Jäähyväiset Huaycánille.

Huaycán 22.4.2018

Kolme kuukautta täällä Perussa on takana ja viimeiset työpäivät menossa. Huomenna karistamme Huaycánin pölyt hiuksistamme ja suuntaamme Limaan, josta käsin teemme vielä pari retkeä vuorille ennen lentoa kotiin 2.5.

Kun mietimme näiden kuukausien antia, tunnelmat ovat ristiriitaiset. Huaycánin meluisa, rähjäinen ja kaikin tavoin epäjärjestelmällinen kaupunki on ollut mielenkiintoinen kokemus. Täällä mikään ei toimi niin kuin kunnon kaupungissa pitäisi. Liikenne on kaoottista, musiikki raikuu ympäri vuorokauden, koirat kakkoineen ovat valloittaneet kadut, roskia lojuu kaikkialla ja niitä poltetaan kotien ja koulujen läheisyydessä. Eikä tässä Kuopion kokoisessa kaupungissa ole edes postikonttoria. Huaycán on perulaisittainkin erikoinen ilmiö. Kun Limassa kerrot jollekin asuvasi Huaycánissa, hänen silmänsä leviävät hämmästyksestä, eivätkä kaikki taksikuskit halua ajaa tänne. 1990-luvulla kaupunkia hallitsi Loistava polku -sissiryhmä, ja vielä kymmenen vuotta sitten tämä oli varsin väkivaltainen paikka, kuin monet Meksikon kaupungit tänään. Nykyään täällä on rauhallista, mutta tuntuu, että pinnan alla kytee edelleen.

Pääkatu Quince on Huaycánin hermokeskus.
Köyhemmät kaupunginosat levittäytyvät viereisille kukkuloille.
Roskia lojuu kaikkialla ja niitä poltetaan surutta.
Koirat vartioivat kotikatuamme.
Vesihuolto on tärkeä osa päivän rutiineja.

Omalla tavallamme pidämme kuitenkin tästä surkeasta kaupungista. Tilastojen mukaan tämä on Perun vaarallisimpia paikkoja, mutta emme ole kokeneet oloamme uhatuksi. Kaupungin asukkaat ovat ystävällisiä, he pitävät toisistaan huolta ja tuntuvat viihtyvän täällä kaikesta huolimatta. Itse asiassa monet eivät lähtisi täältä vaikka voisivat, heitä kiehtoo kaupungin puolivilli meno, joka muistuttaa heitä entisestä elämästään vuorilla tai viidakossa. Eniten surettavat lapset, joilta tuntuu puuttuvan esim. liikunta- ja ulkoilumahdollisuudet. Köyhimpien perheiden lapset juoksentelevat likaisilla kaduilla lähes keskiyöhön, mutta paikallisten ”keskiluokkaisten” perheiden (kuten oman kotiperheemme) lapset istuvat koulupäivän jälkeen moninkertaisten kalterien takana kotisohvalla enimmäkseen televisiota katsellen. Ulos he voivat mennä vain vanhempien kanssa käsi kädessä. Kaupungissa ei ole yhtään leikkipuistoa lapsille. Kunnallinen uima-allas olisi iso juttu tässä ilmastossa ja tässä pölyssä. Toivoisimme kaupungin pystyvän parantamaan asukkaidensa elinolosuhteita, mutta todennäköisesti korruptio syö siihen tarkoitetut rahat.

Naapurien puuhia oli mukava seurata. Tässä kissa jättää jälkensä juuri valettuun betoniin.
Ruoka valmistetaan usein ulkona, kuin ennen vanhaan viidakossa.
Suruttomia suutareita.
Pienikin asiakas on tärkeä.
Köyhien perheiden lapset leikkivät kadulla, varakkaammat liikkuvat vain vanhempien valvonnassa.

Koirien kohtalo surettaa meitä myös. Paikallisilla on tapana ottaa kotiin suloinen koiranpentu, jonka kanssa leikitään kunnes se kasvaa aikuiseksi. Sitten se heitetään kadulle ja tilalle otetaan uusi söpö pentu. Hylätyt koirat jäävät kotikadulle asustelemaan, saavat ihmisiltä ruoantähteitä, tekevät uusia pentuja ja kehä jatkuu. Koirat eivät koskaan menetä suojeluvaistoaan ja hylättyinäkin vartioivat entisiä kotitalojaan ja niiden asukkaita kuin äkäiset sudet. Meidän katumme koirat olivat meille vihaisia ensimmäiset kaksi viikkoa, sen jälkeen saimme niiltä hyväksynnän ja luvan liikkua kadulla. Sivukaduilla saa edelleen olla varuillaan.

Koiria on paljon ja ne antavat kuulla itsestään.

Yksi asia Huaycánisssa kuitenkin toimii, nimittäin puolijulkinen liikenne. Kuvittele asuvasi jossain suur-Helsingin lähiössä ja lähteväsi vaikkapa ostoksille keskustaan. Unohda aikataulut, heti kun kävelet kadunvarteen, eteesi pysähtyy pikkubussi, henkilöauto tai pörisevä mopotaksi, joka vie sinut pikkurahalla haluamaasi paikkaan. Näin se täällä toimii. Joskus toki on hankaluuksia, kuten viime viikolla Limassa, kun poliisi oli sulkenut pikkubussien lähtökadun. Ilmeisesti he vain halusivat korottaa ”liikennelupien” hintaa ja pian palvelu pelasi taas vanhaan malliin.

Näitä palveluja jäämme kaipaamaan.

Lasten kanssa työskentely on ollut hienoa, mutta tämän järjestön (LLI) toimintaan olemme olleet pettyneitä. Byrokratiaa on liikaa, ja istumme tyhjänpäiväisissä kokouksissa sen sijaan, että tekisimme sitä työtä, jota varten tänne asti tulimme. Järjestö on myös hyvin muutosvastainen eikä uusista työskentelytavoista haluta keskustella. Kokeneiden vapaaehtoisten tietotaitoa ei haluta hyödyntää, vaan heitä (esim. meitä) kohdellaan kuin juuri koulusta päässeitä amerikkalaistyttöjä, jollaisia monet näistä vapaaehtoisista ovat. Emme voisi suositella tätä järjestöä kellekään, Perusta löytyy tukuttain järkevämpiä vaihtoehtoja. Käsittääksemme täällä voi toimia myös itsenäisesti, sen kun koputtaa koulun oveen, esittää paperinsa ja tarjoutuu ilmaiseksi kouluavustajaksi. Jälkikäteen ajatellen näin meidänkin olisi pitänyt toimia. Englannin opetuksen taso on täällä niin heikkoa, että oppilaat itkevät ilosta, jos saavat eteensä opettajan, joka oikeasti osaa opettamaansa kieltä.

Kokousten ja työtuntien väliin jäi paljon vapaa-aikaa kaupungissa, jossa ei voinut harrastaa juuri muuta kuin lukemista.
Oppitunteja suorastaan odotti alkavaksi (tosin jotkut pojat saattoivat olla eri mieltä…)

Tämänhetkiset työtoverimme ovat kotoisin Perusta, Islannista, Saksasta, Suomesta, Espanjasta, Italiasta, USA:sta ja Uudesta Seelannista. Muutaman kanssa olemme jopa ystävystyneet, mutta amerikkalaistyttöjen kanssa on ollut välillä hankalaa. Työssä he pukeutuvat kuin olisivat Santa Monican hiekkarannalla ja ihmettelevät sitten, miksi paikalliset miehet kommentoivat, kun he kävelevät ohi alusvaatteet vilkkuen. Meitä he pitävät jonkinlaisina kummajaisina, joilla ei voi olla mitään kiinnostavaa kerrottavaa. Ehkäpä he eivät ole koskaan joutuneet olemaan tekemisissä meidän ikäisten otusten kanssa, Amerikassa meidät on yleensä aidattu Floridan tai Arizonan eläkeläiskyliin, tai jos on varaa, me risteilemme Karibialla kaltaistemme seurassa.

Lähdemme Huaycánista hieman haikein mielin. Olemme tulleet osaksi Titon perhettä ja haluaisimme nähdä, miten Kristall ja Dereck pärjäävät elämässä. Titollekin soisimme helpompia vaihtoehtoja kuin ahertaa kolmivuorotyössä tehtaassa ja sitten, kun on päivävuoro, viettää yöt vartioimassa vapaaehtoistalon äänekkäiden asukkaiden turvallisuutta. Huaycánin asukkaillekin toivomme parempaa elämää, ilman petollisten virkamiesten kähmintää ja kaikenpuolista korruptiota. Sama koskee koko Perun kansaa, he ansaitsevat paremman elämän kuin sen, mikä heille on tänä päivänä tarjolla.

Kävimme Titon ja Pattyn kanssa jäähyväisillallisella. Dereck nukkui (jalka näkyy) ja Kristall jäi kotiin potemaan flunssaa.

Tulemme myös kaipaamaan opettamiamme lapsia ja jopa muutamaa kollegaa. Monella lapsista on edessään valoisa tulevaisuus. Uskommekin, että kaikista puutteistaan huolimatta LLI -järjestö saa aikaan myös jotain hyvää. Olisimme vain toivoneet saavamme tehdä enemmän lasten hyväksi, mutta järjestön kankeus sitoi kätemme. Päällimmäinen tunteemme onkin, että paljon jäi tekemättä. Jotain toki saimme myös aikaiseksi (Paulan kanssa), kuten ikimuistoisen kirjastoretken ja muutaman hyllyllisen uusia kirjoja lasten kirjastossa – kiitos siitä, ystävät!

Oppilaat ahmivat uusia lukukirjoja.
Teimme myös historiaa: Perun ensimmäinen mölkkykisa!

Seuraava päivitys tulee varmaan vasta, kun olemme palanneet Suomeen.Tiedossa on tiukka viikko vuorilla ja sisämaassa, ja lopuksi puuduttava lento Pariisin kautta Helsinkiin. Vappuhumuun emme ehdi, mutta kohotamme maljan joka tapauksessa jossain.