Huaycán 6.4.2018
Halusimme etsiä uuden tutustumisen arvoisen paikan sen verran läheltä, että siellä ehtisi hyvin käydä kahden vapaapäivän aikana. Päätimme lähteä käymään Barrancassa, joka on alle sadantuhannen asukkaan rannikkokaupunki noin 190 km pohjoiseen Limasta.
Matkasimme yli neljä tuntia bussilla melko yksitoikkoisissa erämaamaisemissa. Harmaan yleismaiseman katkaisivat silloin tällöin vihreät jokilaaksot, joissa viljeltiin runsaasti erilaisia hedelmiä, mm. mandariineja, banaaneja ja chirimoya-hedelmää. Tietenkin oli myös perunapeltoja ja pohjoisempana näimme jopa muutamia viinitarhoja.
Barranca on hyvin tyypillinen perulainen pikkukaupunki, jossa mopotaksit pörräävät, kaduilla on melkoinen vilske ja ja iltaisin ihmiset kokoontuvat Plaza de Armakselle. Sen hienoin nähtävyys on kaunis hiekkaranta, jota reunustaa pitkä malecon ravintoloineen ja hotelleineen. Kävimme rannalla kävelemässä ja ihailemassa upeaa auringonlaskua. Toivoimme saavamme nauttia tuoreesta kala-ateriasta jossain rantaravintolassa, mutta koko malecon näytti olevan jo talviunessa – kaikki ravintolat olivat sulkeneet ovensa. Rannalla liikkui vain muutamia kalastajia, pikkupoikia ja haaveilevia pariskuntia. Meidän oli tyydyttävä kaupungin ravintoloiden antiin – siis kanaa riisillä tai riisiä kanalla, vaihtoehtoisesti avokadosalaatti. Avokadoa täällä muuten syödään paljon ja se on halpaa ja hyvää.
Yövyimme Barrancassa vaatimattomassa pienessä hostallissa, jonka iloinen ja huippuystävällinen emäntä sai meidät unohtamaan ikävän maiseman huoneemme ikkunasta. Hän loihti meille maukkaan aamiaisen, jossa oli tuoretta kiviarinauunissa paistettua leipää, avokadoa, maalaisjuustoa, munakasta, kahvia ja tuoremehua. Emäntämme oli myös innokas matkaopas, ja hän järjesti meille retken Caralin muinaismuistoalueelle.
Tiesimme Caralista, mutta emme olleet ajatelleet käydä siellä, koska matka sinne oli vähän hankala ja aikaa vievä. Emäntämme mielestä meidän tuli siellä käydä, ja niin sitten köröttelimme tunnin verran maatyöläisten kanssa täpötäydessä colectivossa, joka töyssytteli peltojen välissä kuljettaen maanviljelijät tavaroineen suoraan kotiportille. Caralin kylästä kävelimme vielä pari kilometriä pyhään kaupunkiin.
Caral on nykyisten tietojen mukaan Amerikan mantereen vanhin sivilisaatio (ja maailman toiseksi vanhin), noin 5000 vuotta vanha: sitä alettiin rakentaa n.2600eaa ja se hylättiin n.2100eaa.. Se on rakennettu Supé-joen laaksoon ja siellä on arvioitu asuneen n.3000 ihmistä. Sen suuret rakennelmat on tehty pitkän ajan kuluessa ilmeisesti jonkinlaisena työverona. Sieltä on löydetty mm. 18 huacaa, suurta tasalakista pyramidimaista kumpua. Suurimman pyramidin pinta-ala on 150x165m ja korkeus18m. Caralin tyyppisen keskuksen tarkoitus oli mitä luultavimmin toimia erilaisiin kylvöön ja sadokurjuuseen sekä päällikön kuolemaan ja sodassa saatuun voittoon ja vastaaviin liittyvänä seremoniapaikkana. Asukkaiden tärkein tehtävä oli palvella palatseissaan asuvia ylimyksiä ja näiden hovia.
Caraliin liittyy pari erikoisuutta. Kun alkuperäiset asukkaat hylkäsivät kaupungin, he hautasivat sen hiekkaan pyramideineen päivineen. Paikka löydettiin uudelleen vasta 1990-luvulla kun arkeologit kiinnittivät huomiota outoihin, symmetrisesti sijoittuviin kukkuloihin, jotka paljastuivat pyramideiksi. Toinen omituisuus on, että kaupungista tai sen lähistöltä ei ole löytynyt yhtäkään hautausmaata, eikä luun luuta. On kuin, kuten Timo oppaalle ehdotti, asukkaat olisivat kuoltuaan siirtyneet suoraan pilven reunalle.
Meidän vierailupäivänämme Caralissa vallitsi aivan uskomaton valo (meidät Huaycánin pölyn ja saasteen parkitsemat se aivan hullaannutti). Aurinko paistoi kuumana ja kirkkaana ja erämaan ruskeat ja beesin eri sävyt hehkuivat. Kirkasvetinen Supé-joki solisi iloisesti erämaan reunassa kukoistavien hedelmäpeltojen läpi. Kiersimme alueen oppaan ja ja sveitsiläisten motoristi-poikien kanssa. Oppaamme, ilmeisesti entinen opettaja, puhui niin selkeästi espanjaa, että pystyimme hyvin seuraamaan hänen puhettaan.
Saimme ylimääräisen espanjan keskustelutunnin, kun jouduimme odottelemaan paluukuljetusta kylään. Tunnin verran juttelimme vanhan herran kanssa, joka myi mehujäitä turisteille. Hän kertoi tehneensä elämäntyönsä kalastajana rannikolla ja nyt hän kaapi lisätuloja olemattomaan eläkkeeseensä Caralissa vierailevilta. Hän oli hyvin kiinnostunut Suomesta ja elämästämme ja olisi jaksanut keskustella kanssamme vielä pitkään. No, kyytiä ei koskaan tullut, eikä meidän auttanut kuin lähteä tunnin odottelun jälkeen sandaaleissamme kävelemään tulikuuman hiekan läpi takaisin kylälle, josta taas jatkoimme colectivolla Barrancaan.
Vierailu Caralissa oli tosi antoisa, erityisesti se valo loistaa mielessämme vieläkin. Kiittelimme emäntäämme, että hän oli saanut meidät lähtemään sinne.
Sveitsin pojista vielä sen verran, että he ovat tekemässä ilmeisesti ennätyksellisen pitkää moottoripyörämatkaa. Heidän tarkoituksenaan on ajaa kaikkien maanosien halki. Ensin he ajoivat halki Kanadan, sitten alas läpi USA:n, Meksikon ja Keski-Amerikan, ja sieltä Kolumbian kautta Peruun. Matka jatkuu Boliviaan ja Argentiinaan. Buenos Airesista he siirtyvät laivalla Afrikkaan, sieltä Australiaan ja Kaakkois-Aasiaan, ja lopulta he ajavat Aasian halki takaisin Sveitsiin. Aikaa on varattu yli kaksi vuotta, takana on 7 kuukautta ja edessä vielä 17. Matkassa on siis vielä monta mutkaa. Sankarien seikkailuja voi seurata os. www.cacouledesource.ch. Menkööt he turvallisesti!
Avulias emäntämme suositteli meille vielä yksityistä autokyytiä takaisin Limaan. Perussa tällainen joukkokyyditys on yleistä. Yksityiset henkilöautot seisova määrätyssä paikassa ja odottavat, että auto täyttyy samaan kohteeseen menevistä asiakkaista ja lähtevät sitten liikkeelle. Kyyti on puolet bussimatkaa kalliimpi, mutta puolta nopeampi. Vakuutuksista ei kannata kysellä. Sellaisella mekin sitten kaahasimme Limaan kahdessa ja puolessa tunnissa. Aitoon perulaiseen tyyliin kuljettajamme piti muuta liikennettä pujottelukeppeinä.