Joulutervehdys Ormistonista 



Ormiston torstaina 21.12.2006

Joulu tulla jollottaa Australiassakin, kaupallisuus ja kiire ovat vielä hallitsevampia kuin Suomessa. Kun Suomessa (ainakin periaatteessa) jouluun kuuluvat myös hiljentyminen, hautausmailla käynti, kynttilät ja harras joulumusiikki, Australiassa joulu on yhtä suurta karnevaalia - kuin yhdistetty vappu ja juhannus - jota vietetään, paitsi suvun, myös ystävien ja tuttujen kanssa. Koululaiset ovat kesälomalla ja kaikkialla tuntuu olevan tungosta, hälyä ja liikenneruuhkia. Kun tähän lisätään alituinen helle, on vaikea eläytyä suomalaisiin tunnelmiin. Mutta maassa maan tavalla...

Aussien joulumarkkinat ovat hyvin amerikkalaiset ja ostoskeskuksissa on karmea kakofonia, kun mainokset ja joululaulut kilpailevat keskenään. Ihmiset kilpailevat myös talojensa koristelussa. Moni talo on kuin pienois-Disneyland: toinen toistaan kummallisemmat valaistut jouluolennot kirmailevat pihalla, ja monivärivalot vilkkuvat. Television uutislähetys esittelee parhaimpia taloja, ja ihmiset jonottavat niitä katsomaan (ylpeä omistaja myy virvoitusjuomia pihalla).

Varsinainen juhlapäivä on joulupäivä, jolloin ihmiset kokoontuvat syömään joulupäivällistä; englantilaistyyppinen ruokalista on saanut aussiväritystä erilaisista salaateista, BBQ-ruokalajeista ja merenelävistä. Lapset saavat lahjansa jouluaamuna (ja herättävät vanhempansa aamuneljältä). Pukki ei varsinaisesti tule tuomaan lahjoja, ne vain yön aikana ilmestyvät sisälle. Joulupukki sen sijaan liikkuu ahkerasti ostoskeskuksissa, usein myös hiekkarannoilla. Hänen lempilausahduksensa on ”Ho-ho-ho!” ja hän muuten asuu Pohjoisnavalla eikä Korvatunturilla. Tapaninpäivä on yleinen lomapäivä, mutta silloin kaikki tungeksivat alennusmyynneissä.

Joulukuusi, yleensä muovinen sellainen, kuuluu vakiokoristeisiin; muukin koristearsenaali on samantapaista kuin Suomessa, ehkä vähän amerikkalaisempaa. Kynttilöitä täällä ei oikein voi polttaa, ne kun pyrkivät keskikesän helteessä sulamaan.

Me vietämme täällä sekä suomalaista että australialaista joulua. Grandma on touhunnut aattoillaksi täydellistä joulumenyytä, jota nautimme perheen kera. Joulupäivänä meidät on kutsuttu australialaiseen BBQ-joulujuhlaan.

Meikäläisen mieltä koti-ikävä armottomasti kaivelee näinä päivinä, ja haikeasti ajattelemme Muonion mökkiämme, jossa englantilaiset lapsiperheet tänä jouluna ihmettelevät valkoisia hankia. Mutta nyt olemme täällä, ja yritämme tietysti iloita erilaisesta joulusta.

Alla olevien aussilaisten joulukuvien myötä toivotamme iloista ja rauhallista joulunaikaa kaikille ystävillemme, tutuillemme ja muille, jotka seuraatte sivujamme ja matkaamme.- Timo ja Leena










































[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre491 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 807 )
Tasmania 4/4: Penguin, länsirannikko ja paluu Hobartiin 10.-12.12.2006 
Ormiston 18.12.2006

Sunnuntai-aamu Penguinissä oli kaunis ja pehmeän lämmin. Pikkukaupungin pyhätunnelma oli käsinkosketeltava: perheet kävelivät rantakadulla ihailemassa kukoistavia puutarhoja ja rantaan rullaavia maininkeja. Sunnuntaimarkkinoilla (jotka olivat kuulemma Tasmanian suurimmat) tallustelivat joulupukkia myöten kaikki. Emme olisi malttaneet jättää viehättävää pikkukaupunkia vaan nautiskelimme sen leppoisasta tunnelmasta iltapäivään. Kävimme vielä ihailemassa kadunvarsien kukkaloistoa ja sitten suuntasimme automme keulan kohti länsirannikkoa. Timo jäi kaipaamaan upeita aaltoja, joilla ratsasteli yksi ainoa surffimeloja.

















Päämääränämme oli länsirannikolla Gordon-joen suussa sijaitseva Strahanin pikkukaupunki. Maisemat vaihtelivat jälleen: välillä ohitimme avaria eteläenglantilaistyyppisiä niittyjä, välillä kiipesimme serpentiinitietä vuoristoon, välillä sukelsimme sademetsän syvyyksiin.















Vuonna 1883 perustetussa Strahanissa tuoksuu paikallisten mukaan mänty. Kaupungin keskustassa on edelleen suuri saha, joka käyttää raaka-aineenaan kuuluisaa Gordon-joen rannoilla korkeaksi ja vanhaksi kasvavaa huon-mäntyä. Vanhan sademetsän siimekseen rakennetun kävelysillan laidalta kaatui vuonna 2000 jättikokoinen mänty, jonka iäksi laskettiin 2500 vuotta. On kuulemma löydetty jopa 4000 vuoden ikäisiä yksilöitä. Huon-mänty on ollut erityisen arvokasta materiaalia laivanrakentajille, koska tammea mädättävä merimato ei pystynyt siihen. Nykyään sitä ei enää saa hakata, vain itsestään kaatuneet yksilöt ja ajopuut kerätään.

Kaupunki on rakennettu Australian toiseksi suurimman luonnonsataman, Macquarie Harbourin, äärelle (suurin on Port Phillip Bay Melbournen ulkopuolella), ja se onkin aina ollut myös laivojen ja merimiesten kaupunki. Tänä päivänä Strahanin tärkein elinkeino on turismi. Se on portti The Wild Rivers –kansallispuistoon ja koko villille länsirannikolle. Länsirannikon alue ei kärsi kuivuudesta, kuten Tasmanian itäosa. Alueella sataa noin kolme metriä vuodessa.

Auringonlaskua kävimme ihailemassa Ocean Beachillä, joka on Tasmanian pisin yhtenäinen hiekkaranta (30 km). Sieltä avautuu Eteläinen valtameri. Jostain syystä tälle rannalle on viime vuosina harhautunut suuria laumoja valaita, joita paikalliset ovat yrittäneet palauttaa syvempiin vesiin. Länsirannikko on luonteeltaan erilainen kuin itä- ja pohjoisrannikot, jotka ovat täynnä lempeitä poukamia ja hiekkarantoja. Lähinnä tulevat mieleen Biskajan lahden villit rannat.





Seuraavana aamuna saimme konkreettisesti tuntea Tasmanian ilmaston oikullisuuden. Edellinen päivä oli aurinkoinen ja lämpötila oli yli suomalaisen hellerajan. Aamulla sade ropisi ikkunaan, tuuli vinkui ja lämpötila oli n. 14 astetta. Se ei oikeastaan haitannut, sillä olimme lähdössä kuuden tunnin risteilylle sademetsien reunustamalle Gordon-joelle, ja sateinen keli sopi erinomaisesti maisemaan.

Gordon-joella tunnelma oli kuin Amazonilla. Satoi välillä kaatamalla, välillä ripotellen, ja harmaat pilvet roikkuivat sademetsien peittämien kukkuloiden yllä. Pääsimme myös tekemään pienen kävelyretken ikivanhan sademetsän sisälle. Kaatuneen huon-mänty -vanhuksen päällä lepäili kaikessa rauhassa parin metrin pituinen tiikerikäärme, joka on lajissaan maailman neljänneksi myrkyllisin. Onneksi saimme seurata sitä turvallisen välimatkan päästä, eikä se olisi voinut vähemmän meistä välittää.





















Matkan lopuksi kiersimme Macquarie-lahden. Lahdelle johtaa mereltä kapea väylä, jolle rangaistusvangit antoivat nimen Hell’s Gate. Nimi kertoo siitä, mikä vankeja odotti tässä Britti-imperiumin synkimmässä kolkassa. Kävimme myös maissa Sarah Islandin vankilasaarella. Sen kerrotaan olleen julmimpia vankisiirtoloita maailmassa. Vankilasaarella ollessamme tuuli ja sade yltyivät tosi julmiksi, ja oli helppo eläytyä vankien kurjaan elämään. Oppaamme Tom – ammatiltaan näyttelijä – eläytyi rooliinsa niin, ettei edes huomannut vaakasuoraan piiskaavaa sadetta. Sarah-saaren vankila toimi veneveistämönä ja 1830-luvulla viimeinen siellä valmistettu vene päätyi Peruun asti – kymmenen vankikarkurin purjehtimana.











Palatessamme takaisin Hobartiin jouduimme ylittämään Strahanin itäpuolella olevan vuoristoalueen, jossa sijaitsee myös kuparikaivoksistaan tunnettu Queenstown. Alueella raivosi ukkosmyrsky, mikä sai pahoin myllerretyt kaivosalueet näyttämään entistä masentavammilta.

Ylitimme myös legendaarisen Franklin-joen, joka on Tasmanian vihreiden arvojen symboli. Franklinille järjestetään melonta- ja kumiveneretkiä, mutta lukuisat pakolliset kanto-osuudet ja nopeasti vaihtelevat sää- ja vesiolosuhteet tarkoittavat, että n. 110 km pitkän joen valloitus kestää yhdestä kolmeen viikkoon. Helpoimmillaankin Franklin-joki on erittäin vaativa melontakohde. Luonnonsuojelijat ja voimayhtiöt kävivät 1960-70 luvuilla kovan taistelun joen tulevaisuudesta ja lopulta se säilyi vapaana.

Maantien eteläpuolella oli South-West National Park: 150 kilometriä villiä, lähes asumatonta sademetsää aina Tasmanian etelärannikolle asti. Viimeisten vuorten jälkeen ilmasto muuttui jälleen kuivaksi ja kaikkialle levittäytyi ruskeaksi paahtuneita kukkuloita, joilta lampaat yrittivät löytää syötävää. Mieleen tuli ajatus, että länsiosien sadevesiä voisi kenties kanavoida tänne kuiviin itäosiin mutta vesi on tiukasti voimayhtiöiden hallussa. Hobartiin saavuimme illalla ja viimeisen yön vietimme tutussa majatalossa.











Aamulla ennen koneemme lähtöä ehdimme nousta vielä ihailemaan maisemaa 1240 metriä korkealta Mt.Wellingtonilta. Vuoren huipulla lämpötila oli 10 astetta viileämpi kuin alhaalla, ja yöllä satanut lumi viipyi vielä maassa.

Vastahakoisesti jätimme Tasmanian. Viikko on ehdottomasti liian lyhyt aika tutustua saaren upeaan luontoon. Päivämatkat olisi kannattanut pitää lyhyempinä: koska halusimme nähdä koko saaren viikossa, jouduimme ajamaan myös iltahämärissä, ja silloin kenenkään ei pitäisi ajaa Tasmaniassa. - Saari on täynnä wallabyjä, wombatteja ja opossumeja, jotka liikkuvat teiden varsilla illasta aamuun. Paikallisten autoilijoiden ajotyyli oli myös hyvin aggressiivinen: takapuskurissa roikkujia tuntui oleva jopa enemmän kuin Queenslandissa (road rage eli maantieraivo on Australiassa yleinen ilmiö). Ehkä pikku vuokra-automme ärsytti maastureiden, rekkojen ja ylitehoisten perheautojen kuljettajia... Onneksi liikenne oli kuitenkin vähäistä manner-Australiaan verrattuna.

Kotimatkalla katselimme lentokoneesta synkkiä savupilviä, jotka nousivat itärannikolta juuri niiltä seuduilta, joilla olimme liikkuneet vain muutamaa päivää aiemmin. Joka tapauksessa, jos lentolippumme olisivat olleet vaihdettavissa, olisimme viettäneet Tasmaniassa enemmän aikaa. Saarelle tulisimme mielellämme uudelleen, mutta se on kovin kaukana... – T&L









[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre576 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 799 )
Tasmania 3/4: Pohjois-Tasmania, Cradle Mountain ja Penguin 9.12.2006 
Ormiston sunnuntaina 17.12.2006

Seuraava aamu oli kaunis ja enteili lämmintä päivää. Lähdimme liikkeelle aikaisin, ajoimme pitkin itärannikkoa ja käännyimme St. Helensin pikkukaupungista kohti sisämaata päämääränä Cradle Mountainin kansallispuisto. Matka ei näyttänyt kovin pitkältä kartalla (reilut 300 km) ja ajattelimme selviävämme noin neljällä tunnilla, mutta suuri osa reitistä oli kiharaista vuoristotietä ja valokuvauskohteita oli paljon, joten aikaa menikin lähes kaksinkertainen määrä. Tienvarren maisemat kyllä palkitsivat vaivan. Ajoimme läpi vanhojen sademetsien, vehreitten ”alppilaaksojen” ja jylhien vuoristojen. Kuvauksellisten pikkukylien kohdalla oli suorastaan pakko pysähtyä kahville. Niityillä laidunsi runsaasti maitokarjaa ja lampaita.

Matkan varrella oli myös Tasmanian toinen suurehko kaupunki, Launceston, joka sijaitsee Tamar-joen suulla 50 kilometrin päässä pohjoisrannikosta. Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa pysähtyä sinne, bongasimme nopeasti vain kauniin näköisen kaupungin ja ajoimme alas varmaan maailman jyrkintä katua.
































Cradle Mountainin alue on 161 000 hehtaarin kokoinen kansallispuisto, joka muodostuu kivikkoisista vuorista, korkeista metsistä, tuulisista nummista ja kirkkaista järvistä. Sitä hallitsee itse Cradle Mountain (”kehtovuori”), joka on saanut nimensä ulkomuodostaan. Alue on suosittu vaellus-ja retkeilykohde, jossa riittää helppokulkuisia ja eripituisia kävelypolkuja puolen tunnin piipahduksesta usean päivän vaellukseen. Luontoa suojellaan puistossa tarkasti. Liikkuminen on sallittu ainoastaan valmiilla poluilla ja herkimmille alueille on rakennettu usean kilometrinkin mittaisia kävelysiltoja ja pitkospolkuja.

Cradle Mountainin maisemat ovat häkellyttävä sekoitus Lappia, Irlantia ja Skotlannin Ylämaata. Kävellessämme laaksoon rakennettua siltaa pitkin illan suussa wombatit ja wallabyt hääräsivät omia touhujaan kaikessa rauhassa aivan jalkojemme juurella. Emme olisi hämmästyneet, jos kumpareen takaa olisi ilmestynyt dinosaurus – alueen palmut ovat perintöä jurassiselta aikakaudelta.



















Cradle Mountain lumosi meidät, mutta oli lähdettävä jatkamaan matkaa kohti pohjoisrannikkoa. Matka ei ollut kilometreissä kovin pitkä, mutta jälleen oli ylitettävä korkeat vuoret, joten matka oli hidasta. Auringonlaskun aikaan ajoimme henkeäsalpaavissa vuoristomaisemissa. Erityisesti jäi mieleen niityllä laiduntava kaunis valkoinen hevonen, joka tuli ystävällisesti tervehtimään meitä ja poseerasi auliisti auringonlaskua vasten Timon kameralle.

Illan jo pimettyä saavuimme meren rannalla olevaan viehättävään pieneen Penguin-nimiseen kaupunkiin. Majapaikkamme nimi kalskahti komealta: Grand Hotel Neptune. Huoneessa oli kuitenkin vain yksi huonekalu: sänky. Ainoa valonlähde oli kattoon ruuvattu 100 watin hehkulamppu ilman kupua. Väriskaala oli suoran ´70-luvulta: punaista, vihreää ja lilaa. Vessat ja suihkut olivat käytävällä, muita vieraita ei ollut tainnut käydä vuosiin. Kaikki oli äärimmäisen siistiä, henkilökunta ystävällistä, hinta vain 30 euroa kahdelta hengeltä – ja sänky oli hyvä.

Kaupunki on saanut nimensä siitä, että sen rannoilla asuu paljon pingviinejä, ja toivoimmekin näkevämme niitä. Mutta pingviinit tulevat esiin koloistaan vain öisin, ja ne ovat suojelun kohteita: niitä ei olisi saanut kuvata salamaa käyttäen. Pitkän päivän jälkeen Grand Hotellin sänky houkutteli enemmän kuin öinen pingviiniretki. – T&L















[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre397 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 739 )
Tasmania 2/4: Port Arthur, Freycinet Peninsula ja koillisrannikko 7.-8.12.2006 
Ormiston perjantaina 15.12.2006

Kolmannen päivän tutustumiskohteemme oli Australian vanhin vankisiirtola, Port Arthur. Se sijaitsee vankilalle ihanteellisella niemimaalla 75 kilometrin päässä Hobartista. Niemimaan yhdistää mantereeseen kapea kannas Eaglehawk Neck, jota vartioi pahamaineinen Dog Line – sekarotuisten tappajakoirien rivistö.Vankilan 47-vuotisen historian aikana vain kaksi vankia onnistui karkaamaan sieltä.

Vankisiirtola on sijainnut todella kauniilla paikalla erinomaisen luonnonsataman äärellä. Sataman syvyys on 23 metriä ja itse Queen Mary II on käynyt siellä kääntymässä. Vankilasta on jäljellä vain muutamia raunioituneita rakennuksia (tulipalojen ja pitkäkyntisten ansiosta), mutta sen historia on vaikuttava. Eurooppalaisittain vankisiirtolan historia on nuori: se perustettiin v. 1830 ja lopetettiin v.1877. Australialaisille se on tietysti vanha ja Port Arthur on tänä päivänä Australian suosituimpia turistikohteita..

Port Arthurin kasvatuskeinot olivat varsin ankarat. Perustajansa Jeremy Benthamin mukaan se oli ”mylly, jossa jauhetaan roistot rehellisiksi”. Tuloksia sopii epäillä – etenkin kun valtaosa vangeista oli tavallisia englantilaisia köyhiä, jotka olivat varastaneet perheelleen leivän tai pari kananmunaa. Rangaistusvaihtoehtoina olivat hirttäminen tai vähintään seitsemän vuoden pakkotyö maailman toisella laidalla. Vankien joukossa oli myös poliittisia tai uskonnollisia toisinajattelijoita, kilpakosijoita, sukujen mustia lampaita jne., jotka oli tuomittu tekaistuin syin tai lahjusten avulla (ks. Morganin matka). Vielä muutama sukupolvi sitten australialaiset häpesivät vankimenneisyyttään, mutta tänä päivänä lähes kaikki haluavat todistaa periytyneensä rangaistusvangeista.

Vuonna 1996 Port Arthur oli koko maailmaa järkyttäneen mielipuolisen tapahtumasarjan näyttämö. 28-vuotias australialainen surffari Martin Bryant riehui rynnäkkökiväärillä ampuen täysin mielivaltaisesti 35 ihmistä hengiltä ja haavoittaen kymmeniä muita. Hänet saatiin kiinni seuraavana päivänä ja tuomittiin elinikäiseen vankeuteen ilman mahdollisuutta anoa armoa. Mitään motiivia teolle ei ollut, Bryant oli psyykkisesti häiriintynyt. Tapahtuman muistoksi alueelle on rakennettu muistolehto. Googlesta löytyy paljon tietoa murhenäytelmästä.

Port Arthurissa vietetyn iltapäivän jälkeen tarkoituksemme oli jatkaa matkaa pitkin itärannikkoa (Tasmaniassa riitti päivänvaloa yhdeksään asti illalla, Queenslandissä pimeä tulee jo seitsemältä). Vuokra-automme kuitenkin teki lakon ja jouduimme yöpymään Eaglehawk Neckissä sijaitsevassa hotellissa – kenties pelastuen joutumasta keskelle raivoisaa metsäpaloa. Aamuksi saimme uuden auton ja jatkoimme matkaa pitkin upeaa itärannikkoa kohti Freycinet-kansallispuistoa.



























Freycinet´n maisemia olimme ihailleet valokuvista, eivätkä ne pettäneet luonnossakaan: punagraniittivuoret laskeutuivat lähes pystysuorasti valkoisen hiekkarannan reunustamaan turkoosiin mereen. Alueella on runsaasti eripituisia vaelluspolkuja, ja melojalle se on todellinen paratiisi. Meidän aikamme ei valitettavasti riittänyt melontaretkeen, mutta teimme hienon patikkaretken ylös vuorelle, jolta avautui australialainen kansallismaisema: Wineglass Bay. Näkymä vuorelta kuuluu varmasti hienoimpiin maailmassa.

Illan hämärtyessä jatkoimme vielä matkaa pohjoiseen, ja nyt maantie oli todellinen wallabien kunniakuja. Sadat pikku kengurut reunustivat tienvarren kuin sotilasrivistö ja pitivät meidät virkeinä. Ne kuitenkin vain katselivat meitä uteliaasti eivätkä yrittäneet hypätä auton eteen. Tosin kolareitakin oli sattunut, ja pientareella lojui lukuisia kuolleita ressukoita. Tasmaniassa, kuten muuallakin Australiassa, ajetaan isoilla autoilla ja kovaa, ja eläimet – usein myös ihmiset – maksavat tästä kovan hinnan.

Yövyimme Scamanderin rannikkokaupungissa, oli perjantai-ilta ja paikalliset duunarit kansoittivat hotellimme baarin. Ajanvietteeksi kaverit mm. hyppelivät uima-altaaseen vaatteet päällä. Pari päivää meidän lähtömme jälkeen alueella raivosivat rajut metsäpalot, tuhoten kymmeniä taloja. – T&L
































[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre660 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 746 )
Tasmania 1/4: Hobart ja Bruny Island 5.-6.12.2006 
Ormiston keskiviikkona 13.12.2006





Tasmanian saari on Irlannin tasavallan kokoinen ja siellä asuu n. 500.000 ihmistä. Osavaltion pääkaupunki, Hobart (180.000 h.) sijaitsee kaakkoisrannikolla, Derwent-joen suulla. Viehättävä, brittityylinen kaupunki on rakennettu kukkuloille, massiivisen Mount Wellingtonin juurelle.

Tasmanian saari on aikoinaan ollut osa Australian mannerta, mikä näkyy esimerkiksi eläimistössä: monet eläimet ovat samoja kuin emämaassa, esim. wombatit ja kengurut ovat yleisiä. Viimeisen jääkauden jälkeen, n. 13.000 vuotta sitten, veden pinnan nousu erotti alueet toisistaan.

Tasmania sijaitsee niin etelässä, että sen sijainti vastaa pohjoisella pallonpuoliskolla Skotlantia tai Tanskaa. Keskilämpötilat ovat selvästi alhaisempia kuin Queenslandissä: Hobartissa on kesällä 14 – 25 astetta ja talvella 4 – 14 astetta. Lämpötilat myös vaihtelevat hyvin nopeasti: saapuessamme oli 30 asteen helle ja seuraavana aamuna oli 14 astetta ja satoi vettä. On tavallista, että saman viikon (jopa saman päivän) aikana voi kokea kaikki vuodenajat. Viikon matkaa varten oli syytä varustautua monenlaisin vaattein, jopa goretex-takki oli tarpeellinen.

Tasmanian luonto on kiehtova sekoitus Etelä-Englannin maaseutua, Skotlannin Ylämaata, alppiniittyjä ja vuoristoa, manner-Australian kuivia kukkuloita, Bretagnen jylhiä merenrantoja, jopa Lapin tuntureita. Maisemat vaihtuvat yhtä nopeasti kuin sää eikä matka tahdo edistyä, kun auto on pysäytettävä yhä uusien kiehtovien kuvauskohteitten takia (viikon matkan aikana Timo otti n. 900 kuvaa).

Tasmaniassakin on ollut poikkeuksellisen kuiva talvi, mikä oli helppo havaita lentokoneesta: saaren itäosan yleisväri oli ruskea. Viikon aikana siellä onkin syttynyt suuria metsäpaloja, jotka ovat tuhonneet paitsi valtavia metsäalueita, myös monia asuintaloja. Lentäessämme pois saarelta itärannikolta kohosi kymmeniä synkänvärisiä savupilviä. Huono-onninen vuokra-auto pelasti meidät ajamasta suoraan metsäpaloalueen keskelle: auton hajoaminen pakotti meidät odottamaan uutta autoa yön yli hotellissa, jossa meitä sitten varoitettiin palosta. Metsäpalot raivoavat siellä edelleen, ja seuraamme huolissamme ikäviä TV-uutisia.

Hobartista löysimme majapaikan 1800-luvulta peräisin olevasta pub-hotellista. Iso huone, kylpyhuone ja lämmin aamiainen maksoivat yht. 53 euroa kahdelta hengeltä. Samassa rakennuksessa oli muuten bottle shop (paikallinen Alko), joka oli auki 24 tuntia vuorokaudessa seitsemän päivää viikossa. Tuntuu jotenkin ristiriitaiselta Australiassa, jossa ruokakauppa ei myy edes keskiolutta ja alkoholipolitiikka on muutenkin kireämpää kuin Suomessa.

Ensimmäisenä päivänä kiertelimme Hobartin kaduilla ja ihastuimme sen kauniisiin vanhoihin taloihin ja ystävällisiin ihmisiin. Salamancan alue vanhoine rantamakasiineineen oli erityisen viehättävä. Kaupungissa ei ole yhtä ainutta pilvenpiirtäjää ja profiili on mukavan pikkukaupunkimainen. Päivän päätteeksi varasimme matkatoimistosta bussi-ja venematkan Hobartin eteläpuolella sijaitsevalle Bruny-saarelle.






















Seuraava päivä valkeni sateisena mutta pilvet hajosivat nopeasti ja bussin saapuessa Bruny-saaren lautalle taivas oli jo sininen, tosin länsituuli oli kylmä ja navakka ja jatkui sellaisena koko päivän. Bussiosuus päättyi Adventure-lahdelle, joka on aikoinaan nähnyt mm. kapteeni Cookin ja Bounty-laivan kapinasta kuulun kapteeni Bligh:n vierailut. Adventure Bay on myös ollut vauras valaan- ja hylkeenpyyntikeskus mutta nykyään sen pääelinkeino on turismi.

Bussista siirryimme 24 hengen RIB-veneeseen (rigid inflatable boat), eli kovapohjaiseen kumiveneeseen joka oli varustettu peräti 3:lla 270 hevosvoiman perämoottorilla. Hevosvoimia tarvitaan erityisesti myötäaallokossa, ettei vene kääntyisi sivuttain aalloissa, jotka saattavat olla jopa 10 metrin korkuisia. Normaaliajossa, puoliteholla vene kulkee n. 80 km tunnissa. Meidän matkallamme länsituulen puskemat aallot olivat korkeimmillaan 4-5 -metrisiä ja kolmen tunnin reissun aikana taitoimme taivalta n. 120 kilometriä.

Bruny-saaren rantakallioilla on runsas linnusto, mm. vankka myrskylintu-, merimetso- ja pingviinikanta. Jyrkänteet kohoavat jopa 325 metrin korkeuksiin ja vesirajassa on meriluolia, jotka johtavat tumman seinämän syvyyksiin. Veneemme kippari ajoi välillä vain pari metriä rantakallioista ja kävimme jopa kurkkimassa meriluolien uumeniin. The Friars-nimisten tornimaisten luotojen luona meitä kohtasi vaikuttava näky: sadat hylkeet paistattelivat päivää kallioilla ja temmelsivät tyrskyissä. Ne katselivat meitä uteliaina ja tulivat aivan veneen viereen ihmettelemään punaisia anorakkejamme.

Päivän aikana näimme vain pari muuta venettä, kalastusaluksia jotka olivat pyytämässä hummereita. Matkan kohokohta oli yksinäinen albatrossi, joka liiteli eleettömästi, välillä korkeuksissa, välillä aaltoja hipoen, taustallaan villinä vaahtoava Eteläinen valtameri, jonka vastaranta oli 2000 kilometrin päässä, Etelämantereella. – T&L


















































[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre670 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 758 )

<<nav_first <Edellinen | 7 | 8 | 9 | 10 | 11 | 12 | 13 | 14 | 15 | 16 | Seuraava> nav_last>>