LinkitKotiutuminen Gold Coastin hiekkarannoilta on edelleen meneillään ja etenkin Timolla on aamuisin vaikeaa, kun tyrskyjen sijasta ikkunasta avautuu ankkalampi nimeltä Moreton Bay, ja aamuisten aaltojen kohinan on korvannut papukaijojen kiljunta.
Kun aaltoja ei enää tarvitse vahtia, olemme käyneet läpi runsasta rantaviikkojen kuvamateriaalia. Eräänä sunnuntaina vuokrasimme auton ja tutustuimme Gold Coastin takamaastojen (hinterland) monipuoliseen luontoon. Ohessa muutamia otoksia päivän saldosta. Lisää kuvia elämästä rannoilla ja aalloilla tulee ensi viikolla. – T&L
PS. Miljoonien aussien työ- ja vapaa-ajan ongelmat on ratkaistu lähipäiviksi, kun TV näyttää kauden ensimmäistä Australia-Englanti krikettimaaottelua. Ottelu kestää vain vaatimattomat neljä päivää (aamusta iltaan, tee- ja lounastaukoineen), ja kyseessä on kahden urheiluhullun kansakunnan tärkein vuosittainen tapahtuma. Itse maan pääministeri toivoo, että työnantajat suhtauvat ymmärtäväisesti yllättäen neljän päivän sairaslomalle joutuneihin ressukoihin.(Tiesittekö muuten, että kriketti keksittiin aikoinaan, kun yläluokan gentlemannit halusivat lajin, jota tavallisilla duunareilla ei olisi aikaa harrastaa..?)
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1110 views ) | permalink |
( 3.1 / 1735 )
On laskettu, että Australiassa on noin 11 000 surffirantaa (surf beach), joilla käy noin 55 miljoonaa ihmistä vuodessa. Englannin kielen sanalle ´surfing´ ei ole hyvää suomenkielistä vastinetta. Jos puhumme ´surffaamisesta´, suomalaisille tulee mieleen laine- tai purjelautailu. Lainelautailu on toki tärkeä osa surf-urheilua, mutta vain osa. Aalloissa myös uidaan. Mutta Suomessa uimari ei koskaan kohtaa sellaisia olosuhteita kuin Australiassa: kaatuvia aaltoja, merivirtoja, myrkyllisiä medusoja, haita....
Aallokkouinti vaatii hyvää uimataitoa ja lajinomaisen tekniikan hallintaa; myös aallokon käyttäytymistä on syytä tuntea. Esimerkiksi Timo ui ulos aaltojen rikkoutumisvyöhykkeelle ja tulee joskus satoja metrejä takaisin rantaan kuin delfiini, aallon kuohussa ratsastaen.
!700- ja 1800-luvuilla maahanmuuttajat eivät juuri oleskelleet ranta-alueilla (sen sijaan alkuasukkaat viihtyivät hiekkarannoilla). Uimista harrastettiin pääasiassa kaukana valtamerestä jokien suojaisissa poukamissa, kaukana vieraiden katseilta. – Vuonna 1803 kumottiin laki, joka kielsi uimisen julkisella paikalla, tosin naisilta se kiellettiin edelleenkin yli sata vuotta myöhemmin.
Vielä vuosisata sitten aallokkouintia pidettiin vaarallisena lajina, joka oli vain harvojen asiaan vihkiytyneiden huvi. Australian Surf Life Saving – liike syntyikin vuonna 1907 Sydneyn Bondi Beachillä tarkoituksena vähentää aallokkouintia kohtaan tunnettua pelkoa. Tänä päivänä liikkeessä on yli 100 000 jäsentä yli 300 eri seurassa, ja hengenpelastaja on yksi Australian ikoneista. Timokin oli lukiovuosinaan tällainen ikoni Currumbin Vikings-seurassa; Australian opeista oli hyötyä Tuusulan Rusutjärvellä kesällä 1970, kun hän elvytti rantaveteen hukkuneen miehen.
Hengenpelastusklubien tärkein tehtävä on uimarantojen vartiointi ja pelastustoiminta. Mutta lähes yhtä tärkeää on treenaaminen ja osallistuminen kilpailuihin. Kelta-punaisiin asuihin pukeutuneet hengenpelastajat ovat näkyviä rannoilla, ja uiminen heidän asettamiensa lippujen välisellä alueella on turvallista: tilastot kertovat, että merkityillä ja valvotuilla alueilla ei ole koskaan hukkunut yksikään uimari. Kymmeniä tuhansia on sen sijaan pelastettu aalloista ja merivirroista. Timokin oli kerran kiskomassa toistakymmentä turistia aalloista, kun hiekkasärkkä mureni uimarien alla.
Alunperin hengenpelastus tapahtui niin, että partiovuoron vahvin uimari puki päälleen pitkän köyden päässä olevat valjaat. Köyden toinen pää oli kiinni suuressa kelassa. Pelastajalle syötettiin köyttä kunnes hän tavoitti pelastettavan, sitten molemmat kiskottiin köyden avulla rantaan. Nykyään kelapelastus on näytöslaji, jota esitetään yleisölle hengenpelastuskarnevaaleissa. Timon aikoina 1960-luvulla se oli vielä tärkeä osa pelastustoimintaa. Nykyään uhri haetaan vedestä pelastuslaudalla, vesiskootterilla, kumiveneellä tai helikopterilla.
Hengenpelastusseurojen järjestämät kilpailut ovat näyttäviä tilaisuuksia. Kilpailulajit ovat suomalaiselle hyvin eksoottisia: aallokkosoutua, -melontaa, kauhontaa, uintia ja rantajuoksua pehmeässä hiekassa. Jo alle kymmenvuotiaat lapset (nipperit) ovat mukana toiminnassa. Nykyään hengenpelastaja ei ole aina uljas nuori rantaleijona-aussie, vaan valvontatorneissa (tai nykyään usein autoissa) istuu kaikenikäisiä miehiä ja naisia. Klubitoiminta on vapaaehtoista, aatteellista toimintaa, mutta rantoja valvoo myös suuri määrä kuntien palkkaamia ammattilaisia.
Timon aktiivivuosina 1960-luvulla haiden tähystäminen oli myös tärkeä osa hengenpelastustoimintaa. Tähystäjä istui tornissa ja hain nähdessään hän kilisytti varoituskelloa ja nosti salkoon punaisen lipun. Ihmiset komennettiin pois vedestä ja hengenpelastajien soutuvene lähti seipään kanssa hätistelemään haita ulommas merelle. Nykyään haivalvontaa tehdään helikoptereilla ja vartioitujen rantojen edustalle on viritetty verkot haiden oletetuille kulkureiteille. Verkoista keskustellaan aina, kun niihin takertuu delfiinejä tai valaanpoikasia, mutta hallitustasolla on todettu, että yksikin haikuolema Australian turistirannoilla olisi kohtalokas isku maan imagolle.
Gold Coastilla verkkoihin tarttuu keskimäärin kymmenen haita viikossa, mutta jotkut hait kiertävät verkot ja tulevat edelleen uimareiden reviireille. (Tai ehkä ne ovatkin haiden reviirejä, jonne uimarit tunkeutuvat?) Australiassa hain kitaan päätyy vain jokunen ihminen vuodessa; todennäköisempää on voittaa lotossa jättipotti. Vaarallisimpia paikkoja ovat joiden suistot ja kanavat, vaarallisin aika on auringonlasku. Yksi asia on kuitenkin varma: hait eivät ole kovin kiinnostuneita ihmisistä. Jos ne haluaisivat syödä ihmisiä, Australiassa olisi huomattavasti pienempi väkiluku – haita on nimittäin julmetusti. – T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre2395 views ) | permalink |
( 3 / 1696 )Coolangatta/Gold Coast keskiviikkona 8.11.2006
Olemme nauttineet jo viikon rantaelämän ihanuudesta Gold Coastilla. Ormistonista tänne on 75 km:n ajomatka. Gold Coast on noin 30 km:n pituinen yhtenäinen hiekkaranta-alue Brisbanen eteläpuolella. Se on myös oma kuntansa, joka muodostuu lukuisista eri rantalomakeskuksista, jotka on rakennettu nauhamaisesti pitkin rantaviivaa. Suurin ja vanhin hotellikylä on Surfers Paradise, joka on melkoinen, erityisesti japanilaisten turistien rakastama (ja paljolti omistama) pilvenpiirtäjäslummi. Meidän kylämme, Coolangatta sijaitsee Gold Coastin eteläosassa, New South Walesin ja Queenslandin rajalla. Hiekkarannat jatkuvat koko itärannikon Sydneyyn ja Melbourneen saakka.
Vuokrasimme täältä kolmeksi viikoksi huoneistohotellista pienen kaksion, jonka parvekkeelta avautuu Rainbow Bay ja Tyyni valtameri. Hinnat ovat tähän aikaan vielä kohtuulliset ennen koulujen lomien alkamista joulukuussa: kolmen viikon vuokra 60 neliön kaksiosta, jossa on kaikki kodinkoneet pesu-ja tiskikoneineen, kuivausrumpuineen ja dvd-laitteineen maksoi 900 euroa – ensi kuussa se olisi kaksinkertainen.
Australialainen rantaelämä poikkeaa melko lailla suomalaisesta tai eurooppalaisesta vastaavasta (poikkeuksena ehkä Biarritz). Suomessa katsomme, näkyykö aurinkoa taivaalla ja onko tarpeeksi lämpöasteita ennen kuin lähdemme rannalle. Täällä on otettava huomioon myös vuorovesi ja aaltojen suuruus. Rantaelämä on hyvin urheilullista; rannalla surfataan, uidaan kävellään tai juostaan enemmän kuin palvotaan aurinkoa. Auringonpalvonta alkaa muutenkin olla tosi kuumaa – ja vaarallista – puuhaa Queenslandin leveysasteilla ilmaston lämmetessä ja otsonikerroksen ohetessa. Kuuleman mukaan todella monilta yli nelikymppisiltä queenslandilaisilta rantauros- ja naarasleijonilta on nipsitty pois pahalaatuisia ihokasvaimia. (On syytä muistaa, että valtaosa australialaisista on geeniperimältään kalpeita, huonosti aurinkoa kestäviä brittejä.) Rannalla näkyykin yhä enemmän ”pukeutuneita” kuin pikkupikku bikineissä liikkuvia. Varsinkin pienet lapset suojataan hyvin rantapuseroilla ja –housuilla (isovanhempien uimapukumuoti taisikin olla paljon terveellisempi kuin nykyihmisen).
Australialaiseen rantaelämään kuuluu myös aaltovahti– ilmiö, jollaista ei ole Suomessa eikä Välimeren rannoillakaan. Aaltovahdin tunnistaa siitä, että silloin kun hän ei ole aalloissa, hän kulkee kuin aave ja kuumeinen ja etäinen katse silmissään kiikaroi aaltoja. Ensimmäiset aaltovahdit ilmestyvät rannoille ja parvekkeille heti auringon noustua viiden jälkeen ja innokkaimmat viipyvät siellä viimeiseen valonsäteeseen saakka. Aalloissa he saattavat viettää tuntikausia odotellen elämänsä aaltoa. Aaltojen pauloihin joutuneella on surfboard (lainelauta), bodyboard (mahalauta), paddleboard (kauhontalauta), surfski (avokajakki), tai hän surfaa taitavasti omalla kropallaan (bodysurfing). Surfari ei välttämättä ole sporttinen nuorimies (tai nainen), aalloilla näkee paljon harmaapartaisia ja –päisiä 60-lukulaisia. (Lainelautailusta tuli olennainen osa Australian ja USA:n nuorisokulttuuria 1960-luvulla.) Nuoremmat lautapojat ovat muuten suomalaisten lumilautailijoiden oloisia, mutta ovat aaltojen kimpussa jo aamuviideltä siinä, missä suomalaisteinit nukkuvat mieluusti pidempään.
Meidänkin perheeseemme on ilmestynyt aaltovahti – Timo alkoi kiikaroida aaltoja heti tänne tultuamme, ja hyviä aaltoja nähdessään hän painuu surfski-kajakillaan niitä ratsastamaan. Leena ruikuttaa rannalla kuin merimiehen muija Timon surffaillessa aalloilla. Timolla on tosin kivoja kumppaneita: pirteät delfiinit pyörivät lähes kajakin alla ja joskus loikkaavat vedestä aalloilla ratsastaessaan. Leenalla on pieni bodyboard, jolla voi mennä kokeilemaan lasten sekaan pieniä aaltoja (sekin on kivaa!). Beachwalkin harrastamiseen täällä on myös erinomaiset mahdollisuudet, rantaa riittää. Laskuveden aikaan on mukava kävellä paljain jaloin vesirajassa, kovalla hiekalla, vaikka kymmenen kilometriä yhteen suuntaan ja takaisin meren kohistessa vieressä. Nousuveden aikaan on käveltävä pehmeällä hiekalla ja siellä kunto nousee kohisten. Ihme on, ettei täällä harrasteta sauvakävelyä, se olisi mainio tapa tarpoa upottavassa hiekassa.
Eilen koko Australia pysähtyi ja kansa juhli, löi vetoa ja jännitti perinteisen Melbourne Cup-laukkakisan merkeissä. Kisan kunniaksi Victoriassa oli yleinen vapaapäivä ja vapaalla taisivat olla muutkin osavaltiot. Kisassa tapahtui jotain odottamatonta: ensi kertaa pokaali ja 3 miljoonan dollarin palkintoraha menivät Japaniin, jonka hevoset ottivat peräti kaksoisvoiton. Katsoimme kisan lähikapakan suurelta ruudulta. Kisan alussa tupaten täynnä oleva baari oli revetä liitoksistaan, mutta ylivoimaisten japanilaishevosten kirmatessa rinta rinnan maalisuoralla sali vaipui lähes täydelliseen hiljaisuuteen. Vedonlyöjiltä kuului vain mutinaa ja vaimeita kirosanoja mutta vedonvälittäjille kisa oli lottovoitto, kun ennakkosuosikit hävisivät.
Melbourne Cup on ausseille yhdistelmä Ascottia ja Rion karvenaalia. Kaikki kauniit, rohkeat ja julkisuudenkipeät ovat läsnä muotiluomuksineen; erityisesti panostetaan hattuihin, joista jotkut maksavat jopa 10.000 dollaria. Toiset saapuvat paikalle pukeutuneina banaaneiksi tai kenguruiksi mutta yksi asia on yhteinen: kaikilla on niin hauskaa, niin hauskaa että ...
Suomessa on kuulemma avattu retkiluistelukausi. Meiltä jää kausi väliin, mutta koetamme kärvistellä joten kuten. Pysytään kuitenkin pinnalla, sekä siellä että täällä!
- T&L
Myrskyn jälkeen, Coolangatta 9.11.2006
Illalla repesi rajumyrsky juuri, kun olimme palaamassa nettikahvilasta. Sade ryöppysi taivaalta vaakana ja olo oli, kuin olisimme bodysurffanneet vaatteet päällä. Salamointi jatkui pitkin iltaa, valaisten meren aaltovahtien iloksi.
Aamulla satoi edelleen mutta hyökkäsin aaltoihin heti kuudelta. Vakiolautailijat olivat siellä jo, mm. harmaapartainen pappa joka muistuttaa laihaa joulupukkia. Meri oli rasvatyyni ja syvän turkoosin sävyinen, kuin Lofooteilla. Aaltoja tuli tasaista tahtia niin, että jokainen surffari pääsi vuorollaan kurvailemaan rantatyrskyihin asti. Paras saamani kyyti kantoi n. 300 metriä, leikkasin välillä vasemmalle, välillä oikealle ennen kuin aalto kaatui, ja lopulta syöksyin kuohujen mukana rantaan ja samantien kotiin kuumaan suihkuun.
Tuttu delfiinijengi oli jälleen liikkeellä, pyörien ajoittain surfskini alla. Niillä on selvä ystävyyssuhde paikallisten surffarien kanssa ja tuntuu, että ne ovat hyväksyneet myös minut reviirilleen. Sainkin myöhemmin aamulla napattua muutaman kuvan veikkosten ilmalennoista. Isot valaat hyppivät ilmaan ravistellakseen pois kotilot ym. loiseläimet, mutta ilmeisesti delfiinit loikkivat aalloissa silkasta elämisen ilosta - vähän kuin itse kukin. - T.
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1460 views ) | permalink |
( 3.1 / 245 )Ormiston maanantaina 30.10.2006
Lokakuu on lopuillaan, Suomessa painaa päälle kaamos mutta Queenslandissä on koittanut kesä. Tosin viileät tuulet ovat pitäneet lämpötilan alle 30 asteessa ja kansa on hytissyt ”kylmyydessä”.
Päivän puheenaihe on ollut kesäaikaan siirtyminen. Mm. Sydneyssä ja Melbournessa siirrettiin kelloja tunti eteenpäin mutta jukuripäinen Queenslandin hallitus uskoo edelleen, että lehmät (ja maaseudun patavanhoilliset äänestäjät) hermostuvat, ja pimeä tulee täällä jatkossakin luonnottoman aikaisin, noin klo 18.30. Valitettavasti varikset (suomalaisittain korpit) aloittavat aamuraakuntansa edelleen jo klo 04.30. Aikaero Suomeen on nyt 8 tuntia. Huvittavaa on, että olemme juuri menossa kolmeksi viikoksi Gold Coastin eteläpäähän, osavaltioiden rajalle. Kun menemme kahville sadan metrin päähän, New South Walesin puolelle, kello hyppääkin tunnin eteenpäin!
Toinen suuri puheenaihe on kuivuus. Nyt pitäisi olla sadekausi mutta kahden kuukauden aikana ainoan kunnon sateen olemme kokeneet Lamingtonin kansallispuiston sademetsässä. Nopeasti kasvaneen Brisbanen vesivarat ovat vähissä ja mm. autojen pesua ja puutarhojen kastelua säännöstellään ankarasti. Sisämaassa tilanne on traaginen: joet kuivuvat, pellot riutuvat, karja nääntyy ja farmit ajautuvat konkurssiin. Moni epätoivoinen farmari on päätynyt jopa itsemurhaan. Tulee mieleen ajatus, että ehkä Australiaa ei ole koskaan tarkoitettukaan maatalousmaaksi. Pohjaveden hupeneminen ja jokien kuivuminen ovat tapahtuneet vain muutaman farmarisukupolven aikana; sitä ennen alkuasukkaat asuivat täällä kymmeniä tuhansia vuosia metsästäen, kalastaen ja vaeltaen lähteeltä toiselle.
Brisbanessa ennustetaan myös sähköpulaa. Kansa on keksinyt ilmastoinnin ja talot rakennetaan sen mukaisesti: ilmatiiviiksi laatikoiksi, joihin eivät vilvoittavat tuulet pääse. Vielä 1960-luvulla tavallisin rakennustyyppi oli ”queenslander” - puutalo, joka pystytettiin paalujen päälle niin, että talon alla oli viileä ilmatyyny. Nyt muodissa on kiviharkoista rakennettu suureellinen ”macmansion”, jonka vastinetta voi tutkailla esim. Sipoon Landbossa. Koska vanhoja ”kunnon” puutaloja ei enää tehdä, jotkut rahtaavat niitä Brisbaneen sellaisenaan sisämaan pikkukaupungeista.
Hupaisa uutisaihe on ollut myös Miss Finlandin menestys täkäläisillä estradeilla. Kyseessä on kuitenkin kauramoottorilla käyvä missiversio, josta ennustetaan tulevaisuuden laukkatähteä. Nimen etymologia on jäänyt meille epäselväksi.
Elämämme on soljunut täällä rauhaisasti melonnan, golfin, pyöräilyn ja kävelyn merkeissä. Myös uinti läheisellä uimastadionilla on tullut ohjelmaan säiden lämmettyä. Henkinen puolikin on ollut turvattu, kiitos Suomesta tulleiden kirjapakettien ja Helsingin Sanomien. Tosin kaikki uutiset eivät ole tuoneet iloa: viesti Reko Lundanin kuolemasta masensi meidät täysin. Missä on oikeudenmukaisuus??!! Kiitos Lundanin lukemattomat, Leenan roudaamat ennakkoluuloiset nykynuoret – ja vanhemmatkin - oppivat uskomaan teatterin voimaan.
Huomenna lähdemme kolmeksi viikoksi Gold Coastin eteläosaan, Coolangattaan- siitä lisää seuraavassa raportissa. – T&L
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre2184 views ) | permalink |
( 3 / 1727 )Ormiston sunnuntaina 22.10.2006
Olemme viettäneet neljä huikean hienoa päivää Stradbroken saarella (kerroimme saaresta syyskuun alkupuolella käytyämme siellä valaita kiikaroimassa). Minjerribah, saaren alkuasukaskielinen nimi, tarkoittaa hyttysten saarta (muutamiin ko. yksilöihin tutustuttuamme totesimme niiden olevan suomalaisten sääskien tummia, pienempiä serkkuja).
Arkeologiset todisteet kertovat, että saarella on ollut asutusta ainakin 20 000 vuotta ja paikalliset pitävät nunukul- ja gorempul -heimoja saaren perinteisinä omistajina. Alkuasukkaita oli Minjerribahilla ja lähisaarilla alunperin n. 5000. Tänä päivänä perinteisiä omistajia on kuultava mm. rakennusprojekteissa (etteivät heidän pyhät alueensa vahingoitu), heille maksetaan korvauksia kaivostoiminnasta, heillä on oikeus metsästää rauhoitettuja eläimiä kuten kilpikonnia ja dugongeja (merilehmiä), jne.
Meri on aina ollut Stradbroken alkuasukkaille tärkeä ravinnon lähde ja saarella on monia valtavia simpukankuorikekoja, jotka kertovat muinaisista suosituista leiripaikoista. Tänä päivänäkin monet saarelaiset kalastavat sekä työkseen että harrastuksekseen – ja kaloja totta vieköön saaren lähivesissä riittää (ja haita!).
Meri on myös tuonut varhaisia tutkimusmatkalaisia saarelle. Kiinalaisten, espanjalaisten, portugalilaisten ja hollantilaisten laivojen tiedetään purjehtineen vuosisatojen ajan pitkin Australian rannikkoa, ja espanjalaisen sotalaivan hylyn sijaintia saaren lähivesillä on arvuuteltu vuosikymmeniä. Varsinainen ihme on myös, että täällä ja ylipäänsä Australiassa puhutaan englantia; espanjalaiset, portugalilaiset tai hollantilaiset olisivat yhtä hyvin voineet astua maihin, lyödä lipun hiekkaan ja ilmoittaa alkuasukkaille, että tämä maa on nyt heidän.
Vuonna 1770 James Cook ohitti Stradbroken saaren ja nimesi jyrkkäkallioisen koillisrannan niemekkeen Point Lookoutiksi (”Vartioniemeksi”). Myöhemmin saarella käväisi tutkimusmatkailija Matthew Flinders, joka purjehti ensimmäisenä Australian ympäri. Hänen mukaansa on nimetty huikea hiekkaranta, jota pitkin vaelsimme (ks. kuvaus alempana).
Stradbroken ja Moreton-saaren välissä on laivojen hautausmaa: vuolas, katala, hiekkasärkkien täplittämä salmi nimeltä South Passage. Sen kautta kulki aikoinaan tärkeä merireitti Brisbanesta Sydneyyn, minkä takia saarelle perustettiin luotsiasema 1825. 1800-luvulla saarella oli myös armeijan varikko ja rangaistusvankisiirtola. Kun vankisiirtola lakkautettiin, saarelle alkoi muuttaa muita asukkaita, kalastajia ja maanviljelijöitä. Dunwichiin perustettiin karanteeniasema, josta myöhemmin tuli yksinäisten vanhusten, vammaisten ja mielisairaiden hoitola (siis suomalaisittain ”vaivaistalo”).Tämä laitos suljettiin 1940. Sen jälkeen kaivostoiminta ja turismi ovat olleet saaren tärkeimmät elinkeinot.
Stradbroken saari on maailman kolmanneksi suurin hiekkasaari, ja sen hiekka sisältää arvokkaita mineraaleja, kuten titaniumia. Näitä käytetään moniin jokapäiväisiin ja myös korkean teknologian tuotteisiin, kuten makeisiin, hammastahnoihin, aurinkovoiteisiin, keramiikkaan, muoviin, tietokoneen näyttöihin, kilpapyöriin, avaruusaluksiin, jopa sydämentahdistimiin. Hiekasta erotettua mineraalia kuljettavat rekat ovatkin tuttu – ja pyöräilijöitä uhkaava - näky saaren kapeilla teillä.
Saari sai englanninkielisen nimensä Stradbroke vuonna 1827 Stradbroken jaarlin mukaan. Nykyinen jaarli avasi Dunwichin museon vuonna 1988. Saarella on kolme kylää: Dunwich, Amity Point ja Point Lookout, joka on tärkein turistikeskus. Turisteja saarelle houkuttelee luonto: kymmenien kilometrien hiekkarannat, kallioniemet, keskellä saarta olevat järvet ja aurinko.
Olimme vuokranneet talon Dunwichin kylästä kukkulan ylärinteeltä. Liikuimme polkupyörillä ja parin kilometrin kipuaminen kotiin raskas reppu selässä kävi melkoisesta urheilusuorituksesta. Terassilta aukeava henkeäsalpaava merimaisema auringonlaskun suuntaan palkitsi kuitenkin moninkertaisesti vaivan ja raikas tuuli kuivasi hikipisarat.
Useimmille turisteille saari on yhtä kuin Point Lookout, mutta me halusimme nyt nähdä enemmän. Parina ensimmäisenä päivänä kiertelimme Dunwichin kylässä ja sen ympäristössä. Kylässä on useita historiallisia paikkoja. Sataman edelleen käytössä oleva aallonmurtaja on 1800-luvun rangaistusvankien rakentama.Vanha hautausmaa kertoo omia tarinoitaan, siellä on yli 10 000 saarelaista haudattuna: sotilaita, merimiehiä, rangaistusvankeja, laivojen tuomien kulkutautien surmaamia siirtolaisia, kalastajia jne. Alkuasukkailla on oma hautausmaansa, jonne valkoihoisilla ei ole asiaa. Sinne on haudattu mm. kuuluisa runoilija Kath Walker (Oodgeroo Nunuccal). Hän johti 1980-luvulla protestiliikettä, jonka ansiosta saareen ei ole koskaan rakennettu siltaa.
Entisen hoitolaitoksen rakennuksiin on sijoitettu erinomainen historiallinen museo, jossa jokaisen vierailijan kannattaisi käydä: elämä Stradbrokella avautuu sen jälkeen ihan uudella tavalla. Hieno yksityiskohta on muistokaappi, jossa on julisteen kokoinen dokumentti jokaisesta merkittävästä saarelaisesta. Dunwichin lauttasataman kautta matkailijat saapuvat saarelle ja mineraalihiekka rahdataan pois kerran päivässä Brisbaneen kulkevilla proomuilla. Satamassa on esitteen mukaan myös muinaisten rangaistusvankien käyttämä kyykkyvessa, mutta emme sitä hätäisistä etsinnöistä huolimatta löytäneet.
Pyöräretki järville
Stradbroken saarella on lukuisia kirkkaita, lähdepohjaisia järviä. Suosittuja retkikohteita ovat Brown Lake ja Blue Lake ja seuraavana päivänä teimme pyöräretken näille järville. Saaren maasto ei suosi pyöräilijää: tie kulkee jyrkkiä ja pitkiä mäkiä ylös ja alas. Blue Lakelle päästäkseen on ylitettävä muiden mäkien lisäksi saaren korkein kohta, 219 m (tämäkin vuori on itse asiassa valtava, metsän peittämä hiekkadyyni). Lopuksi on patikoitava 3 km metsäpolkua ennen kuin järvi löytyy.
Blue Lake on tällä hetkellä periaatteessa suljettu turismilta, koska järven rantojen luonto on kulunut runsaasta käytöstä, mutta ystävällinen puistonvartija neuvoi meille paikan, josta pääsimme uimaan. Hikisen matkan jälkeen uiminen kirkasvetisessä järvessä virkisti kummasti. Myös Brown Laken vesi on kirkasta, mutta nimensä mukaisesti ruskehtavaa, ehkä rautapitoista. Suomalaisen silmissä järvet ovat kovin pieniä, oikeastaan vain lampia. Metsäpolulla panimme merkille, että maata peitti paksu kerros risuja ja kuivia eukalyptuksen lehtiä; todennäköistä onkin, että saarella syttyy isoja metsäpaloja kun kesä etenee. Palot alkavat yleensä salamaniskuista tai retkeilijöiden huolimattomasta tulenkäytöstä.
Beach walk
Stradbrokella viettämiemme päivien huipentuma oli rantakävely (beach walk). Menimme bussilla Amity Pointin kylään, joka on pieni kalastajayhteisö saaren luoteiskärjessä. Kylän laidalta alkaa hiekkaranta, Flinders Beach, joka jatkuu n. 10 km Point Lookoutiin saakka. Laskuveden aikaan sitä on helppo lähteä kävelemään. Beach walk on parasta, mitä Australia tarjoaa ja tämä ranta on kyllä kaikkien beach walkien äiti: kilometrikaupalla asumatonta hiekkarantaa, turkoosia vettä, meren kohinaa, huikaisevaa aurinkoa. Aussit tietävät, että muutaman tunnin kävely vesirajassa hiekan pehmittäessä jalanpohjia puhaltaa stressin taivaan tuuliin ahdistuneimmaltakin työnorjalta. Meri-ilma tekee nälkäiseksi ja lounas Point Lookoutissa maistui upealle – etenkin kun ihailimme samalla muuttovalaiden jälkijoukkoja matkalla vauvojensa kanssa Etelämantereen vesille.
Jos voimia riittää, voi rantavaellusta jatkaa vielä 30 km saaren eteläkärkeen saakka. Me kuitenkin halusimme ehtiä todistamaan auringonlaskua terassillemme ja palasimme bussilla Dunwichiin. - Kuvat kertonevat enemmän kuin satatuhatta sanaa beach walkin ihanuudesta; vain aaltojen kohina, Nikonin raksutus ja paljaiden jalkojen lätinä puuttuvat.
Nääntyneinä mutta tyytyväisinä palasimme lautalla auringonlaskun talosta auringonnousun taloon (saaren talosta avautui maisema länteen, Grandman talosta itään). Päätimme myös: tuon beach walkin teemme vielä uudelleen ennen kuin lähdemme Australiasta! – L&T
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1351 views ) | permalink |
( 3 / 1782 )<<nav_first <Edellinen | 7 | 8 | 9 | 10 | 11 | 12 | 13 | 14 | 15 | 16 | Seuraava> nav_last>>