LinkitKeskiviikkona lähdimme kohti Etelä-Amerikan matkamme ehkä odotetuinta kohdetta, Machu Picchua. Ainoa tapa päästä sinne oli juna Aguas Calientesiin, Machu Picchun juurella olevaan kylään. Juna lähti jo kuudelta köröttelemään 4-tuntista matkaansa pitkin vuorten rinteitä ja jokilaaksoa kohti inkojen kadonnutta kaupunkia. Herätys oli siis aikaisin. Halusimme päästä ihailemaan auringonnousua Machu Picchulle, joten yövyimme Aguas Calientesissa.
Aguas Calientes on pieni, vuorten piirittämä kylä Urubamba-joen laaksossa. Kylän läpi ärjyvä joki 6-luokan koskineen on Amazonin alkulähde (nyt on kesä ja sadekausi, talvella joki on vähävetinen). Keskustan kapean, suositun ravintolakadun läpi kulkee junarata. Leppoisasti lounastavien ravintola-asiakkaiden rupattelu keskeytyy junan rymistellessä metrin päästä ohi. Katsoessa vuorilta kylän liepeille syöksyneiden maanvyöryjen vanoja ymmärsi hyvin, miksi inkat halusivat asua turvallisesti vuorten huipuilla.
Torstaiaamuna nousimme jälleen neljältä, bussi vei meidät kymmenien muiden turistien kanssa serpentiinitietä Machu Picchulle. Mutta kiivettyämme ihailemaan kuuluisaa postikorttimaisemaa näimme vain pilviä: kadonnut kaupunki oli toden totta kadonnut. Tihkusateessa kiersimme oppaan kanssa aluetta ja ihmettelimme inkojen taitavaa kiviarkkitehtuuria. Olimme tyytyväisiä päätökseemme olla osallistumatta Inca Trailin vaellukseen: tällä viikolla oli satanut joka päivä. (Machu Picchulla sataa kahdeksan kuukautta vuodessa.)
Sateisenakin päivänä Machu Picchu vaikuttaa. 2400 metrin korkeuteen vuoren rinteelle rakennettu tuhannen asukkaan linnoituskaupunki on lähes kokonaan muurin ympäröimä. Siellä, missä ei ole muuria, suojelee kaupunkia jyrkästi syvyyksiin putoava vuorenseinämä. Pystysuoraan kohoavat vuoret vartioivat kaupunkia joka puolelta.
Linnoituksen tarkoitus on edelleen spekuloinnin kohde. Espanjalaiset valloittajat eivät koskaan löytäneet sitä, ja muun maailman tietoisuuteen se tuli vasta v.1911, kun amerikkalainen historioitsija Hiram Bingham löysi ruohottuneet rauniot. Jotkut tiedemiehet uskovat, että linnoitus rakennettiin inkakulttuurin säilyttämiseksi ja pelastamiseksi espanjalaisilta. Toiset taas uskovat, että linnoitus hylättiin ja tyhjennettiin espanjalaisten pelosta. Joidenkin mielestä jokin kulkutauti kuten isorokko surmasi asukkaat. Joka tapauksessa kivityön ja koristelun korkea laatu kertovat Machu Picchun olleen elintärkeä seremoniallinen keskus. Binghamin « löytäessä » kaupungin (paikallisten kerrottua siitä) kaikki kulta-aarteet oli kuljetettu pois; huhun mukaan ne on piilotettu Amazonin viidakkoon, mistä niitä vieläkin etsitään. Bingham teki samoin kuin espanjalaiset Perussa: hän vei jäljelle jääneet arvoesineet mukanaan ja ne löytyvät tänä päivänä Yalen yliopiston kokoelmista.
Viivyimme kadonneessa kaupungissa useita tunteja. Mystistä tunnelmaa lisäsi pilviverho, joka aika ajoin repeili paljastaen vähän kerrallaan kaupungin ja sitä ympäröivät vuoret.
Kiipesimme inkojen rakentamaa luonnonkivipolkua tunnin matkan ylös aurinkoportille, jonka läpi nousevan auringon säteet loistavat linnoitukseen. Sateen takia polku oli liukas ja oli syytä varoa askeliaan. Nyt aurinkoportti oli pilven peitossa.
Rohkeimmat kiipesivät jyrkkää ja vaarallista polkua postikorttimaisemasta tutulle sokeritopalle, Huayna Picchulle. Edellisenä päivänä nuori turisti oli liukastunut kiivetessään ja pudonnut. Pojalla oli onni matkassaan: hän takertui pensaisiin juuri ennen puolen kilometrin pudotusta ja selvisi vähin vammoin.
Machu Picchun luonnonkivipolut ja jyrkät portaat eivät muutenkaan ole helppokulkuisia ja vaarattomia. Sesonkiaikaan siellä käy tuhansia turisteja päivässä. Mekin näimme ikävän onnettomuuden, kun nuori turistityttö putosi jyrkältä terassilta useita metrejä ja loukkaantui vaikeasti.
Japanilaiset tiedemiehet ovat varoittaneet, että turistimassat saattavat aiheuttaa linnoitukselle korjaamatonta vahinkoa maanvyöryjen muodossa milloin tahansa lähivuosina. Vielä ei turistimäärää kuitenkaan ole ruvettu rajoittamaan (turistit tuovat köyhälle maalle liian paljon rahaa). Mutta alueella liikkumista säännellään, paikka on ensin kierrettävä oppaan kanssa.
Sateesta ja turistilaumoista huolimatta kadonneen kaupungin mystiikka jäi kiehtomaan mieltä yhtenä tämän matkan huippukohdista.
Seuraavana päivänä lensimme takaisin merenpinnan tasolle Limaan. Oli upeaa pitkästä aikaa tuntea auringon lämpö iholla ja korkata ensimmäinen kylmä olut monen viikon jälkeen (raittiuslupauksemme piti koko Andien osuuden ajan). Rentoudumme Limassa pari päivää ennen paluulentoamme Eurooppaan. Hotellimme on halpa mutta se sijaitsee yläluokan alueella, Mirafloresissa, ja katsellessamme hienoja taloja, urheiluautoja ja ravintoloissa lounastavia perheitä emme voi olla muistelematta sitä äärimmäistä köyhyyttä ja puutetta, jota olemme viimeisten viikkojen aikana nähneet. On todennäköistä, että huvipuistossa leikkivät lapset eivät tule koskaan tapaamaan Titicaca-järven saarilla tai Andien rinteillä kituuttelevia ikätovereitaan. Etelä-Amerikassa on julmat sosiaaliset erot.
Matkavaikutelmia ennen paluulentoa
Etelä-Amerikan keikkamme alkaa olla ohi ja hyvä niin. Olemme kokeneet täällä upeita asioita, mutta myös vaikeuksia. Chilessä ja Argentiinassa suurin ongelma oli tiedon saaminen, osittain kielitaidon puutteen, osittain palveluhaluttomuuden vuoksi. Etenkin argentiinalaiset osaavat olla harvinaisen ärsyttäviä: he pitävät itseään “eurooppalaisina” ja suhtautuvat ylimielisesti sekä muihin eteläamerikkalaisiin, että turisteihin. Boliviassa suurin ongelma oli ehkä turvattomuuden tunne ja asioiden toimimattomuus. Chileläiset olivat juroja kuin hämäläiset mutta paljastuivat aidosti ystävällisiksi. Bolivialaisia emme ehtineet oppia ymmärtämään, mutta varomaan toki.
Perusta meitä varoitettiin etukäteen eniten: täällä saisi hirvittävän vatsataudin, täällä tulisi ryöstetyksi jne. Totuus oli aivan toisenlainen, ja Peru osoittautui lempipaikaksemme Etelä-Amerikassa. Ihmiset ovat ystävällisiä ja palvelualttiita. Englantia puhutaan myös enemmän kuin muualla. Olimme varovaisia (ja ehkä onnekkaita), meitä ei ryöstetty ja pysyimme terveinä. Meitä tosin häiritsi hirvittävä kaupallisuus ja liimautuvat ja hyökkäävät kauppiaat, jotka eivät jättäneet rauhaan. Näin varsinkin Punossa ja Cuscossa, missä köyhinkin reppumatkaaja on kansan silmissä kävelevä kassapääte.
Elintasokuilu näkyi selkeimmin Argentiinassa ja Chilessä, joissa oli sekä äärimmäistä köyhyyttä että suurta rikkautta. Sen sijaan Boliviassa näimme vain köyhyyttä tai äärimmäistä kurjuutta. Perussa oli paljon kurjuutta, mutta myös hyvinvointia. Perussa on myös kylmä. Rannikkoseuduilla ja muilla matalilla alueilla on toki lämmin, mutta korkeilla vuoristoseuduilla on eri juttu. Nyt on loppukesä ja päivälämpötilat vaihtelevat 10 ja 20 asteen välillä, mutta yöllä on aina kylmä. Talvella yöllä saattaa olla pakkastakin. Hotelleissa, ravintoloissa ja muissa sisätiloissa ei yleensä ole lämmitystä, eikä läheskään aina lämmintä vettä. Nukkumaan mennessä onkin syytä pukeutua lämpimästi.
Jonkinlaisen kulttuurishokin koimme Limassa hienossa amerikkalaistyylisessä ostosparatiisissa. Istuimme merenrantaterassilla katsellen surffareita ja riippuliitäjiä ja herkuttelimme tuoreilla mansikoilla (olivat muuten lähes yhtä hyviä kuin suomalaiset mansikat). Viereisessä puuhamaassa paremman väen hyvin puetut pikkulapset ratsastivat sähköhevosilla ja pelasivat tietokonepelejä kuin suomalaislapset ikään. Mieleen nousi kuva takkuisista, likaisista mutta herttaisista Titicaca-järven lapsista, jotka eivät olleet varmaan eläessään käyneet suihkussa tai katsoneet televisiota, puhumattakaan, että olisivat käyneet huvipuistossa. Gringon näkeminen läheltä oli heille jo suuri ihme.
Seitsemän viikon annos Etelä-Amerikkaa kerrallaan on sopiva eurooppalaiseen elämänmenoon ja järjestykseen tottuneelle. Kaupunkien kaoottinen liikenne, epäsiisteys, ihmistunku ja kaikenlainen kakofonia hermostuttavat ennen pitkää lehmänhermoisimmankin suomalaisen. Huomenna meillä on edessä 11 tunnin lento Madridiin. Ehdimme nähdä mantereesta paljon, ja silti vain pienen osan. Varmasti tulemme vielä uudestaan - mutta seuraavalla kerralla opiskelemme hieman espanjaa etukäteen.- T&L
PS. Madrid 3.4.2007
Rasittavan lennon ja puolen vuorokauden ihanan yöunen jälkeen on hyvä olla taas Euroopassa. Lento sujui hyvin mutta koneeseen pääsy oli luku sinänsä. Varauksissamme oli jokin viime hetken ongelma ja Liman kentällä Iberian perulainen kenttähenkilökunta iski asiaan armotta: meille myönnettiin boarding cardit mutta niiden saaminen käteen maksaisi 15 dollaria per nuppi. Rahat menisivät henkilökunnan "solidaarisuuskassaan", ts. ilmeisesti heidän omiin taskuihinsa. Mikään ei auttanut - jos emme maksaisi, lippumme peruutettaisiin. Kolme virkailijaa penäsi rahojamme kuin herhiläiset sen sijaan, että olisivat tsekanneet matkustajia koneeseen. Takanamme oli parinsadan matkustajan jono. Lähes tunnin väittelyn jälkeen maksoimme rahat emmekä tietenkään saaneet kuittia. Episodi vähensi ihastustamme Perua kohtaan, mutta yritimme muistaa kokonaisuuden, joka oli muilta osin positiivinen. Valitamme asiasta Iberialle, mutta emme pidätä henkeämme vastausta odotellessamme...
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1337 views ) | permalink |
( 3 / 1668 )Lima lauantaina 31.3.2007
Maanantaina 26.3. matkasimme turisteille tarkoitetulla Inka Express-bussilla Cuscoon. Bussi oli hieno, siinä oli englanninkielinen opas sekä bussiemäntä, joka tarjoili teetä ja kahvia. Bussilipun hintaan kuului buffet-lounas ja tutustuminen muutamaan matkan varrella olevaan historialliseen nähtävyyteen.
Matka kesti pysähdyksineen 10 tuntia. Tärkein nähtävyyksistä oli ainakin oppaan mielesta Raqchin inkakylä, jossa on asunut n.700 henkeä. Jotkut tiedemiehet pitävät sitä jopa arkeologisesti tärkeämpänä kuin Machu Picchua. Raqchi osoitti jälleen kerran, etta inkat olivat taitavia ja ahkeria kivenkäsittelijöitä – itse asiassa ihmettelimme, miten he ehtivät rakentaa niin valtavia kivikolosseja niin lyhyessä ajassa.
Punossa ja Cuscossa itsenäisesti maailmaa kiertämään tottunut matkailija huomaa yhtäkkiä saaneensa itselleen henkilökohtaisen matkanjärjestäjän. Paikallisen tavan mukaan matkanjärjestäjä ottaa turistin haltuunsa jo bussissa tai viimeistään bussiasemalla. Hän hankkii “uhreilleen” majapaikan, järjestää retket, hakee hämmentyneen turistin retkille ja tuo takaisin hotelliin, keskustelee hänen toiveistaan ja yrittää toteuttaa ne. Ja kun turisti siirtyy toiselle paikkakunnalle, hän delegoi tämän kollegalleen.
Ensin tämä järjestelmä hämmensi ja ärsyttikin meitä, mutta sitten huomasimme systeemin edut. Matkanjärjestäjä on luonut itselleen hyvät suhteet paikkakunnalla. Hänellä on sopimukset hotellien kanssa ja hän saa huoneita edullisemmin kuin turisti itse saisi. Punossa vaatimaton ja asiallinen Fidel tuli hotelliimme, järjesti kaikki retket ja muut matkat edullisesti ja hoiti juoksemiset lippuluukuilla. Hän myös toteutti Timon erikoistoiveen saada kokeilla kaislakanoottia. Niiden muutaman päivän aikana, jotka Punossa vietimme, opimme pitämään Fideliä melkein ystävänä. Cuscossa Fidelin kollega Rosia otti meidät haltuunsa, ja osasimme jo suhtautua häneen asiallisesti. Tässä kaupassa molemmat osapuolet voittivat.
Cusco
Yli 3300 metrin korkeudessa sijaitseva 350 000 asukkaan Cuscon kaupunki oli ennen inkojen valtakunnan keskus, ja se on Etelä-Amerikan mantereen vanhin jatkuvasti asuttu kaupunki. Legenda kertoo, että 1100-luvulla ensimmäinen inka, Manco Capac lähti etsimään “maailmaan napaa” (=qosq’o) ja löydettyään sen perusti paikalle kaupungin (Cusco sijaitsee silloisen inka-valtakunnan keskellä). V.1533 espanjalaiset valloittivat kaupungin, ja siirtomaatyylinen uusi kaupunki rakennettiin inkojen rakennusten perustuksille. (Ahneet espanjalaiset hävittivät rakennukset etsiessään kivien sauma-aineena käytettyä kultaa.)
Pian espanjalaisten kiinnostus kohdistui kuitenkin Limaan, ja Cusco menetti merkitystään. V.1911 löydettiin Machu Picchu, ja Cusco nousi uudelleen. Tänä päivänä kaupunki elää turismista: joka toinen rakennus on hotelli tai ravintola, ja satoja tuhansia turisteja vierailee siellä vuosittain.
Cusco sijaitsee vuorten ympäröimässä kauniissa laaksossa. Inkat suunnittelivat sen asemakaavan puuman muotoiseksi (Perun vuorilla liikkuu paljon puumia). Talojen perustuksissa on runsaasti jäljellä vanhoja inkojen tekemiä kivimuureja ja kapeat kujat ovat mukulakivipäällysteisiä. Toinen toistaan viihtyisämmän näköiset ravintolat houkuttelevat – tai suorastaan kaappaavat – kaduilla tallustelevia gringoja asiakkaikseen. Cuscon ainoa ikävä piirre onkin päälle hyökkäävät sisäänheittäjät ja kaupustelijat.
Kaupungissa on runsaasti vanhoja kauniita kirkkoja. Pääaukiota (Plaza de Armas) reunustaa Etelä-Amerikan toiseksi suurin katedraali, jota alettiin rakentaa v.1559. Sen suurin vetonaula on Marcos Zapatan teos Viimeinen ehtoollinen, jossa Jeesuksen edessä lautasella komeilee ketarat pystyssä paikallinen herkku, grillattu marsu. Katedraali on loistelias sisältä, mutta kuten oppaamme sanoi: rikkaus on sisällä, köyhyys ulkona. Peru on järkyttävän köyhä maa, kaduilla vaeltaa kerjäläisiä ja kaikenlaisen tavaran kaupustelijoita, jotka yrittävät epätoivoisesti ansaita muutaman lantin jokapäiväistä leipäänsä varten. Katolisten kirkkojen ylenpalttinen kimallus tuntuu köyhässä maassa suorastaan irvokkaalta.
Cuscon keskusaukiolla jouduimme yllättäen keskelle suurta mellakkaa. Toisen kerroksen kahvilan parvekkeelta saimme seurata tapahtumia, jollaisia tavallisesti näemme vain televisiosta. Opiskelijat osoittivat mieltään yliopiston yksityistämistä vastaan. Kadulla nousi musta savu palavista autonrenkaista, ja yhtäkkiä mellakkapoliisin ja opiskelijoiden välille syntyi yhteenotto. Aivan silmiemme edessä näimme (ja kuulimme), kuinka viisi mellakkapoliisia pamputti kaikin voimin kadulla makaavaa avutonta opiskelijaa. Kivet ja pullot lensivät ja ilma oli sakeana kyynelkaasun savusta. Illalla saimme vielä seurata tapahtumia BBC:n uutislähetyksestä televisiosta. Timo otti aitiopaikalta herkullisia uutiskuvia.
Pisac ja Ollantaytambo
Tiistaina teimme kokopäiväretken Cuscon lähistön arkeologisiin kohteisiin “inkojen pyhään laaksoon” Urubamba-joelle. Villinä vellova joki on yksi Amazonin alkulähteistä.
Pisacin inkalinnoitus sijaitsee dramaattisella paikalla vuoren huipulla olevalla tasanteella. Sitä ympäröi jyrkkä rotko, joka putoaa 600 metriä alas jokilaaksoon. Tuhansia inkavainajia on haudattu vuoren rinteeseen koverrettuihin hautoihin. Sateesta huolimatta olisimme viihtyneet paikassa kauemminkin mutta opas halusi kiirehtiä seuraavaan kohteeseen.
Ollantaytambon kaupunki on hieno esimerkki inkojen kaupunkisuunnittelusta kapeine mukulakivikujineen, jotka ovat olleet jatkuvassa käytössä 1200-luvulta lähtien. Kaupungin yläpuolella on massiivinen linnoitus ja temppeli, johon inkat hakivat rakennusaineena olevat kivilohkareet seitsemän kilometrin päässä olevalta vuorelta (melkoinen kuljetussuoritus, jotkut kivenlohkareet painoivat yli kymmenen tonnia!). Tämä linnoitus onnistui aikanaan tuhoamaan espanjalaisten valloittajien ratsujoukot. Satoi kaatamalla ja Andeilta tuivertava tuuli oli kuin tornado, mutta urheasti ihmettelimme kaikkea, mitä opas innosta hehkuen esitteli.
Viimeisenä Cuscon iltanamme käväisimme kaupunkia vartioivassa Sacsayhuamánin linnoituksessa. Inkat rakensivat Cuscon puuman muotoiseksi; asemakaavassa Sacsayhuamán on puuman pää ja linnoituksen muurit muodostavat sen hampaat. Tutkijat kaikkialta maailmasta ovat ihastuneet linnoituksen kivityöhön - valtavien, kilometrien päästä kuljetettujen paasien väliin ei mahdu ohuinkaan veitsenterä. Osan muureista espanjalaiset onnistuivat tuhoamaan, etsiessään mahdollisesti saumojen väliin kätkettyä kultaa. Osan kivistä he käyttivät rakennusaineena omiin taloihinsa.
Seuraavana päivänä vuorossa oli legendaarinen Machu Picchu. Siitä lisää huomisessa raportissa. – T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1760 views ) | permalink |
( 3 / 1637 )Puno sunnuntaina 25.3.2007.
Puno on Titicaca-järven rannalla oleva pieni satamakaupunki, joka on perustettu v.1668. Sen kadut ovat kapeita kuin eteläeurooppalaisissa vanhoissa kaupungeissa, ja ne ovat arkipäivisin tupaten täynnä autoja ja frici-takseja eli paikallisia riksoja.
Bolivian kylmien ja karujen majapaikkojen jälkeen halusimme lämpöä, mukavuutta ja lämmintä vettä elämäämme. Koska nyt ei ole sesonkiaika, saimmekin hyvän hotellihuoneen 34 eurolla (suomalaisittain halpa, mutta täkäläisittäin kallis), ja olemme täysin rinnoin nauttineet kuninkaallisesta vuoteesta, PATTERIN tuomasta lämmöstä (yöt ovat täällä kylmiä), isosta kylpyhuoneesta ja kunnon aamiaisesta.
Perjantaina teimme iltapäiväretken Sillustanin kylässä olevia tornihautoja katsomaan. Inkat ja heitä edeltäneet Colla-heimot ovat rakentaneet kivenlohkareista ns. chullpa-torneja (korkeimmat 12m), jotka ovat olleet kokonaisten sukujen hautapaikkoja. Tornihaudat sijaitsevat ylätasangolla Umayon-järven niemellä.
Matkalla Sillustaniin ohitimme pahamaineisen vankilan, jonne on teljetty mm. useita sissijohtajia. Supervartioitu vankila on ympäröity miinakentällä (laamojen turmaksi).
Paluumatkalla vierailimme perulaisessa maalaiskodissa. Sillustanissa maatalot on rakennettu harmaasta savitiilestä, ja pihapiiri on ympäröity muurilla. Sisälle astutaan komean portin kautta, jota koristavat pienet härkäpatsaat tuomassa onnea. Taloissa ei ole mitään lämmitystä (vaikka talviöinä täällä saattaa olla pakkasta eikä kesäyökään ole lämmin). Sähkö tekee kovasti tuloaan myös maaseudulle, mutta vierailemassamme talossa ei ollut sähköä. Emäntä valmisti ruoan pihalla olevassa uunissa. Pienessä makuuhuoneessa oli laamantaljoilla pehmustettu vuode. Pihalla tepasteli laama ja alpakka. Takapihalla oli pieni puutarha, kaivo ja marsu- (ts. eväs) häkki. Koti oli hyvin yksinkertainen ja karu mutta siisti, vaikka minkäänlaisia pesutiloja emme nähneet.
Lauantaina kävimme risteilemässä Titicaca-järvellä. Järvi on valtava vesiallas pituudeltaan 230km, leveydeltään 97km ja syvimmillään 280m. Se on maailman korkeimmalla sijaitseva purjehduskelpoinen järvi (3820m). Titicacan vesi on enimmäkseen puhdasta, mutta kaupunkien rannoilla on pahoja saasteongelmia. Kalastusaluksia tai kalastajia emme juuri nähneet, sen sijaan kalanviljelylaitoksia kyllä.
Lähellä Punoa on ainutlaatuinen kelluvien saarten yhdyskunta, jota turistit käyvät laumoittain ihmettelemässä. Uros-heimon intiaanit aloittivat kelluvan elämänsä vuosisatoja sitten päästäkseen rauhaan agressiivisesta Colla-intiaaniheimosta. Tänä päivänä vielä useita satoja ihmisiä asuu saarilla. Jos he kyllästyvät naapureihinsa, he hinaavat saarensa kauemmaksi. Jos he tuskastuvat omiin sukulaisiinsa, he ottavat heistä pesäeron sahaamalla saaren kahtia.
Saaret on rakennettu useasta kaislakerroksesta. Vierailemamme saaren päällikkö esitteli meille saarensa rakennetta. Saari on kaksi metriä paksu, ja sen alla on 20 metriä vettä. Se on narujen avulla ankkuroitu paikoilleen. Jokaisella saarella asuu yksi suurperhe, ja saaria on nelisenkymmentä. Pikkulapsille on oma koulu, mutta nuoria emme juuri nähneet. Monenlaisia kysymyksiä heräsi meikäläisten mielessä saarelaisten ihmeellistä elämäntapaa katsellessamme.
Kävimme myös kauempana järvellä olevalla Taquile-saarella, joka on ollut asuttu tuhansia vuosia. Saarella on nykyään n.2000 asukasta, ja siellä on 25 ravintolaa, joissa saarelaiset tarjoilevat turisteilla herkkuja, mm. Titicacan taimenta. Saari kohoaa lähes pystysuoraan järvestä ja kylä sijaitsee saaren huipulla. Sinne johtavat jyrkät portaat, joita pitkin quechua-kieltä puhuvat asukkaat kantavat selässään rannasta raskaita - jopa 80-kiloisia - taakkoja. Ohuessa ilmassa monen turistin oli portaita kiivetessään pysähdyttävä puuskuttamaan useasti, mutta kantajat kipittivät ylös portaita kuin vuorikauriit.
Saarelaiset noudattavat vanhoja inka-periaatteita: älä valehtele, älä varasta ja tee aina työtä. Kylän kujilla naiset (ja miehetkin) kävelivät vastaan kudin tai värttinä kädessään. He ovat erityisen taitavia kutojia, ja kylän keskustan neulekaupassa alkoivat sormemme taas syyhytä kauniita myssyjä ja villapaitoja katsellessamme. Ehkä meidän pitää lähettää vielä yksi paketti kotiin ennen lentoa Suomeen.
Viimeisenä päivänä Punossa kävimme tutustumassa vanhaan Yavari-nimiseen höyrylaivaan, joka on ankkuroituna satamassa. Laiva on rakennettu Englannissa v.1862, ja se tuotiin 2600 palana laivalla Kap Hornin kautta Arican satamaan, sieltä junalla Tucnaan ja lopulta muulien kantamana Andien yli Punoon. Matka kesti kuusi vuotta. Yavari palveli Titicaca –järvellä yli sata vuotta, ja se on lähes ruosteeton, koska se on ollut vain makeassa vedessä. Nyt se on museolaivana, jota kunnostetaan, jotta se saataisiin risteilyalukseksi järvelle.
Halusimme myos kokeilla, millaista on meloa perinteisellä kaislakanootilla. Kelluvalla saarella asuvat isä ja poika tapasivat meidät rannassa ja opettivat meille, miten alus saadaan liikkumaan. Kyseessä oli pikemminkin vene kuin kanootti (Timo kauhoi perästä, Leena souti sivulta), mutta saimme tehtyä pikkulenkin järven ruovikossa. Kaislavene oli tuhansia vuosia vanhaa mallia ja pystyi kantamaan jopa 30 henkiloä. Sen rakennusmateriaalina olevia kaisloja oli kuivatettu 1,5 vuotta, itse rakentaminen oli kestänyt noin kuukauden.
Olemme nyt olleet kuusi viikkoa Etelä-Amerikassa, ja viimeinen viikkomme täällä on alkamassa (toivottavasti yhtä onnellisissa merkeissa kuin tähänkin asti...). Huomenna jatkamme matkaa bussilla Cuscoon. Matka kestää 10 tuntia, ja sen aikana saamme tutustua useisiin historiallisiin paikkoihin. Cuscon kaupungista käymme sitten katsomassa kaikkien turistikohteiden äitiä, Machu Picchua. 1.4. lennämme Madridiin. –T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1564 views ) | permalink |
( 3.1 / 1821 )Puno, Peru perjantaina 23.3.2007
Uyunista La Paziin
Uyunissa meidän tarkoituksemme oli hypätä bussiin ja matkustaa 11 tunnissa La Paziin. Mutta, kuten olemme jo todenneet, mikään ei ole Etelä-Amerikassa, eikä varsinkaan Boliviassa, yksinkertaista. Boliviassa on vahva ay-liike, ja tiesulut ovat hyvä työtaistelukeino. La Paziin menevä tie oli suljettu, eivätkä bussit kulkeneet. Eräs taksikuski tarjoutui kuljettamaan meidät kiskurihinnalla lakkovahtien ja tiesulkujen ohi, mutta todennäköinen skenario olisi ollut, että hänet olisi ammuttu ja/tai meidät ryöstetty ja/tai ammuttu.
Turvauduimme siis edelleen julkisiin kulkuneuvoihin. Uyunista kulkee kaksi kertaa viikossa maan ainoa matkustajajuna Oruroon asti (n.8 tuntia). Sattui olemaan junan kulkuilta, maanantai, ja klo 1.20 aamuyöllä lähdimme junalla pohjoiseen toivoen, että seuraavana päivänä pääsisimme jatkamaan bussilla La Paziin.
Juna oli siisti ja moderni, siinä oli jopa lämmitys. Se oli viimeistä paikkaa myöten täynnä – yksi reppumatkalais-ressukka nukkui huopaan kääriytyneenä käytävällä. Etukäteistietojemme mukaan juna on lähes aina myöhässä useita tunteja, mutta nyt pääsimme melkein aikataulun mukaan perille.
Oruro on 200 000 asukkaan nuhruinen ja kylmä kaupunki 3700 metrin korkeudessa. Sieltä halusimme vain nopeasti eteenpäin. Mutta tie La Paziin (kolmen tunnin bussimatkan päässä) oli edelleen suljettu. Yhdessä usean reppumatkalaisen kanssa pohdimme ratkaisua tilanteeseen. Kolmen tunnin bussimatkan päässä oli Cochabamban kaupunki, jossa on lentokenttä. Lähdimme siis sinne, koska tiesulkujen loppumisesta ei ollut tietoa.
Cochabambasta onnistuimme kuin onnistuimmekin saamaan paikat saman illan Bolivian lentoyhtiön koneeseen, ja n. klo 23 laskeuduimme La Pazin lentokentälle (kentän korkean sijainnin takia monet lentoyhtiöt eivät uskalla laskeutua sinne). Kone tömähti kiitoradalle ja pysähtyi vasta huolestuttavan pitkän jarrutuksen jälkeen.
La Paz
1,5 miljoonan asukkaan La Paz on maailman korkein pääkaupunki (3660m). Sen sijainti on hieno lumihuippuisten vuorten rinteillä ja laaksossa. Taustalla komeilee 6402m korkea kolmihuippuinen Illimani-vuori.
Muuta hienoa La Pazissa ei olekaan. Se on rähjäinen ja köyhä, sen liikenne on hirveä ja hengitysilma huono. Kaupunki on myös turvaton. Meitä oli etukäteen varoitettu valepoliiseista, jotka nappaavat turistin "kuulusteltavaksi" taksiin, jossa odottaa heidän kaverinsa, ja sen jälkeen he puhdistavat turistiparan kaikesta omaisuudesta.
Olimme varuillamme emmekä kokeneet La Pazissa mitään uhkaavaa. Vietimme kaupungissa kaksi yötä ja yhden kokonaisen päivän. Kävimme taidemuseossa ja kiertelimme kaupungilla. Hyvää ruokapaikkaa oli vaikea löytää, useimpien ravintoloiden hygienia epäilytti. Jopa McDonalds olisi tuntunut herkuttelupaikalta, mutta sellaista ei kaupungissa ollut. Onneksi löysimme edes melko hyvän pizzerian.
Jotkut nuoret reppumatkaajat olivat eri mieltä La Pazista. He olivat tulleet varta vasten laskemaan maastopyörillä alas "Kuolemantietä", La Pazin itäpuolelta alas Amazonin laaksoon putoavaa, maailman vaarallisinta tietä. Tiellä tapahtuu keskimäärin kaksi pahaa bussi- yms. onnettomuutta viikossa. Hiljattain siellä kuoli italialaisnuori, jonka vuokrapyörän jarrut pettivät. Muuta monet nuoret seikkailijat eivät La Pazista tiedäkään. Itse asiassa, monille reppumatkaajille koko Bolivia tuntuu olevan pelkkä puuhamaa, jossa voi kokea Indiana Jones-tyyppisiä seikkailuja - joita voi sitten kehua kavereilleen.
Emme viihtyneet kaupungissa, jossa piti koko ajan pelätä ja olla varuillaan, ja torstaina 22.3. jatkoimme bussilla Punoon, Peruun. Viimeisinä Etelä-Amerikan kohteinamme olisivat Titicaca-järvi, Cusco ja Machu Picchu.
Bussimatka Punoon kesti seitsemän tuntia. Lähellä Perun rajaa oli vaihdettava perulaiseen bussiin. Matka sujui mukavasti Titicaca-järven rantamaisemia ihaillen, kunnes sen katkaisi erikoinen lossimatka. Eräs leveä salmi ylitettiin aluksella, joka taatusti ei ollut EU-määräysten mukainen. Rannassa odotti ruuhen näköinen puinen, perämoottorilla varustettu hökötys, johon bussi juuri ja juuri mahtui. Lossi keinui ja tutisi epämääräisesti, mutta ihmeen kaupalla se onnistui tuomaan bussin matkustajineen toiselle rannalle ja pääsimme jatkamaan kohti Punoa.
Copacabanan kaupungin jälkeen ylitimme jälleen Perun rajan ja rajamuodollisuudet sujuivat tällä kertaa hyvin. Kolmen tunnin kuluttua bussimme rullasi Punoon. Peru tuntui Bolivian jälkeen turvalliselta ja ystävälliseltä maalta. - T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1528 views ) | permalink |
( 3.1 / 1790 )Puno, Peru 22.3.2007
Torstaina 15.3. lähdimme bussilla Arequipasta etelään. Päämäärämme oli Atacaman erämaa Pohjois-Chilessa. Mikään, varsinkaan matkanteko, ei ole Etelä-Amerikassa kovin yksinkertaista. Bussimatka Tucnaan Chilen rajalle kesti 5 ½ tuntia ja sujui helposti, paitsi että Perussa maakuntien rajalla meiltä vietiin hedelmäpussi (tullimiesten eväiksi?).
Tucnan bussiterminaalissa oli joukko taksikuskeja valmiina viemään turisteja rajan yli Arican kaupunkiin Chilen puolelle. Lonely Planet oli etukäteen valistanut meitä, etta taksikuskeihin voi rajamuodollisuuksien selvittämisessä luottaa, ja pääsimmekin sujuvasti rajan yli kuskin avustamana.
Käveltyämme ja katseltuamme Arican rannikkokaupunkia muutaman tunnin päätimme jatkaa yöbussilla kohti Calaman kaupunkia 10 tunnin matkan päässä – sieltä olisi enää parin tunnin matka toisella bussilla San Pedro de Atacamaan, joka on Atacaman erämaahan suuntautuvien retkien lähtöpiste.
Bussi kiemurteli meren pinnan korkeudesta 2700 metriin, ja matkan aikana Chile näytti taas byrokraattiset kasvonsa. Valtio on jaettu hallinnollisesti 12 eri alueeseen. Neljän maissa aamuyöstä, matkustajien nukkuessa sikeästi, bussi ylitti 12. ja 11. alueen rajan. Univormupukuiset rajavartijat pysäyttivat bussin. Uniset matkustajat pakotettiin raahautumaan matkatavaroineen ulos kylmään yöilmaan ja seisomaan unenpöpperössä rivissä raja-asemalla kuin rangaistusvangit, kunnes kaikkien matkatavarat ja passit oli tarkastettu. Ja tämä tapahtui maan sisäisessä liikenteessä! (Tällaista ei kuitenkaan tapahtunut eteläisessä Chilessä aluerajoja ylitettäessä, ehkä pohjoisessa pelätään Kolumbiasta tulevia huumeita).
Saavuimme San Pedroon bussissa huonosti nukutun yön jälkeen puolen päivän maissa. Píeni, v.1541 perustettu kaupunki keskellä Atacaman erämaata houkuttelee runsaasti reppumatkalaisia ja muita turisteja, koska sieltä on helppo päästä jännittäville retkille Atacaman ihmeitä katsomaan. Paikan hintataso on siksi kallis muuhun Chileen nähden. Karvain mielin meidän oli hyväksyttävä majapaikaksemme paikallisesti hyvin kallis (mutta onneksi sentään siisti ja mukava) hostelli (55 euroa/yö).
Atacama on maailman kuivimpia erämaita, siellä on alueita, joissa ei ole satanut koskaan (ainakaan ihmistiedon mukaan). Se sijaitsee ns. altiplano-alueella yli 2500 metrin korkeudessa. Saapumispäivänämme ehdimme vielä tekemään retken erämaahan, Valle de Lunaan (= Kuun laakso). Alue on kuin erämaan sisällä oleva pienoiserämaa, joka muodostuu hiekkadyyneistä ja vuortenseinämien väliin jäävästä rotkosta. Kiipesimme vuoren harjanteelle ihailemaan auringonlaskua erämaassa. Ylhäältä maisema oli epätodellinen – todella kuin kuun laakso.
Bolivian kiertomatka
Seuraavana aamuna lähdimme 3-päiväiselle Bolivian kiertomatkalle. Ryhmässämme oli kymmenen henkeä, ja ajoneuvoina oli kaksi Toyota Land Cruiseria, joiden katoille reppumme ja muut matkatavaramme pakattiin. Retki oli melkoinen seikkailu uskomattomissa maisemissa. Maksoimme koko matkasta täysihoitoineen vain 80 euroa. Taitavana autonkuljettajanamme ja oppaanamme oli bolivialainen Juan, joka ikävä kyllä ei osannut englantia. Onneksi autossa oli meidän lisäksemme kolme ruotsalais-chileläistä, jotka osasivat pitää meitä ajan tasalla.
Reittimme kulki n. 4000 metrin korkeudessa, korkeimmillaan 4950 metrissä, halki lähes tiettömien erämaiden, ohi höyryävien ja ärjyvien vulkaanisten kraatereiden, vuorten rinteitä ylös ja alas ja läpi maailman suurimman suolajärven, Salar de Uyunin (230 km pitkä, 1200 km2), päättyen Uyunin kaupunkiin. Matkan varrella ohitimme myös erivärisiä, flamingojen asuttamia laguuneita ja kävimme suolajärven saaressa, jossa kasvoi mahtavia, yli 10-metrisiä kaktuksia (vanhin yli 1000-vuotias).
Korkea ilmanala tuotti useille meistä vaikeuksia. Leena kärsi päänsärystä ja sydämentykytyksestä ja söi vuoristotautiin tarkoitettuja pillereitä. Timolla ei ollut mitään oireita. Yksi tyttö ryhmästämme oli todella sairas, ja hänen osaltaan matka meni täysin pilalle.
Ensimmäisen yön vietimme todellisessa “Heartbreak Hotellissa”, kasarmimaisessa rakennuksessa viiden hengen huoneessa keskellä ei mitään. Ulkona oli muutama aste lämmintä, sisällä ehkä 10 astetta. Ainoina mukavuuksina oli kylmä vesi ja vessa käytävällä. Sähköä tuli generaattorista kahden tunnin ajan klo 19–21. Sen jälkeen oli kääriydyttävä tiiviisti makuupussin sisään nukkumaaan. Päivällinen, suolaa tirisevä spagetti, kruunasi kurjuuden (ja nosti verenpainetta, ts. edisti vuoristotautia).
Toinen yöpymispaikkamme oli mielenkiintoinen: Hotel de Sal Uyunin suolajärven rannalla. “Hotelli” oli suolaharkoista rakennettu, samoin huonekalut sänkyjä myöten. Nukuimme ylellisesti kahden hengen huoneissa ja mukavuuksina käytävällä oli kaksi lämminvesisuihkua. Nyt päivällinen, vihanneskeittoa ja paistettua kanaa, oli ihan kelvollinen. Viiniäkin oli tarjolla mutta raittiuslupauksemme pitää (ah, sitä ihanuutta kun korkkaamme ensimmäisen kylmän oluen Limassa!)
Viimeisen päivän ajomatka oli eksoottinen: ajoimme n.80 km suoraan suolajärven yli. Päivä oli huikaisevan kirkas, ja järven pinnalla oleva parisenttinen vesi hohti tyynenä heijastaen rannan lumihuippuisia vuoria (Timo sai surrealistisia kuvia pilvien päällä kelluvasta autosta). Paikoin järvi muistutti kevättalvista jäätä: 6-8-metriä paksu suolakerros kimalsi hohtavan valkoisena.
Matkamme päättyi suolajärven itäpäässä olevaan Uyuniin - rauhalliseen ja alkuperäiseen píeneen kaupunkiin, jonka ainoa nähtävyys on höyryjunien hautausmaa, surullinen alue vanhoja, ruosteen syömiä vetureita ja junanvaunuja. Nähtävyytenä voitaisiin kai pitää myös lähes autottomía katuja, joilla oli mukava kävellä ja katsella kansallisasuisia huopahattuisia naisia ja muuta bolivialaista elämänmenoa. Ihmisiä ei kannattanut lähestyä - jotkut eivät olleet peseytyneet vuosikausiin. Osa ryhmästämme palasi auton mukana San Pedroon, me jatkamme (toivon mukaan) La Paziin. - T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1762 views ) | permalink |
( 3 / 1753 )<<nav_first <Edellinen | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11 | 12 | Seuraava> nav_last>>