Elämää kahdessa kaupungissa

24.2.2018

Olemme viettäneet vapaapäiviämme Limassa ja sen merellisissä kaupunginosissa Mirafloresissa ja Barrancossa. Kun kömmit täpötäyteen colectivoon (= julkista liikennetta hoitavaan yksityiseen pikkubussiin) Huaycánissa, saavut ruuhkasta riippuen tunnin, parin ja muutaman kymmenen kilometrin päästä toiseen maailmaan. Huaycán on pölyinen ja likainen, köyhä ja meluisa. Kaikkialla soi kovaääninen musiikki, roska-auto kutsuu tuomaan jätepusseja, maitoauton ”lehmä” ammuu ja kukot kiekuvat, vihanneskauppiaat kailottavat koirien säestäminä, mopotaksit kaasuttavat kuin harleydavidsonit ja kaikkialla kaikuu lasten kiljunta. Pääkadun kaaoksessa yrittävät selviytyä bussien, autojen ja mopotaksien seassa tuhannet jalankulkijat.

Colectivo kutsuu kyytiin.
Tästä pitäisi päästä kadun yli…
Ihmeparantaja.
Kalakauppias.

Infrastruktuurissa on suuria puutteita: kadut, myös pääkadut, ovat surkeassa kunnossa ja täynnä ammottavia koloja. Postia ei ole lainkaan eikä poliiseja näy missään. Talot on rakennettu vain osittain, toinen kerros on usein kesken ja katot täynnä kaikenlaista roinaa. Kulkukoiria on kaikkialla, jotkut niistä vihaisia ja kävellessään saa varoa astumasta kakkaan. Palloa potkivat lapset kuljettavat kakan koteihinsa kengänpohjissa. Viikonloppuöisin meteli jatkuu aamuun saakka, musiikki raikuu kilpaa koirien, kukkojen ja tappelevien kissojen kanssa. Saamme lisäksi nauttia läheisellä kaatopaikalla poltettavien jätteiden myrkyllisestä katkusta.  Ihmeellisintä on, että kukaan ei tunnu puuttuvan meteliin, likaan tai vapaina mellastaviin koiriin. Toisaalta on todettava, että täällä ei ole käärmeitä, hämähäkkejä, torakoita, hyttysiä eikä pahemmin kärpäsiäkään – kuten esim. Australiassa. Rottiakaan ei näy, vaikka kadunvarsilla lojuu jätteitä.

Katunäkymiä keskustan ulkopuolelta.
Viikon kakkakiintiö oven pielessä.

Limassa kadut ovat siistejä, koirat hihnoissa, poliisi valvoo järjestystä ja ihmiset ovat hyvin pukeutuneita. Vaikka Liman ilma on saastuneinta Etelä-Amerikassa, tuntuu sekin raikkaalta. Meren rannalla sijaitseva Mirafloresin kaupunginosa on kuin eri maa. Leveitä katuja reunustavat vihreät puut, puistoja ja kukkaistutuksia on kaikkialla. Meren rannalla voi kävellä tai pyöräillä pensaiden reunustamaa kevyen liikenteen väylää. Asukkaat ovat äveriään näköisiä ja turisteja (erityisesti amerikkalaisia) on paljon. Vuokrat , neliöhinnat  ja rantatörmällä sijaitsevan Larcomar -ostokeskuksen hinnat ovat Helsingin tasoa. Parisataa euroa kuussa tienaava huaycánilainen voi käydä siellä korkeintaan ihmettelemässä.

Mirafloresin kadut ovat siistejä ja autot komeita.
Asuntojen hinnat ovat Helsingin tasoa.
Helmin lajitoveritkin kävelevät kiltisti hihnassa.
Koirankakkaa ja liian meluisia autohälyttimiä valvotaan.

Jollain kummalla tavalla olemme kuitenkin kiintyneet köyhään Huaycániin. Kaiken kakofonian keskelläkin tunnemme olomme turvalliseksi ja ihmiset kohtelevat meitä ystävällisesti. Ja ennen kaikkea, täällä asuvat ne ihanat lapset, joita olemme tulleet tänne auttamaan. Keskeinen kysymys kuitenkin kuuluu: onko näiden ihmisten ihan pakko asua näin kurjasti? Onko se heidän oma valintansa vai onko valtio tietoisesti jättänyt heidät ja miljoonat muut köyhät perulaiset oman onnensa nojaan? Menevätköhän maan köyhille alueille osoitetut kehitysrahat kierojen poliitikkojen ja virkamiesten pankkitileille? Moni huaycánilainen taitaa kallistua tuon viimeisen vaihtoehdon puoleen. Kaupungissa on ollut isojakin mellakoita koko sen 30-vuotisen olemassaolon ajan eikä nykyinen rauha ole kirkossa kuulutettu. Ehkä tämän kaupungin villin lännen oloinen vapaus onkin vallanpitäjien keino pitää asukkaat tyytyväisinä, kurinpalautus saattaisi herättää vanhat kaunat uuteen eloon.