Kolme viikkoa olemme kohta viettäneet tällä paratiisisaarella. Aika on kulunut huomaamatta, vaikka emme ole paljon mainittavaa saaneet aikaiseksi. Jonkinlainen rutiini meille on syntynyt: olemme pelanneet golfia kolme kertaa viikossa, pyöräilleet kylälle kaupoille (10 km edestakaisin), jahdanneet aaltoja kanootilla laguunissa, snorklailleet ja ottaneet päivänokosia – olemme siis olleet ihan kuin kesämökillä, paitsi että lämmöstä ja auringonpaisteesta on voinut olla varma. Majapaikkamme kaksi muuta bungalowia ovat olleet koko ajan tyhjillään, joten olemme saaneet nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta, sävytettynä riutalle murtuvien aaltojen kohinalla.

















Huvittuneina olemme seuranneet paikallista golf-etikettiä. Kotikentältämme Tuusulassa tulisi äkkilähtö varvastossuilla tai peräti paljain jaloin pelaavalta, eikä Suomessa tohtisi mennä pelaamaan pareo päällä, kuten naiset saattavat tehdä täällä. Kuumalla kentällä nesteen tarve on suuri ja yleisimpänä juomavalintana näyttää olevan olut. Muutaman reiän jälkeen tällainen nesteytys näkyy myös lyönneissä ja palloja tupsahtaa väylille ties mistä ilmansuunnasta.






Sunnuntait ovat perheiden yhteistä juhlaa. Kirkonmenojen jälkeen perheet lastautuvat avolava-autoihin, skoottereihin tai muunlaisiin kulkuneuvoihin eväslaukkuineen ja suuntaavat rannoille. Meressä lilluvat onnellisina äidit, isät, lapset, tädit, sedät ja serkut, usein vaatteet päällä, tuntikausia ja seurustellen. Vanhimmat suvun jäsenet istuvat arvokkaasti tuoleissa rannalla ja katselevat. Näitä kokoontumisia on hauska seurata: vedessä saattaa näkyä kymmeniä päitä vierekkäin ja iloinen nauru raikaa.

Perhe ja suku ovat täällä hyvin tärkeitä. Koska yli 50 000 saarelaista asuu Uudessa Seelannissa, Australiassa tai muilla saarilla, ovat joulun aikaan lennot täynnä, kun monet muualla asuvat tulevat kotiin viettämään joulua. Eräs tarjoilijatyttö kertoi pitävänsä joulun aikaan kuukauden loman, koska 82 sukulaista oli tulossa muualta hänen kotiinsa viettämään joulua.






Pyöräilimme yhtenä päivänä saaren vastakkaiselle puolelle Muri Beachille, jossa on erityisen hieno laguuni. Vuokrasimme perinteisen vaka-kanootin, jolla pääsi hyvin tutkimaan laguunin koralleja. Laguunin vesi on uskomattoman kirkasta, ja se onkin suosittu snorklauspaikka. Korallit näkyivät hienosti myös kanootista. Rarotongan laguuneissa ei ole lainkaan haita, rauskuja, meduusoja tai muita vaarallisia otuksia, joita esimerkiksi vilisee Australian vesissä.







Murin rannalla on myös paikallinen pursiseura, jossa on joka sunnuntai purjehduskilpailut. Nytkin muutama iäkäs herrasmies ja yksi vähän nuorempikin kävivät kovaa kilpailua – kauko-ohjattavilla pienoispurjeveneillä. Ulkopuolista kilpailijoiden ankara keskittyminen huvitti, mutta purjehtiminen ei ilmeisesti ollut niin helppoa kuin miltä vaikutti.




Moni turisti näkee saaresta vain rannat, mutta Rarotongan poikki voi myös patikoida. Sisämaahan on mukava mennä, kun tietää, että saarella ei ole käärmeitä, hämähäkkejä tms. myrkyllisiä otuksia. Polku on kuitenkin vaikeakulkuinen eikä sitä ole ihan helppo löytää, joten liityimme opastettuun ryhmään. Oppaanamme oli varsinainen persoonallisuus, Pa Teuraa. Pa tuntee saaren, sen kasvit ja luonnon perinpohjin. Hän on tunnettu saarella myös parantajana, joka löytää kasveista lääkkeet sairauksiin. Vuonna 1978 Pa paransi syöpää sairastavan ruotsalaismiljonäärin, ja mies elää vielä tänäkin päivänä. Kiitokseksi hän lahjoitti Pa’lle talon Göteborgista, mutta tämä ei koskaan talossa käynyt ja lahjoitti sen sittemmin Pelastusarmeijalle. Pa opastaa viisi kertaa viikossa ryhmiä saaren läpi – aina paljain jaloin ja perinteiseen asuun pukeutuneena. Hän palasi kotisaarelleen 30 vuotta sitten, esiinnyttyään mm. poppamiehenä Las Vegasin yökerhoissa.

Saaren poikki kävely kestää noin neljä tuntia, ja polku nousee jyrkästi ylös Te Rua Manga (= Neula) – vuorelle (413m), tai pikemminkin näköalapaikalle itse neulan juurelle. Paikalta aukeavat mahtavat maisemat saaren molemmille puolille. Polku alas vuorelta on liukas ja paikoin vaikeakulkuinen. Se kulkee läpi tiheän viidakon ja ylittää useita pikkujokia. Puolessavälissä pidimme lounastauon ja söimme Pa’n selässään koko matkan kantamia herkullisia sämpylöitä ja hedelmiä. Vaikka reissu oli hikinen ja paikoin hankala, maksoi se vaivan: luonto saaren keskellä on todella jylhää ja villiä.









Rarotongan liikenne keskittyy saarta kiertävälle tielle ja henkilöautoja, avolavoja ja mopoja vilisee tiellä yötä päivää. Takseja ei paljon näy ja bussit liikennöivät melko harvakseltaan, joten ravintoloiden sulkeuduttua ihmiset hyppäävät autoihinsa tai mopon selkään ja ajavat kotiin. Saaren nopeusrajoitus on 50 km/t ja sitä noudatetaan ihmeen kuuliaisesti, mutta kaiken järjen mukaan liikenteessä täytyy olla mukana melkoinen määrä rattijuoppoja. Toisena vaarana ovat mopoja vuokraavat turistit, jotka eivät välttämättä hallitse kyseenalaisessa kunnossa olevia ajoneuvojaan. Olemmekin olleet erityisen varovaisia polkupyörillä liikkuessamme.













Jouluaaton aattona jätämme haikein mielin Rarotongan ja lennämme Aitutakille, joka on puoliksi atolli, puoliksi vulkaaninen saari. Cookin saarten välillä ei ole mitään matkustajalaivaliikennettä, ainoa mahdollisuus on lentää saarelta toiselle. Kaikki paikalliset ovat kilvan ylistäneet Aitutakia meille, joten odotamme kovasti sinne pääsyä. Sitä ennen toivotamme kaikille tämän tekstin lukijoille oikein rauhallista ja mukavaa joulua! Tosin, kuten Leenan tytär Papu totesi, valkoinen joulu on enemmän todellisuutta täällä Tyynen valtameren hohtavilla hiekkarannoilla kuin lumettomassa Etelä- Suomessa.



[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre2316 views )   |  permalink

---

<<nav_first <Edellinen | 21 | 22 | 23 | 24 | 25 | 26 | 27 | 28 | 29 | 30 | Seuraava> nav_last>>