siitä eteenpäin olemme matkalla kotiin päin. Pieni pala sydämestämme jäi Milford Soundiin.











Melonta ja patikointi ovat paras tapa tutustua Fiordlandiin, mutta Uuden Seelannin suosituin liikuntalaji on golf. Kenttiä on paljon, ruuhkia ei ole ja pelaaminen on halpaa. Emme voineet vastustaa kierrosta Te Anaun hulppealla maisemakentällä. Green fee oli noin 15 euroa ja vuokravälineet 10 euroa. Peli raikkaissa vuoristomaisemissa maistui mukavalta, vaikka kenttä olikin vaativa: korkeuseroja riitti ja väylillä oli syytä pysyä. Tammikuun lopulla kentän kuulemma valtaavat raharikkaat japanilaiset ja amerikkalaiset.

















Keskiviikko-iltapäivällä jätimme Fiordlandin haikeina, sydämessä toive jälleennäkemisestä. Valokuvat ja Te Anausta ostamamme huikea DVD Shadowland/Ata Whenua lieventävät kuitenkin kaihoamme. Yövyimme pienessä, 1870-luvun kultakuumeen ajoilta peräisin olevassa pubissa Garstonin kylässä ja tänään matkamme jatkui länsirannikolle. Huomenna ehkä syyllistymme itsekin hömppäturismiin; tarkoitus on tehdä jetboat-matka Waiatoto-joelle, mereltä ylös vuoristoon ja (toivon mukaan) takaisin. Matkan järjestäjällä on tietojemme mukaan eko-sertifikaatti, ts. he eivät todistettavasti vahingoita luontoa. Reissusta lisää seuraavassa raportissa. – T&L


[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre4310 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 778 )
Uusi Seelanti 3: Eteläsaaren halki Picton - Mt Cook 
Mt Cook perjantaina 12.1.2007

Eteläsaarelle saavuttuamme yövyimme Pictonissa, joka on viehättävä pieni satamakaupunkii ja saarten välisen lauttaliikenteen keskus. Aamulla saimme uuden vuokra-auton ja jatkoimme matkaa pitkin Eteläsaaren itärannikkoa kohti Uuden Seelannin toiseksi suurinta kaupunkia, Christchurchiä (344 100 as.). Tie kiemurteli läpi Marlborough´n kuuluisien viinialueiden hienoissa merenrantaa kiertävissä vuoristomaisemissa.











Ennen Kaikouran rannikkokaupunkia pysähdyimme valokuvaamaan rantakallioita ja ihmettelimme, mikä paikassa löyhkäsi. Pian se selvisi: tien poskessa, rantatöyrään alla, lojui kymmeniä hylkeitä. Ne sulattelivat kalansaaliitaan kaikessa rauhassa, turisti- ja rekkaliikenteestä välittämättä. Lisää näitä velikultia lekotteli Kaikouran kallioilla ihmetellen, miksi heitä niin ahkerasti valokuvattiin. Eräs yksilö kuorsasi viikset väpättäen, vaikka Timon kamera räpsytteli sen korvan juuressa.



























Christchurchiin saavuimme illan suussa ja yövyimme kuninkaallisesti Buckingham Court – motellissa, Prince William –sviitissä (50 euroa). Paikka kertoi siitä, että Christchurch on Uuden Seelannin englantilaisin kaupunki. Kaikki kaupunginosien ja katujen nimet olivat suoraan Englannista: Richmond, Westmoreland, Oxford Street, Avon River jne. Kaupungin keskustaa hallitsee anglikaaninen katedraali, ja keskustaan voi tutustua antiikkisen raitiovaunun ikkunasta.









Christchurchin jälkeen tie sukelsi sisämaahan ja kulki läpi Pohjanmaan lakeuksia muistuttavan maanviljelysalueen. Päämääränämme oli Uuden Seelannin korkein vuori Mt Cook (maorinkielellä Aoraki, 3755m). Pian läntisessä horisontissa siinsi lumen kuorruttama vuoriketju, jossa on 22 yli 3000 metriä korkeaa vuorta. Itse Mt Cook näkyi ensi kerran turkoosinsinisenä hohtavan Tekapo-järven takana. Järven eksoottinen väri tulee vedessä leijuvasta jäätikkösedimentistä. Tekapon kylässä ystävällinen Sidney vaihtoi vuokra-automme tuulettimen hihnan, vaikka oli perjantai-ilta ja kaverit odottelivat jo kapakassa.

Illan suussa saavuimme Pukaki-järven rannalla sijaitsevaan mökkikylään, josta olimme varanneet majapaikan. Matkalla jouduimme odottelemaan, kun filmiryhmä kuvasi japanilaista automainosta taustana Mt Cook. Yhtä mainospätkää varten liikkeellä oli pari rekkaa, tusinan verran autoja ja kymmeniä ihmisiä!















Mökkimme terassilla katselimme, kun ilta-auringon kajo valaisi Mt Cookin lumisia seinämiä. Vuoren huippu oli tapansa mukaisesti pilviverhon peitossa. Huomenna on aikomus patikoida Mt Cookin ympäristössä, ja toivon mukaan vuoren huippukin näkyy. - T&L





Mt Cook lauantaina 13.1.2007





Aamu valkeni tuhruisena mutta yhtäkkiä pilvet hälvenivät ja mökkimme ikkunasta näkyi kristallinkirkkaana Uuden Seelannin korkein vuori, Mt Cook/Aoraki (3755 m.). Näky oli ilmeisesti harvinainen, sillä eilen tapaamamme, paljon alueella liikkunut herra kertoi nähneensä vuoren huipun vain pari kertaa elämänsä aikana.







Nautimme aamiaisen aitiopaikalla mökkimme edessä vuorta ihaillen, ja lähdimme sitten tutustumaan siihen lähemmin. Lyhyen ajomatkan aikana vuoren huippu kuitenkin katosi näkyvistä, ja pian koko vuori oli paksun pilviverhon peitossa. Alkoi sataa tihuttaa, panimme aurinkolasit taskuun ja kaivoimme repuistamme goretex-asut. Mt Cook osoitti, miksi sillä on paha maine vuorikiipeilijöiden keskuudessa: meren läheisyydestä johtuen sää voi muuttua minä hetkenä hyvänsä.













Käväisimme Kea Pointin näköalapaikalla näkemättä kuitenkaan yhtään kea-lintua (paikallista papukaijaa). Kyltin mukaan niitä ei saisi ruokkia, koska ne vievät seuraavaksi koko repun. Mueller-jäätikkö kumisi ja paukkui, jäälohkareiden syöksyessä alas laaksoon. Soraharjut risteilivät puuttomassa maisemassa ja saatoimme kuvitella, miltä Skandinavia oli näyttänyt heti viime jääkauden jälkeen.









Hooker-joen laaksossa ylitimme kaksi riippusiltaa, joiden alla temmelsi harmaa, jäätiköiden sulamisveden täyttämä virta. Joen koskiluokitus oli arviolta 3-5+. Sade yltyi ja polkumme muuttui pikku hiljaa puroksi. Kuuden tunnin patikoinnin jälkeen palasimme lenkkitossut litisten mutta onnellisina majapaikkaamme ja saunan puuttuessa kuuma suihkukin kelpasi harvinaisen hyvin. Huomenna määränpäänämme on Queenstown. – T&L









[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre746 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 755 )
Uusi Seelanti 2: Halki Pohjoissaaren 
Arahura-laivalla matkalla Pohjoissaarelta Eteläsaarelle keskiviikkona 10.1.2007

Olemme ajaneet kolme päivää Uuden Seelannin Pohjoissaaren läpi Aucklandista maan pääkaupunkiin Wellingtoniin. Vuokra-automme jäi Wellingtoniin ja toinen saman vuokrafirman auto odottaa meitä Pictonissa toisella rannalla – auton kuljettaminen yli on nimittäin aika kallista.

Matka Eteläsaarelle kestää noin kolme tuntia, eli saman kuin Helsingistä Tallinnaan, tosin viini maksaa tällä laivalla vieläkin vähemmän. Uudessa Seelannissa valmistetaan mainioita viinejä ja, mikä parasta, viini on halpaa ja sitä voi ostaa ruokakaupoista. Toisin on Australiassa, jossa alkoholin myynti on rajattu pubeihin ja viinakauppoihin. (Voisivat ne viinit tulla jo Suomenkin K-kauppoihin...)

Ajoimme läpi Pohjoissaaren keskiosan vulkaanisen alueen, jossa riitti ihmeitä stabiilissa Suomessa asuvalle. Uusi Seelanti sijaitsee Australian ja Tyynen valtameren mannerlaattojen rajalla ja on siksi vulkaanisesti hyvin aktiivista aluetta. Ensimmäinen yöpaikkamme oli Rotoruan kaupunki 225 km:n päässä Aucklandista. Maorikulttuurin keskus Rotorua sijaitsee ison kraaterijärven rannalla, jonka keskellä törröttää vanha tulivuori. Kaupungissa leijailee mieto mädän kananmunan tuoksu, joka ei lähde selluloosatehtaista, vaan tulee maan sisältä. Kaupungin keskellä on suuri vulkaaninen puisto, jossa maa höyryää, kuplii ja suhisee. Puistossa saa kävellä vain poluilla, muuten voi polttaa itsensä.























Motellimme pihalla tapasimme 80-vuotiaan Mr Aitkenin, jonka ajoneuvona oli 1923-vuoden mallia oleva kermanvärinen Chevrolet. Hän kertoi saaneensa auton 60-vuotislahjaksi sukulaisiltaan ja tekevänsä sillä säännöllisesti pitkiäkin retkiä, mm.tuhansien kilometrien matkoja Australiassa. Ne reissut taitavat kestää melkoisesti, auto nimittäin kulkee kovimmillaan (myötätuulessa) 50 km tunnissa. Mr Aitken olisi keskustellut autostaan tuntikausia mutta säälimme muita matkustajia (poikaa perheineen) ja hyvästelimme vanhan herrasmiehen. Iloisesti hän heilautti oikeaa kättään suuntaviitaksi kääntyessään motellin pihalta.







Tiistaina kävimme tutustumassa paikalliseen ”Pompeijiin”, Te Wairoan ”haudattuun kylään”. Kylä hautautui laavaan ja tuhkaan v.1886, kun Tarawera-tulivuori purkautui rajusti. Nykyään kylän rauniot on kaivettu esiin, ja paikalla on pieni museo, joka kertoo Uuden Seelannin suurimmasta luonnonkatastrofista. Hengitystä pidätellen kuuntelimme maorioppaamme eläytyvää kertomusta esivanhempiensa traagisista vaiheista.







Päivän vaikuttavin kokemus oli ”Kuun kraaterit”, vulkaaninen alue, jossa oli suuria höyryäviä ja kuplivia syvänteitä. Alue kumisi ja sihisi pelottavasti ja höyryä nousi lähes suoraan jalkojen alta. Alueella kasvoi samanäköistä kanervikkoa kuin Lapissa ja paikoin maisema oli kuin höyryävää Enontekiötä, paikoin taas olimme kuin toisella planeetalla. Sateinen ja sumuinen sää vielä lisäsi aavemaista vaikutelmaa. – Mielikuvituksessa saattoi jo tuntea maan järisevän jalkojen alla.











Ikävä kyllä sää ei suosinut meitä ajaessamme läpi Pohjoissaaren. (Kesä on kuulemma huonoin lähes sataan vuoteen.) Sääliksi kävi tapaamaamme suomalaispariskuntaa, joka oli jättänyt Espoon räntäsateet pelatakseen golfia kesäisessä Uudessa Seelannissa. Ensi töikseen he olivat ostaneet sateenvarjon ja villapaidat. Kartasta saatoimme nähdä, että ohitimme mahtavia lähes 3000-metrisiä vuoria, mutta auton ikkunoista näkyi pelkkää sumua ja vesisadetta. Saatoimme vain toivoa, että paluumatkalla sää suosisi paremmin. Tarkoituksena on patikoida Mt Ruapehun rinteillä matkalla takaisin Aucklandiin.

Ajomatkan jännittävin vaihe oli Desert Road, tummahiekkaisen erämaan läpi kulkeva tieosuus, joka on talvisin pitkiä aikoja suljettuna lumimyrskyjen takia. Alue kuulemma vilisee villihevosia mutta nyt näkyi vain yksinäisiä rekkoja. Yövyimme pienessä Mangaweken kylän pubissa. Kuolleen oloinen kylä oli keskellä ei mitään eikä pubissa ollut muita asiakkaita kuin pari paikallista kaljasieppoa. Huone oli yksinkertainen, mutta siisti ja halpa (26 euroa + aamiainen 6 e) ja iloinen isäntäpari palveli meitä innokkaasti. Ennen nukkumaan menoa oli mukava pelata vähän biljardia pubissa. Aamiainen oli niin tukeva, että nälkä tuli vasta illalla laivalla.





Tänään ajoimme jälleen läpi sateisten maisemien Wellingtoniin. Matkan varrella Bullsin pikkukaupungissa löysimme mainion kotiseutumuseon, jonka kirjavia kokoelmia kahdeksankymppinen Alex Coleman esitteli innokkaasti. Museossa oli Alexin luokkakuva vuodelta 1939 mutta hän oli ollut sinä päivänä sairaana (tai ehkä ongella kaverien kanssa).









Wellingtonissa ennen laivan lähtöä ehdimme käydä uusselantilaisten ylpeydeksi mainitussa Te Papa- museossa. Museo on avattu vuonna 1998 ja se on jo rakennuksena nähtävyys. Museon kokoelmat ovat niin laajat, ettei niihin yhdessä iltapäivässä ehdi tutustua kuin pieneen osaan. Ehdimme kuitenkin tutkia kahta mainiota osastoa: toinen kertoi Uuden Seelannin historiasta ja toinen sen luonnonmullistuksista. Oli järkyttävää todeta, miten raskaalla kädellä ihminen on muokannut Uuden Seelannin luontoa. Esimerkiksi maan metsistä 85 prosenttia on kaadettu ja muutettu laidunmaaksi. Vertailumielessä voisi kuvitella, että lähes koko Suomi olisi puutonta paljakkaa. Nykypolvi haluaisikin korjata esivanhempiensa kädenjäljet mutta siinä he tuskin onnistuvat, maa on liian riippuvainen lampaista ja lehmistä.









Ehkä ehdimme palata vielä museoon paluumatkalla. Nyt laivamme lähestyy Pohjoissaarta ja Pictonia. Maisemat ovat kuin suoraan Norjan vuonoilta. Huomenna suuntaamme alas itärannikkoa kohti Christchurchia. Laivalla tapasimme muuten ryhmän suomalaisia, jotka ovat myös maailmanympärimatkalla. Erona meihin on, että he tekevät sen kolmessa viikossa, josta kaksi viikkoa he reissaavat Uudessa Seelannissa. Toivottavasti heille jää matkasta käteen muutakin kuin jet lag... – T&L











[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1161 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 736 )

<<nav_first <Edellinen | 7 | 8 | 9 | 10 | 11 | 12 | 13 | 14 | 15 | 16 | Seuraava> nav_last>>