Maailman ympäri 2006-07

Kuten monet hyvät asiat Suomessa, ajatus maailmanympärimatkastamme syntyi saunan lauteilla. Timo oli juuri ottanut eropaketin viestintäpäällikön toimestaan Soneralla ja Leena oli jo kauan miettinyt vuorotteluvapaata työstään lukion äidinkielenlehtorina. OneWorld-lentoyhtymä tarjosi erilaisia ratkaisuja ja päädyimme lentolippuihin, jotka olivat voimassa yhden vuoden ja mahdollistivat kymmenen välilaskua kaikkialla maailmassa. Ehtona oli, että lennämme koko ajan samaan suuntaan ja päädyimme kiertämään maapallon reittiä Singapore-Australia-Tyynenmeren saaret-Etelä-Amerikka-Eurooppa. Teimme pääkohteissa pitkiäkin erillisiä reissuja kiinnostaviin paikkoihin, esim. kiersimme autolla Uuden Seelannin molemmat saaret, seilasimme Tahitissa rahtilaivalla ja matkasimme bussilla ympäri Etelä-Amerikkaa. Azoreillakin kävimme kun paluulentoon Suomeen oli vielä aikaa. Leenan poika Teemu loi meille kotisivut, päivitimme niitä ahkerasti, ja tässä on tulos.

Enää kaksi yötä

Tuusula 5 elokuuta, 2006.

Enää kaksi yötä lähtöön ja tunnelmat ovat hyvin ristiriitaiset. Välillä edessä oleva seikkailu kutkuttaa vatsanpohjaa, välillä koti-ikävä valtaa mielen jo ennen matkan alkamista: Aiommeko todella jättää ikioman kotimme moneksi kuukaudeksi? Miten ”lapset” (23v ja 31v…) pärjäävät ilman äitiä?! Kaupungilla katselin haikeana kauniita uusia syysvaatteita näyteikkunoissa – niitäkään ei kannattaisi ostaa. Kuulaita kirkkaita syyspäiviä tulee ikävä. Laulavia syysjäitä tulee ikävä. Jopa koulua ja työkavereita (terveisiä teille!) tulee ikävä. Saunaa ja ruisleipää tulee ikävä. Mutta kuitenkin: mistään hinnasta en tästä kokemuksesta luopuisi.

Lähtöpäivä sattuu hyvään aikaan. Olemme saaneet nauttia yllinkyllin Suomen kesän lämmöstä ja valosta. Illat alkavat täälläkin pimetä – Australiassahan pimeys tulee kuuden maissa illalla. Pääsemme Suomen syksystä eteläisen pallonpuoliskon kevääseen.

Ehdimme eilen vielä käydä katsomassa Täällä Pohjantähden alla Suomenlinnan kesäteatterissa, seuranamme retkiluistelu- ja tandempyöräkollegamme Irma ja Roope Ruokolainen. Illasta jäi huikean hieno muisto. Ilma oli lämmin ja hehkeä, meri lähes tuuleton. Näytelmän suhteen ennakko-odotukset pitivät paikkansa, jopa ylittyivät. Kirjan kahden ensimmäisen osan tapahtumat oli dramatisoitu vauhdikkaaksi katsojan otteessaan tiiviisti pitäväksi draamaksi. Näyttelijät tekivät erinomaista työtä, erityisesti kosketti Hannu-Pekka Björkmanin Halme.

Kom-teatterille pitäisi määrätä kansalaisvelvollisuudeksi esittää näytelmä kaikille Suomen lukiolaisille, jotka ovat kovin vastahakoisia lukemaan kirjaa. Näytelmä avaisi heille aivan uuden näkökulman 1900-luvun alun Suomeen.

Rantautuessamme Suomenlinnan-laivalta iltaöinen Helsinki eli kovin eteläeurooppalaisissa tunnelmissa. Kauppatorilla oli satojen amerikkalaisten autojen paraati ja ihmisiä valtavasti. Lämpötila oli parissakymmenissä, edes villatakkia ei tarvittu. Terassit olivat täynnä ihmisiä, kaduilla soi musiikki. Helsinki näytti parhaat puolensa.

Kevään aikana teimme pitkän listan asioista, jotka pitää hoitaa ennen lähtöä. Viime päivinä tuota listaa onkin tutkittu ahkerasti: rokotukset, vakuutukset, lehtien peruutukset yms. Veljeni Olli hoitaa laskujen maksamisen (onneksi melkein kaikki laskut voi hoitaa suoraveloituksella) ja postimme. Entinen naapurimme Harri hoitaa taloamme ja muutkin naapurit vähän katsovat sen perään. Nyt on matkalaukut jo otettu esille ja pähkäillään, mitä otetaan mukaan, mitä jätetään. Minä haluan pakata tavaroitani rauhassa usean päivän aikana, Timo tapansa mukaan todennäköisesti aloittaa pakkaamisen maanantai-iltana kahdeksalta (kone lähtee 23.35).

Lennämme ensin Singaporeen. Siellä olemme muutaman päivän ja sen jälkeen kiertelemme Malesiassa busseilla tai junalla. Käymme ainakin Kamerunin ylängöllä, Kuala Lumpurissa ja ehkä Langkawilla. Borneokin kiinnostaa, siellä on monta orankituttavaa edelliseltä reissulta. Parin viikon päästä lennämme Darwiniin Pohjois-Australiaan ja sieltä Alice Springsiin , keskelle erämaata. Käymme Ayers Rockilla ja lennämme sitten Brisbaneen ja Ormistoniin Grandman (Timon äidin) hoiviin. Australiassa vietämme koko syksyn (tai siis sikäläisen kevään ja alkukesän). Suunnitelmissa on tutustua tällä kertaa eteläiseen Australiaan ja Sydneyyn. -L

Tandemilla vielä kerran Helsinkiin

Monday, August 7, 2006, 03:15 PM

Sunnuntaipäivä valkeni sen verran aurinkoisena, että pakkaamis- ym. kiireet unohtuivat ja tandemin keula suunnattiin kohti Helsingin rantoja. Matkaan lähtivät myös retkiluistelukollegat Antti ja Kati Karppinen, jotka hankkivat kesällä samanlaisen Cannondalen, kuin meillä on (kenenkähän yllytyksestä..?).

Reitti kulki halki Keskuspuiston vilpoisten varjojen, Pikku Huopalahden, Kuusi- , Lehti-, ja Kaskisaaren kautta Lauttasaareen, missä pidettiin lounastauko Blue Peterin terassilla. Sieltä jatkettiin rantoja myötäillen Kaivopuistoon jäätelölle, ja Pohjoisrannan sekä Vanhankaupunginlahden kautta Vanhankaupunginkoskelle. Vantaanjoen pohjoista rantaa kiertävä pyörätie toi meidät Tuusulantielle, ja kohta oltiin taas kotona. Saunassa haikailtiin jo seuraavia löylyjä – pitääkö odottaa vappuun asti?

Matkasaldoksi tuli meille 81 km ja Kellokoskella asuville Karppisille 126 km. Karppisilta puhkesi eturengas graniittikivetyksessä, muita hankaluuksia ei ollut. Nyt pitää äkkiä laittaa talo talvikuntoon ja matkalaukkukin pitäisi pakata (Leena tosin on jo lähtövalmis). – T.

Samettisia iltoja Singaporessa

Thursday, August 10, 2006, 06:54 AM

Lento sujui hyvin, istuinten edessä oli varauloskäytävä ja jalkatila olisi riittänyt vaikka Mietaan Jussille. Finnairin palvelutaso on laskenut, aperitiivia ei saa rahallakaan ennen ateriaa ja aamiaistarjottimelta puuttui esim. juusto. Merkittävää säästöä on saatu myös siten, että hammastikun saa (ilmeisesti) vain business-luokassa. Mutta hei, perillä ollaan!

Singapore on seesteinen sulatusuuni, missä ihmisen ihon värillä ei ole mitään merkitystä. Lämpötila sinnittelee 30 asteen tienoilla, päivällä ei ole lainkaan tukalaa ja illalla ilma on samettisen pehmeää. Hotelli (Robertson Quay) varattiin lentokentältä ja paikka on täysosuma: hinta 2hh. n. €40 hyvällä aamiaisella, sijainti Singapore-joen rannalla, kävelyetäisyydellä lähes kaikesta. Huone on pieni mutta kaikki tarpeellinen löytyy, kuten ilmastointi ja laajakaistayhteys.

Singaporessa taksit ovat halpoja, muu hintataso (esim. elektroniikka) lähentelee Helsingin luokkaa. Turistipaikoissa ruoka ja juomat maksavat saman kuin Suomessa, mutta paikallisten suosimissa kansanravintoloissa saa hyvää, turvallista ruokaa parilla eurolla (nämä sijaitsevat mm. suurten ostoskeskusten alakerroksissa).

Ensimmäinen päivä meni perinteisesti: nautittiin Singapore Slingit Raffles-hotellin Long Barissa, käytiin satamaristeilyllä, tehtiin pikku ostoksia, ja ihailtiin kaupungin valoja pieneltä jokilaivalta. Singapore juhlii parastaikaa 41. itsenäisyyspäiväänsä ja kaikkialla liehuu maan punavalkoisia lippuja. – T.

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on Raffles.jpg

Singapore Zoo

Friday, August 11, 2006, 05:26 AM

Päivällä menimme rautatieasemalle ja varasimme huomiseksi junaliput Kuala Lumpuriin. 7 tunnin junamatka 1.luokassa maksoi n.32 euroa ja 2.luokassa puolet vähemmän. Perillä olisimme kahdeksan aikoihin illalla.

Lounastimme Chinatownissa. Alueella leijui outo, voimakas haju, joka lähti durian-nimisestä ”hedelmien kuninkaasta”: smells like hell, tastes like heaven, sanovat aasialaiset ja halusimme kokeilla eksoottista makua jälkiruuaksi. Jos pitää hieman pilaantuneesta avokadosta, pitää varmaan durianistakin, mutta ainakin minun suussani tuntui outo maku vielä myöhään iltapäivälläkin. (Timon kommentti: smells like hell, tastes the same).

Singaporen metro on matkaoppaan mukaan erittäin helppo. Ensimmäiseksi tutustuimme lippumyymälään, josta ei saanut lippuja. Sitten lippuautomaatti ei ensin huolinut rahojamme. Onneksi ystävällinen vanha indonesialaispappa otti meidät huostaansa ja neuvoi tien Singapore Zoohon, joka sijaitsee yli puolen tunnin metromatkan päässä keskustasta. En erityisesti rakasta eläintarhoja, mutta Singapore Zoota voin lämpimästi suositella kaikille. Alue on kuin suuri sademetsä ja viidakko, jossa eläimet liikkuvat kuin kotonaan. Varsinkin yösafari oli elämys: keinovalojen luoma illuusio kuutamosta viidakossa on täydellinen ja eläimet heräävät illan viiletessä päivähorroksestaan. Yösafari kannattaa tehdä kävellen, turistijunista näkee vain osan eläimistä.

Lähdemme siis Malesiaan, josta palaamme Singaporeen viimeistään 19.8. jatkaaksemme lentäen Darwiniin Pohjois-Australiaan 20.8. Jätämme isot matkalaukkumme tänne odottamaan ja otamme vain päiväreput ja pienet laukut mukaamme. Tietokone jää myös tänne, joten ainakaan kuvia ei Malesiasta tule ennen paluutamme Singaporeen. Ehkä tekstiä pääsee päivittämään jostain nettikahvilasta.

Maailmalta kuuluu ikäviä asioita: Lontoossa on lentokenttä sekaisin ja Hong Kongissa riehuu taifuuni. Täällä on kuitenkin rauhallista. – L

Kuala Lumpur, Cameronin ylänkö ja Melaka

Saturday, August 12, 2006, 02:55

Kuala Lumpur 12.8.2006

Terveiset Kuala Lumpurin kaaoksesta! Liikenteen meteli on korviahuumaava ja jos se ei riitä, ruoka- ym. muiden kauppojen oven pielessä soi diskomusiikki täysillä.

Kuala Lumpur eroaa Singaporesta kuin Meksikko Sveitsistä. Kaikkialla vallitsee ystävällisen epäsiisti sekamelska ja kakofonia on täydellinen. Hintataso on puolta halvempi: muutaman kilometrin taksimatka maksoi 1,50 euroa, kahden hengen hyvä päivällinen lähes 10 euroa ja ”superior-luokan” hotellihuoneemme aivan keskustassa 29,50 euroa aamiaisineen. Ostoskaduilla on muuten turvallista liikkua, mutta pilkkahintaista ”merkki”tavaraa kertyy kassiin, vaikka kuinka väistelisi innokkaita myyjiä.

7 tunnin junamatka meni mukavasti, paitsi että juna heittelehti kapeilla raiteilla kuin merihätäinen hinaaja. Junan ravintola sai suomalaisen ravintolavaunun vaikuttamaan gourmet-ravintolalta. Jännitimme vielä aamulla, saimmeko nuudeleista pöpöjä, mutta kaikki näyttää olevan ok. Hauska yksityiskohta: suomalainen riisuu takin tullessaan junaan, mutta malesialainen pukee takin päälleen (ilmastoitu juna on tosi kylmä).

Huomenna jatkamme bussilla Ipohiin: matka 205 km, lipun hinta 3,50 euroa. Liput myyneen kiinalaisen mukaan bussiasemalla voi eksyä pahasti, ja hän lupasi viedä meidät kädestä pitäen oikeaan bussiin. Toivottavasti Ipohissa ei ole yhtä helteistä kuin täällä.

Juttu jatkuu myöhemmin. Aakkoset korjataan ja kuvia lisätään, kun päästään oman PC:n ääreen (se odottelee hotellin narikassa Singaporessa, koska halusimme liikkua kevyesti). – T&L

JATKOA Tanah Rata 13.8

KL:n bussiasema ei ollut lainkaan vaikea, tosin varaamillamme paikoilla bussissa istui paikallinen pariskunta, jotka siirtyivät suosiolla muualle. Heidät poistettiin bussista useita kertoja, sitä mukaa kun saapui paikkalipun varanneita. Lopulta he jäivät laiturille tyynesti odottamaan seuraavaa bussia.

Bussi oli tasoltaan hulppea, kuin Finnairin business-luokka. Matka Ipohiin sujui mukavasti, mutta perillä oli kaupunki, jossa ei ollut juuri mitään katsottavaa. (Jälkeenpäin harmitti, ettemme tutustuneet kiinalaisiin luolatemppeleihin). Niinpä päätimme jatkaa samantien Cameronin ylängölle. Tunnin odottelu bussiasemalla oli vaivan arvoinen: jos haluaa nähdä aitoa malesialaista elämänmenoa, kannattaa istua tovi bussiasemalla.

Matka Cameronin ylängön keskuskylään Tanah Rataan muistutti enemmän traktorikyytiä. Ylämäkiä riitti ja bussi ulvoi pikkuvaihteilla kuin viimeistä päivää. Kuljettaja tyyttäili vähän väliä tuttuja nähdessään. Tie kulki sademetsien halki, vuoria väistellen. Kalkkipitoiset vuoret olivat luolien rei’ittämi´ä (ja luolat kuuleman mukaan käärmeiden valtaamia).

Perillä oli ihana vetää keuhkot täyteen viileän raikasta vuoristoilmaa. Majoituimme Jurina Hill Lodge -majataloon, 2 h huone suihkulla 17 euroa + aamiainen 1-2 euroa, riippuen siitä, haluaako paikallisen (fried rice) vai englantilaisen (toast and scrambled eggs). Illalla syötiin kiinalaista ja kohta ollaan unten mailla, kaskaitten siritysta kuunnellen. Liikenteen meteli jäi onneksi Kuala Lumpuriin. – T&L

JATKOA Tanah Rata 14.8.

Takana seikkailurikas päivä vanhan Land Roverin kyydissä. Ensin kiemuraista tietä ylös teeviljelmille ja sitten yli 2000 metrin korkeuteen, missä pilvet peittivät näköalan. Alas patikoitiin osa matkasta kapealla viidakkopolulla, jossa vieläkin väijyvät tiikerit. Onneksi ei kohdattu sellaista tällä kertaa.

Liskoja siliteltiin ja jättiläiskoppakuoriaisia ihmeteltiin perhosfarmilla, sitten maisteltiin suomalaisittain happamia mansikoita.

Cameronin ylänköalue on Malesian tärkein hedelmien ja vihannesten tuotantokeskus. Alueella sataa noin 5 metria vuodessa ja rankkasateiden varalta tarhoja peittävät rumat muovikatokset. Maanviljelys valtaa jatkuvasti enemmän tilaa ja pelloilla käyteyt torjunta-aineet tuhoavat lintupopulaatiota jopa tehokkaammin kuin puhallusputkilla ja myrkkynuolilla kaikkea liikkuvaa metsästävät alkuasukkaat.

Päivän kohokohta oli käynti kapean ja kuoppaisen tien päässä sijaitsevassa alkuasukaskylässä. Taloja oli neljä, ja jokaisessa asui 9-10 -lapsinen perhe. Pikkulapset olivat iloisia ja hyvinhoidettuja, vaikka asuivatkin alkeellisissa oloissa. Alkuasukaslapset käyvät malesiankielista koulua ja useimmat heistä sopeutuvat koulun jälkeen normaaliin työelämään.

Illalla söimme tulista intialaista ruokaa ja rupattelimme mukavan, retkellä tapaamamme italialaispariskunnan kanssa. Huomenna teemme tyylirikon ja pelaamme kierroksen golfia englantilaisten siirtomaaherrojen rakennuttamalla upealla kentällä. – T&L

JATKOA Tanah Rata 15.8.

Päivä sujui golfin merkeissä. 10 euron (vain!) green feellä sai pelata koko päivän ja pelasimme 27 reikää. Kenttä oli tasokas ja hyvin hoidettu, mutta väylien välissä kiemurteleva joki nieli paljon palloja. Paikalliset pikkupojat pyörivät kaikkialla palloja etsimässä ja ihmettelimme, ettei heille ollut määrätty kypäräpakkoa.

Kukkuloilla kentän reunoilla uinui toinen toistaan upeampia, englantilaisten rakennuttamia tudor-tyylisiä taloja, muistuttamassa vuonna 1957 päättyneistä siirtomaa-ajoista. Viidentoista kilometrin kävely pienen valkoisen pallon perässä kulutti mukavasti viikon aikana kertyneitä kaloreita. Lämpötila oli ihanteellinen 24 ja Cameron Highlandsia voi suositella kaikille golf-matkaajille. Paikka näyttää olevan erityisesti japanilaisten eläkeläisten suosiossa, he kuulemma asuvat täällä kuukausikaupalla pelaten golfia aamusta iltaan.

Me emme kuitenkaan ole golf-matkalla, vaikka tänään peliin sorruimmekin. Huomisaamuna siirrymme bussilla länsirannikolle, historialliseen Melakan kaupunkiin. – T&L

JATKOA Melaka 18.8.

Hotellimme nettiyhteydet ovat olleet poikki kaksi päivää, joten nyt vain nopeat kuulumiset ennen takaisin Singaporeen lähtöä.

Melaka on länsirannikolla sijaitseva historiallinen kaupunki, josta on kolmen tunnin lauttayhteys Indonesiaan. Sitä ovat hallinneet vuorollaan portugalilaiset, hollantilaiset ja englantilaiset – jopa japanilaiset toisen maailmansodan aikana – ja paikalliset vuodesta 1957.

Matkaoppaastamme luimme, että jos Malesiassa käy vain yhdessä kaupungissa, olkoon se Melaka. Tieto pitää hyvin paikkansa: kaupungissa on paljon kauniita siirtomaatyylisiä rakennuksia ja värikäs kiinalaiskaupunki. Sen läpi virtaa Malacca-joki ja merituuli vilvoittaa kuumuutta. Täällä ei myöskään ole (ainakaan tällä hetkellä) kovin paljon turisteja, tosin bongasimme parven napapaitaisia englantilaismisuja (ei ihan korrekti asu muslimimaassa).

\

Kunnon turistien lailla olemme käyneet museoissa ja jokiristeilyllä. Erityisen kiinnostava oli ”Kestävän kauneuden museo”, joka esitteli erilaisia kauhistuttavia tapoja, joilla ihmiset eri puolilla maailmaa ovat kaunistaneet itseään. Meidän länsimainen laihuusihanteemme on pientä esim. huulilautasten, arpimaalausten, kaulanpidennyksen, korvien venytyksen, kallon supistamisen ja jalkojen kutistamisen rinnalla. Papua-New Guinealla nainen valitsee miehen: hän valitsee siis mahdollisimman hoikkavyötäröisen, jotta ruokaa ei tarvitsisi laittaa niin paljon. Siellä miehet kuristavat itsensä korsetteihin ollakseen houkuttelevia!

Malesiaan on helppo rakastua: ihmiset ovat valtavan ystävällisiä, turismi ei ole vielä pilannut maata ja hintataso on halpa. Hemmottelimme itseämme Tanah Ratan vaatimattoman majoituksen jälkeen hieman paremmalla hotellilla, joka sijaitsee Chinatownissa 1867 rakennetussa siirtomaatyylisessä rakennuksessa. Viiden tähden huone aamiaisineen 38 euroa! Saimme ensimmäisenä iltana jopa ilmaisen illallisen, kun hotellin henkilökunta vietti vuosijuhlaansa ja saimme kutsun tulla mukaan bailaamaan ja nauttimaan herkkupöydän antimista.

Malesian kulttuuri on monenkirjavaa. Kaduilla sijaitsevat tyytyväisinä rinnakkain muslimien, budhalaisten, taolaisten, hindujen ja kristittyjen temppelit. Väestö koostuu malaijien lisäksi kiinalaisista, intialaisista ja alkuasukkaista (esim masait).

Nyt on jo kiire bussille (matka kestää 5 tuntia), mutta Malesiaan palaamme vielä! – L

Jälleen Singaporessa 

Saturday, August 19, 2006, 07:42 AM

Bussimatka Melakasta meni hulppeasti, on tultu ”Meksikosta Sveitsiin”, majoituttu tuttuun hotelliiin ja oma PC käy kuumana. Rahaa menee kuin Stockmannin hulluilla päivillä ja halvinta olisi kököttää hotellissa ja surffata netissä. Mutta sekaan on mentävä ja kohta taas väistelemme räätäleiden, kamerakauppojen ja joenrantaravintoloiden sisäänheittäjiä. Yksi hindukerberos on sen verran suuri, että hänelle ei uskalla sanoa no thank you, niinpä väistämme ko. ravitsemusliikkeen joen toista puolta hipsien.

Ääkköset on korjattu aiempiin teksteihin ja illemmalla ladataan juttujen höysteeksi kuvia. Aamupäivällä varattiin Australiasta hotellit ja retket Kakadun luonnonpuistoon ja Ayers Rockille. Nyt pitää taas marssia pankkiautomaatille… – T.

Myöhemmin 19.8:

Kävelimme päästä päähän kaikkien ostosparatiisien äidin, Orchard Roadin. Taistelimme urheasti väkijoukkoja, kiusauksia ja sisäänheittäjiä vastaan ja mukaan tarttui vain pari paitaa (Timo) ja yhdet sandaalit (Leena). Leena tosin jäi haikailemaan noin tuhatta ihanaa kenkäparia – onneksi matkalaukut olivat täynnä jo Suomesta lähtiessä.

Väärennetyt merkkituotteet olivat visusti piilossa, toisin kuin Kuala Lumpurissa, missä oli tarjolla enemmän ”Niken” ym. tuotteita kuin Euroopassa yhteensä. Mieleen muistui taannoinen käynti väärennösliikkeessä, josta eräs kollega halusi välttämättä ostaa ”aidon” Breitlingin kellon. Sisään ryntäsi ostosvimmasta vauhkoontunut ryhmä keski-ikäisiä ranskattaria, jotka tyhjensivät hyllyt ”Diorin” käsilaukuista ja ”Cartierin” kelloista. Ilmeisesti he halusivat tehdä vaikutuksen seuraavalla Nizzan käynnillään…

Illalla lähdetään taas hiihtelemään Singapore-joen rannoille, tarkoituksena löytää hyvä pohjoisintialainen keittiö. Huomisiltana lennetään Darwiniin, minne laskeudutaan klo 03.00. Ei hätää, hyppäämme nelivetobussiin klo 06.00 ja vietämme maanantaipäivän Kakadun luonnonpuistossa – nukutaan sitten Grandman luona Brisbanessa, tai ensi kesänä Lapissa. – T.

Kakadun kansallispuisto ja Darwin

Tuesday, August 22, 2006, 03:06 PM

Darwin tiistaina 23.8

Lentomatka (vähän yli 4 tuntia) Singaporesta sujui hyvin. Palvelu QANTASin koneessa oli tällä kertaa (toisin kuin aiemmin) parempaa kuin Finnairilla. Laskeuduimme Darwiniin melko hankalaan aikaan, klo 03.17. Olimme ilmoittautuneet kokopäiväretkelle Kakadun kansallispuistoon, jonne lähtö olisi klo 6.25 ja etukäteen mietimme, missä hengailisimme pari tuntia ennen bussin lähtöä. Mutta ei hätää: tulliviranomaiset pitivät huolta ajanvietteestämme. Matkustajia oli vastassa kaksi beagle-merkkistä huumekoiraa, jotka nuuskivat kaikkien matkatavarat. Kolme eri virkailijaa esitti jokaiselle uudelleen samat kysymykset: onko mukanasi ruokatavaraa, viljatuotteita, puisia tavaroita?

Singaporen lentoasemalla olimme lähtöä odotellessamme syöneet pari omenaa, joita olin kantanut käsilaukussani. Koira haistoi omenan tuoksun vielä lähes 6 tuntia myöhemmin ja jouduin heti epäilyksen alaiseksi ja minut tutkittiin tarkkaan. Kaikkien muidenkin matkustajien matkalaukut avattiin. Tullissa kului lähes kaksi tuntia, ja lopulta ehdimme viime tipassa retkelle mukaan.

Kakadun kansallipuisto sijaitsee n. 200 km:n päässä Darwinista, (bussissa ehdimme siis hieman torkahtaa ennen perille tuloa). Se on lähes 20 000 neliökilometrin suuruinen luonnonsuojelualue, joka on ollut perinteisesti Australian alkuasukkaiden asuttamaa maata. Siellä on kuivaa savannia, jokia ja kosteikkoja ja kalliojyrkänteitä, joista löytyy hienoja tuhansia vuosia vanhoja kalliomaalauksia.

Retken huipentuma oli puolentoistatunnin risteily Alligator-joella. Nimestään huolimatta joessa ei ole alligaattoreita, mutta sekä makean että suolaisen veden krokotiilejä runsaasti (melontaretki joella saattaisi olla kohtalokas!). Lintubongari olisi haltioissaan: alueella pesii lähes 300 eri lintulajia, ja ne kaikki tuntuivat olevan joella.

Kotimatkalla pääsimme vielä ihailemaan auringonlaskua erämaassa näkötornista. Hämärä on täällä hyvin lyhyt: 17 minuuttia ennen pimeyttä.

Darwinissa on sesonkiaika (kuiva ja siedettävän lämmin talvi) ja ainoa kohtuuhintainen majapaikka löytyi reppumatkalaisille tarkoitetusta Melaleuca-nimisestä majapaikasta. Se on täynnä hyvin käyttäytyviä, iloisia nuoria ihmisiä, jotka tervehtivät ystävällisesti meitäkin, vaikka olemme lähes ainoita yli kolmekymppisiä täällä. Huoneessa on onneksi ilmastointi, ja kyllä uni maistui valvotun yön ja kokopäiväretken jälkeen.- L.

Reppumatkaajista vielä: ennakkoluuloiset aussit suhtautuvat usein nuivasti eurooppalaisiin reppumatkaajiin, vaikka he ovat tulevaisuuden insinöörejä, lääkäreitä, opettajia yms. – ja todennäköisesti paljon viisaampia kuin ne, jotka jököttävät mieluummin kotipuolessa. Suomessakin valtiovalta voisi määrätä pakollisen ”reppumatkavelvollisuuden ” kaikille nuorille… Internet-aikakaudella vanhempienkaan ei tarvitse olla huolissaan, koska yhteydenpito on helppoa ja reaaliaikaista.

Darwin on 120.000 asukkaan kaupunki, joka elää täysillä muutaman kuukauden vuodessa. Kiivaimman turistisesongin (heinä-syyskuun) ulkopuolella kaupunki on rento ja vapaatyylinen tyyssija niille, joita ei kiinnosta Sydneyn tai Gold Coastin syke. Nyt sää on siedettävä (vain n. 30 astetta), aurinko paistaa joka päivä ja merikin on uimakelpoinen, kun tappajameduusat ovat hakeutuneet lähemmäs päiväntasaajaa. Tosin ympäri vuoden on varottava krokotiilejä! Monsuuniaikana (marras-tammikuussa) Darwinissa sataa joka päivä ja ilma on kuin ruotsalaisessa saunassa. Trooppiset hirmumyrskyt ovat myös suuri vaara, kuten Tracy osoitti vuonna 1974 tuhotessaan 90% kaupungin rakennuksista.

Muistutuksena maan menneisyydestä Darwinin kaduilla ja puistoissa vaeltaa paljon alkuasukkaita, joilla ei tunnu olevan kovaa kiirettä minnekään.

Huomenna lennämme mantereen keskustaan Alice Springsiin. – T&L

Alice Springs, King’s Canyon, The Olgas & Uluru/Ayer’s Rock

Saturday, August 26, 2006, 04:39 PM

Alice Springs lauantaina 26.8.06

Lento Darwinista kesti n. 1 tunti 35 min. Ikkunapaikalta lentokoneesta oli hieno seurata punaisenruskeita erämaamaisemia alapuolella. Nyt olemme siis Australian mantereen punaisessa keskustassa, eli paikallisen iskulauseen mukaan ”In the Heart, the Soul, the Centre”.

Majoituspaikkamme on tällä kertaa melkoinen vastakohta Darwinin Melaleucalle, jossa huone oli kuin vankiselli. Hotellissamme on yöpynyt aikanaan jopa prinssi Charles ja prinsessa Diana. Hinnassa ei kuitenkaan ole eroa kovin paljoa: Melaleucan pieni huone, jossa ei ollut edes omaa vessaa maksoi n. 50 euroa (ilman aamiaista), täällä 5 tähden huone kuninkaallisine aamiaisineen maksaa n. 60 euroa. (Hintaan kuuluu green fee golfkentällä, joka on luokiteltu maailman kymmenen parhaan erämaakentän joukkoon!).

Hotellissa on myös kasino, jonka innokkaimpia asiakkaita näyttävät olevan paikalliset alkuasukkaat. Hotellimme nimi on Lasseter’s Casino – legendaarinen Lasseter löysi aikoinaan kultasuonen mutta kuoli ennenkuin sen sijainti saatiin määriteltyä. Yksi asia on varma: kasinossa ei ole kultasuonta ja ainoa varma voittaja on pankkiautomaatti – sen edessä on jatkuva jono.

Torstaiaamuna kuuden aikoihin tuli bussi hakemaan meitä kahden päivän retkelle King´s Canyoniin ja Uluru-Katja Tjutan kansallispuistoon. Bussimatka King´s Canyoniin kesti useita tunteja. Tien varrella lojui lukuisia kuolleita kenguruita, emuja ja lehmiä, jotka olivat jääneet yöllä jättirekkojen (Road Train) alle. Road Train on pisimmillään 63.5 metriä pitkä. Bussiamme ajoivat aviopari Barry ja Bev, jotka vuorottelevat myös Road Train-kuskeina välillä Darwin-Adelaide (3000 km, 42 tuntia, toinen ajaa ja toinen lepää, ajovuoro 5 tuntia ja sitten vaihdetaan kuskia).

King’s Canyon on osa muinaisen Himalajan kaltaisen vuoriston jäänteitä, jotka kohoavat vaikuttavan punaisina ympäröivästä erämaasta. Kanjoni sijaitsee 472 km lounaaseen Alice Springsistä. Se on 400 miljoonaa vuotta vanhan vuoriston jäänteissä oleva syvä rotko. Kalliot ovat punaista hiekkakiveä, joista osa on peräisin ikivanhoista hiekkadyyneistä. Aikojen kuluessa sinne on syntynyt syvä rotko, jonka pohjalla on pysyvää vettä. Veden ansiosta rotkon pohjalla on kasvi- ja eläinyhdyskunta, jossa on hyvin harvinaisia lajeja. Rotkon pohja todella ansaitsee nimensä Garden of Eden. Perillä teimme n. 8 kilometrin kävelyn välillä vaikeakulkuisessa, mutta hyvin vaikuttavassa maastossa n. 32 asteen helteessä. Punainen hiekkakivivuoristo oli kuin joltain toiselta planeetalta. Vettä 4 tunnin kävelyn (kuvauksineen) aikana kului pari litraa per nuppi.

Illan vietimme pienessä motellissa (Mt. Ebenezer Road House) keskellä ei mitään, jossa paikalliset karjapaimenet ja alkuasukkaat pelasivat biljardia ja kuluttivat aikaansa. Meitä oli mukava pieni seurue, johon kuului lisäksemme newyorkiläinen kultivoitu herrasmies, italialainen opiskelijatyttö Imma ja kalifornialainen tietokonemies Shane. Päivälliseksi tarjoiltiin fish & chips, paikassa jossa lähimmät kalavedet ovat tosi kaukana.

Seuraavan päivän retki suuntautui kohti Olga-vuoria ja kuuluisaa Ulurua, Ayer´s Rockia, joka on maailman suurin monoliitti (yksittäinen kivi). Olga-vuoret ovat myös hiekkakiveä ja pääsiäismunaa tai hääkakkua muistuttavia huippuja on yhteensä 36.

Ulurulle on mahdollista kiivetä, mutta emme tehneet sitä, koska alue on alkuasukkaiden pyhää maata, ja halusimme kunnioittaa heidän toivomustaan olla kiipeämättä sinne. Sen sijaan tutkimme kallion juurella olevia luolia, joissa on alkuasukkaiden vanhoja kalliomaalauksia ja muita asutuksen merkkejä. Vaikuttavan retken päätteeksi ihailimme värien vaihtumista Ulurulla auringon laskiessa.

Monenlaiset vaikutelmat pyörivät päässämme, kun viimein saavuimme puolen yön aikoihin takaisin Alice Springsiin. Haikein mielin jätimme hyvästit uusille ystävillemme Shanelle ja Immalle, jotka jatkoivat matkaansa omiin suuntiinsa.

Tänään olemme kävelleet ympäriinsä Alice Springsissä (n.10 km). Täällä on meneillään rekkamiesten vuosittainen kokoontuminen ja kävimme mm. paikallisessa rekkamuseossa. Rekkamuseon lipunmyyjä, raskaan sarjan rekkakuskin näköinen Sandra ällistyi kuullessaan, että olimme kävelleet 9 km matkan kaupungilta. ”You walked from town!?!” kaikui ainakin viisi kertaa paikassa, jossa kukaan ei koskaan kävele minnekään.

Paitsi alkuasukkaat: kaupungin kaduilla vaeltelee suuri joukko syrjäytyneitä ressukoita, joilla on helteelläkin päällään paksut vaatteet, joissa he nukkuvat yönsä Todd-joen rantamilla. (Yöllä lämpötila voi laskea lähelle pakkaslukemia). Valtio tarjoaa heille asunnon, mutta monet haluavat nukkua taivasalla katsellen esi-isiään, jotka ovat muuttuneet tähdiksi. Kaikki alkuasukkaat eivät kuitenkaan ole ressukoita, monet työskentelevät karjatiloilla, tietöissä jne. Monelle kuitenkin riittää valtion eläke, joka menee väkijuomiin, roskaruokaan ja kasinon kassaan.

Todd-joessa ei ole vettä nyt eikä yleensäkään. Joki täyttyy vain kerran parissa vuodessa. Joen uomassa vietetään joka vuosi suuri regatta. Kilpaveneissä ei ole pohjaa – kilpailijat pinkovat pitkin joen uomaa pidellen veneen laidoista kiinni. Kanootit kulkevat kiskoilla ja meloina käytetään lapioita. Jos joessa on vettä, regattaa ei järjestetä!

Tänään oli myös kiinnostavaa kävellä kaupungin hautausmaaalla ja tutkailla hautakiviä, jotka kertoivat paikallisista ihmiskohtaloista. Huomenna jatkamme matkaa Brisbaneen, jossa Grandma meitä odottaa, pakastin herkkuja täyteen ahdettuna. Elämä rauhoittuu vähäksi aikaa ja nyt täytyy vain varoa lihomasta liikaa ja vältellä Grandman herkkuja. –T&L

Grandman luona Ormistonissa

Thursday, August 31, 2006, 05:21 AM

Ihanaa tulla Australiaan ilman jetlägiä! Aikaisemmilla kerroilla ensimmäinen viikko on mennyt pää pyörällä, nyt aikaerouupumus jäi Malesiaan ja meni ohi lähes huomaamatta. Olemme siis Ormistonissa, joka on viihtyisä pientaloalue Tyynenmeren rannalla Redlandsin kunnassa lähellä Brisbanen miljoonakaupunkia (eräänlainen paikallinen Espoo siis).

Redlands on saanut nimensä punaisesta maaperästään joka on erityisen hedelmällistä. Pientalojen paikalla on aiemmin sijainnut hedelmäfarmi, jossa on kasvanut mangoja, papaijoita ja banaaneja. (Grandman takapihalla onkin papaija- ja appelsiinipuita.) Kuntaan kuuluu myös North Stradbroken saari, joka on todellinen trooppinen paratiisi kymmenien kilometrien hiekkarantoineen ja eksoottisine merieläimineen.

Täällä on kevättalvi ja sää on paikallisen mittapuun mukaan viileä: päivällä 22 – 25 , yöllä 15-18 astetta. Tällä viikolla on satanut lähes joka päivä, mutta emme ole sitä murehtineet, koska talvi on kuulemma ollut kuivin vuosikymmeniin ja vesi on kullanarvoista – joka tapauksessa edessä on pitkä, kuiva ja kuuma kesä. Heti sään seljettyä lähdemme Stradbrokelle ja luvassa on varmasti hienoja kuvia mm. valaiden kevätmuutosta etelään.

Ensimmäiset päivät Grandman hoivissa ovat sujuneet rauhallisesti. Olemme pesseet pyykkiä, tehneet kävelylenkkejä ympäristöön ja sulatelleet kokemuksiamme. Grandman talo sijaitsee kauniin puutarhan ympäröimänä mäen päällä ja sieltä aukeaa hieno maisema Tyynellemerelle. Timon veli Jussi asuu Karolyn-vaimonsa kanssa parinsadan metrin päässä, mikä on mukavaa; saamme mm. käyttää hänen nettiyhteyksiään. Saamme myös automaattisen aamuherätyksen papukaijojen kiljuessa pihapuissa ja magpie-lintujen huiluttaessa ikkunan takana. Kookaburrat (naurulinnut) kaakattavat myös aamuin ja illoin odotellessaan Grandman lihapullia.

Olemme auttamattomasti riippuvaisia Helsingin Sanomista ja niinpä käänsimme lehden tänne jouluun asti. Se maksoi aika paljon, mutta kyllä kannatti! Pino lehtiä oli täällä jo odottamassa meitä, ja posti tuo niitä lisää noin viikon viiveellä. On ihanaa levittää Hesari aamiaispöydässä ihan kuin kotona – mitä siitä, että uutiset ovat viikon vanhoja!

Aiomme siis olla Australiassa tammikuun alkupuolelle saakka pitäen kiinnekohtanamme Grandman taloa. Suunnitelmissamme on tehdä tutustumismatkoja etelään, mm. Tasmaniaan ja Sydneyyn. Säiden lämmettyä vietämme aikaa myös Gold Coastilla, jossa surffailun lisäksi on hieno harrastaa beach walkia loppumattoman pitkillä hiekkarannoilla. Autotallissa meitä odottavat golf-bägit, lähistöllä on mukava ja varsin edullinen, koala-karhujenkin suosima golf-kenttä (all-day green fee 7,5 euroa). – T&L

Ormiston 8.9.2006

Aiemmassa kuvassa esiintyneet pullat on syöty, ja nyt on katumusharjoitusten vuoro. Eräänä päivänä näimme auton ikkunasta sydäntä riipaisevan näyn: onnellisen näköinen pariskunta ajoi samanlaisella Cannondale-tandempyörällä, joka odottaa meitä yksinäisenä Tuusulassa. Samalta istumalta päätimme hankkia polkupyörät ja alkaa tutustua ympäristöön pyörän satulasta. Ormistonin ympäristössä on paljon hyviä pyöräteitä, joita on mukava ajella. Australiassa on kypärän käyttö pakollista sakon uhalla, joten sellaiset oli hankittava ja niitä myös pidettävä, vaikka halpahallista hankittu malli onkin kovin pottamainen.

Olemme aloittaneet myös golf-kauden. Läheinen kenttä on 27-reikäinen ja se on erittäin hyväkuntoinen. Siellä on rento ja kiireetön meininki, ja tähän aikaan sää on ihanteellinen pelaamiselle. Edelleen ihmetyttää edullinen greenfee: vain 7,5 euroa koko päivälle!

Melomaan emme ole vielä päässeet emmekä valaita katselemaan, koska sää on ollut kovin tuulinen. Tänään aamupäivä kului myrskytuulen jälkiä siivotessa.

Olemme myös käyneet pari kertaa Brisbanessa, joka on 45 minuutin junamatkan päässä. Vielä 1970-luvulla Brisbane kulki nimellä ”Australian suurin maalaiskylä”, mutta tänään se on lähes kahden miljoonan asukkaan suurkaupunki. Yksi syy kaupungin suosioon on hieno ilmasto: vuoden keskilämpötila on n. 25 astetta ja aurinko paistaa n. 300 päivää vuodessa. Kaupunki perustettiin v.1824 Brisbane-joen rannalle brittien rangaistussiirtolaksi.

Viikon suurin uutistapahtuma on ollut krokotiilimies Steve Irwinin tapaturmainen kuolema. Hän menehtyi, kun jättirausku iski myrkkypiikin suoraan hänen sydämeensä. Tiedotusvälineet ovat toitottaneet Irwinin kuolemaa koko viikon aamusta iltaan, ja maassa vallitsee samanlainen shokki ja suru kuin prinsessa Dianan kuoleman jälkeen. Australian vihatuin henkilö on Englantiin muuttanut feministikirjailija ja toisinajattelija Germaine Greer, joka rohkeni sanoa, että Irwin rääkkäsi villieläimiä ja nyt ne kostivat. Greeria on haukuttu maan johtoa myöten ja hänen lienee paras pysyä poissa Australiasta lopun ikäänsa.
– T&L

North Strabroke Island

Ormiston, Sunday, September 10, 2006, 05:21 AM

Krokotiilimies Steve Irwin on vihdoin päässyt haudan lepoon, mutta tämänkin päivän lehdessä oli lähes Hesarin kokoinen erikoisliite, jossa vielä yritettiin epätoivoisesti löytää tuoretta näkökulmaa rakastettuun kansansankariin.

Tuulet heikkenivät vihdoin ja pääsimme eilen käymään Stradbroken saarella. Saari on n. 10 km:n päässä Grandman parvekkeelta, ja lauttamatka sinne kestää puolisen tuntia.

”Kotikuntaamme” kuuluva North Stradbroke (alkuasukaskielellä Minjerribah) on maailman kolmanneksi suurin hiekkasaari. Suurempia ovat vain sen pohjoispuolella sijaitsevat Moreton ja Fraser –saaret. Saari on n.40 km pitkä ja 5 – 10 km leveä. Vielä 1970-luvulla saarella oli vain pari pientä kylää, joiden liepeillä alkuasukkaiden jälkeläiset ratsastivat villihevosilla. Brisbanen kasvaessa saarelle on rakennettu paljon Teemu Selänteen taloa muistuttavia ”kesämökkejä” ja kesäviikonloppuisin saareen kulkevilla lautoilla on tungosta.

Stradbroken viehätys perustuu osittain siihen, että sinne ei ole rakennettu siltaa. Kauhuskenario olisikin hieman etelämpänä sijaitsevan Gold Coastin kaltainen pilvenpiirtäjämetsä. Upeaa on myös se, että maan tavan mukaisesti rantaviiva on julkista aluetta eikä sille saa rakentaa taloa vaikka olisi kuinka paljon rahaa. Australiassa kuka tahansa saa vaeltaa vapaasti maailman upeimmilla hiekkarannoilla, kun esim. Californiassa aseistetut vartijat vaanivat yksityisrannoilla.

Valaiden kevätmuutto on täydessä vauhdissa, ja seurasimme, kuinka jatkuva jono humpback- valaita poikasineen matkasi kohti etelää noin kilometrin päässä rannasta. Valaat viettävät kesäkuukaudet Etelämantereen vesillä, mutta palaavat talveksi pohjoisen lämpimiin vesiin synnyttämään poikasensa.

Täysikokoinen humpback on HKL:n bussin kokoinen ja poikanenkin on syntyessään kuin tilataksi. Armottoman metsästyksen johdosta valaat kuolivat lähes sukupuuttoon, mutta tarkan suojelun ansiosta humpback-populaatio on nykyään n. 8000 yksilöä. Valaiden suurimpia vihollisia ovat haiverkot ja ”tieteellisistä syistä” niitä metsästävät (ja syövät) japanilaiset. Valaiden ohella Stradbroken rannoilta voi bongata haita, jättirauskuja, dugong-merilehmiä, kilpikonnia ja delfiinejä. Kun kevät etenee ja tuulet tyyntyvät, yritämme saada kuvia näistäkin otuksista. – T&L

Dalby: Timon ensivuodet Australiassa

Ormiston, Tuesday, September 19, 2006, 05:06 AM

Niukkasen perhe muutti Australiaan vuonna 1959, kun liikemies-isä tuskastui yrittämisen vaikeuteen 1950-luvun Suomessa. Isä tuli Australiaan ennen muuta perhettä ja hankki valmiiksi työpaikan, auton ja kodin. Perhe – äiti ja neljä 5-14 – vuotiasta lasta – lensi perässä pari kuukautta myöhemmin.

Lentomatka KLM:n koneella kesti neljä vuorokautta ja yöt nukuttiin hotellissa maan kamaralla. Viimeinen yö ennen Australiaan tuloa vietettiin palmurantaisella Biakin saarella, hollantilaisten silloisessa siirtomaassa Länsi-Uudessa Guineassa. Perillä isä oli vastassa ja sitten ajettiin vielä tuntikausia sisämaahan, Dalbyn pikkukaupunkiin.

Dalby oli tuohon aikaan erittäin vauras, 7000 asukkaan pikkukaupunki. Wartburg-Suomesta tulijoita ihmetytti mm. pääkadun autoliike, jonka ikkunassa komeili hopeanvärinen Jaguar E-Type. Paikalliset farmarit vaihtoivat auton uuteen joka vuosi, ja monella oli myös oma lentokone. Tästä muistuu mieleen Timon ensimmäinen englanninkielinen sana. – Paikalliset lapset tulivat ihmettelemään pellavapäisiä suomalaislapsia ja samalla yli lensi pienkone. Eräs pikkupoika tönäisi Timoa, osoitti konetta ja sanoi ”aeroplane”. Timo toljotti poikaa ja tämä tönäisi häntä uudestaan, osoitti lentokonetta ja käski toistaa ”aeroplane”. Timo teki työtä käskettyä ja pari kuukautta myöhemmin hän ja muut sisarukset puhuivat englantia täydellisesti.

Sopeutuminen uuteen maahan tapahtui muutenkin helposti. Pikkukaupungissa naapurit olivat avuliaita ja leikkikavereita löytyi joka lähtöön. Suomesta paikalliset eivät tienneet mitään ja lähin eurooppalainen ilmiö oli hollantilaispappa, joka ajeli antiikkisella mustalla polkupyörällä. Timo kävi koulua, myi sanomalehtiä ja myrkkymatelijoita vilisevistä vesiesteistä löytämiään golfpalloja, soitti trumpettia torvisoittokunnassa, kasvatti papukaijoja, kalasteli, harrasti kilpauintia ja pelasi tennistä. Niukkaset asuivat Dalbyssä onnellisesti vuoteen 1963 asti, sitten perhe muutti Brisbaneen, koska siellä oli lapsille paremmat koulut.

Dalby sijaitsee Great Dividing Range -vuoriston takana Darling Downsin ylängöllä, n. 800 metrin korkeudessa, 250 kilometriä Brisbanesta länteen. Kaupunkia ympäröivää laajaa lakeutta peittää monen metrin kerros maailman hedelmällisintä mustaa multaa. Perinteisesti Dalbyn pelloilla on kasvatettu vehnää ja muuta viljaa mutta viime vuosina yhä useampi farmari on siirtynyt puuvillaan. Vettä ahnehtiva puuvilla on muuttanut alueen ekotasapainon täydellisesti ja alueen läpi virtaavat joet ovat tyystin kuivuneet. Papukaijaparvetkin ovat pienentyneet, kun viljan kasvatus on vähentynyt. (Vehnäfarmari oli kansan kielellä ”cockie farmer” tai pelkkä cockie, koska hän elätti cockatoo-papukaijoja). Dalbyn ympäristöstä löytyy myös öljyä, kaasua ja kivihiiltä ja kaupunki on edelleen vauras. Suurena ongelmana on kuivuus: puuvillapeltojen kastelu on vienyt pohjavedet ja kunnon sateita ei ole nähty vuosikausiin. – T

Toowoomban kukkakarnevaali

Toowoomba on n. 113.000 asukkaan kaupunki Darling Downsin ylängön itäreunalla. Kaupungista itään on laaja näkymä kohti 80 km:n päässä sijaitsevaa Brisbanea ja länteen avautuu tasanko, joka päättyy vasta 5000 kilometrin päässä Intian valtamereen. Vuorten reunalla, 800 metrin korkeudessa sijaitsevassa Toowoombassa on raikkaat tuulet ja viileähkö sää, ja kaupunki on mm. eläkkeelle siirtyneiden farmarien suosiossa. Heillä on aikaa ja kiinnostusta puutarhanhoitoon ja Toowoomba tunnetaankin nimellä ”Garden City”. Kaupungissa on vuosittainen kukkakarnevaali (Carnival of Flowers) ja matkalla Dalbyyn osuimme paikalle juuri, kun paraati oli alkamassa. Ensi vuonna karnevaalia ei ehkä pidetä, koska kuivuudesta kärsivään kaupunkiin määrätään jatkossa tiukat kastelurajoitukset. – T&L

Hiljaiseloa Ormistonissa 

Monday, September 25, 2006, 03:25 AM

Kevät on saapunut Queenslandiin, mikä tarkoittaa sitä, että sää on suomalaisittain todella ihanteellinen: 25 – 28 astetta lämpöä ja aurinkoista, meri on turkoosinsininen ja vilvoittava tuuli puhaltaa. Olemme vihdoin päässeet melomaan mangrove-metsikköön ja Raby Bayn kanaville. Mangrove on vuorovesialueella kasvava puu. Mangrovemetsiköt ovat tärkeitä kalojen kutualueita; laskuveden aikana niissä on paljon kahlaajalintuja, nousuveden aikana kilpikonnia ja kaloja, jopa haita. Mangroveissa Grandman talon alapuolella asustelee myös komea valkopäämerikotka-pariskunta.

Pyöräilyretkiämme häiritsevät pesimispuuhissa olevat magpie-linnut (suom. harakka vaikka ei muistuta suomalaista harakkaa). Isälinnun testosteronitaso nousee korkealle sen suojellessa hautovaa emoa, ja se kokee pyöräilijän suureksi uhkaksi. Saimme katkerasti kokea vihaisen linnun hyökkäykset eräänä päivänä: Timo sai monen sentin haavan poskeensa ja Leenalla on reikä takaraivossaan juuri siinä, missä kypärä loppuu.

Tänään meille on tulossa perheenlisäystä. Saamme viikoksi hoitoomme pienen rakastettavan Lucy-koiran. Lucylla on takanaan surullinen lapsuus: sen kaksoissisar kuoli, omistajaperheeseen syntyi vauva ja Lucy tunsi itsensä hylätyksi. Koska Lucy oli niin mustasukkainen vauvasta, omistajan täytyi luopua siitä. Se muutti asumaan parin talon päähän naapuriin. Lucy kaipaa kovasti hellyyttä ja huomiota ja omistajan poissa ollessa se on usein livahtanut tänne Grandman luokse. Ja nyt se siis tulee kokonaiseksi viikoksi iloksemme omistajan lähtiessä matkoille.

Australialaiset ovat innokkaita kalastajia, ja kunnon aussin tapaan Timo kaivoi autotallin kätköistä virvelin ja on kalastellut lähirannassa innokkaasti. Saalistakin on tullut, kuten valokuva todistaa: noin 1½-kiloinen flathead, jonka Grandma valmisti herkulliseksi ateriaksi. Flatheadin kanssa on oltava varovainen: sen evissä on lukuisia myrkkypiikkejä. Myrkky ei tapa, mutta sen jäljiltä käsi voi olla turvoksissa monta päivää.

Golfin pelaaminen maistuu mukavalta, kun ei vielä ole liian kuuma. Olemme todella ihastuneita paikalliseen kenttään: tunnelma on rento, kukaan ei hönkää niskaan ja voi pelata oman tahtinsa mukaan. Kenttä on myös erinomaisessa kunnossa. Vesiesteitä tosin riittää, joten pallojen kulutus on suuri. Kentän ympäristö on vuorovesialuetta ja siellä asuu paljon kahlaajalintuja. Vesiesteet vilisevät lihavia kaloja ja koalat torkkuvat puunoksilla. Kenguruja ei ole vielä nähty, mutta niitäkin kentan liepeilla kuulemma asuu. – T&L

Kesä tuli – ja koala. 

Ormiston, Monday, October 2, 2006, 12:56 PM

Lokakuun alku merkitsee Australiassa kesän alkamista mutta myös jalkapallo- ja rugbykauden huipentumista loppuotteluihin. Kulunut viikonloppu oli todellinen tosimiesten unelma: lauantaina oli australialaisen jalkapallon loppuottelu ja sunnuntaina rugbyliigan loppuottelu. Lisäksi tuli vielä tietenkin formulat, jotka täällä nähtiin kyllä aamuyöllä. Rugby-liigan australianmestaruuden voitti paikallinen brisbanelainen Broncos- joukkue, joten tunnelmat täällä olivat kuin Suomessa Leijonien voitettua jääkiekon maailmanmestaruuden. Naispuolinen suomalainen vieras tunsi itsensä hyvin ulkopuoliseksi ja keskittyi lähinnä sähköpostiviestien kirjoittamiseen.

Australiassa pelataan neljää eri jalkapallolajia: rugby league, rugby union, Aussie (Australian) rules ja soccer. Näistä viimeksimainittu on eurooppalainen jalkapallo, rugbylajit ovat kotoisin Englannista (league on perinteisesti työväen laji ja unionia on alunperin pelattu yliopistoissa), ja Aussie rules on vauhdikas, kotikutoinen yhdistelmä rugbya, eurooppalaista jalkapalloa ja koripalloa. Rugbyssa erikoista on se, että tätä kivenkovaa lajia pelataan täysin ilman suojuksia tai kypärää. Yli satakiloiset veteraanirugbypelaajat muistuttavatkin lähinnä raskaan sarjan nyrkkeilyn kehäraakkeja. Lohtuna on tietysti se, että he ovat (lähes) koko kansan ihailemia miljonäärejä.

Tänä aamuna aikaisin saimme yllätysvieraan: hellyttävä koalakarhu kävi tutkimassa Grandman puutarhaa. Se kiipeili kaikessa rauhassa pihapalmuissa ja katseli meitä uteliaasti; näytti siltä, ettei se pelännyt meitä lainkaan. Timo saikin siitä hienoja kuvia. Koaloita on tällä alueella melko runsaasti. Ne asuvat eukalyptus-puissa ja syövät niiden lehtiä. Yleensä ne liikkuvat iltaisin ja öisin ja nukkuvat päivällä. Asutuksen leviäminen vähentää koala-ressukoiden elintilaa ja niiden pahimpia vihollisia ovat koirat ja autot.

Seuraavaksi Sydney

Keskiviikkona lennämme viideksi päiväksi Sydneyyn. Se on Timolle tuttu paikka, mutta Leena ei ole siellä käynyt. Raportin ja kuvia matkasta saamme varmasti viimeistään ensi viikolla.

PS. Vaikka rugbykausi loppui, kohtapuoliin alkaa krikettikausi! Naispuolinen suomalainen vieras saa kirjoitella paljon sähköpostiviestejä: yksi ottelu voi kestää useita päiviä! – T&L

Sydney osa 1/2

Monday, October 9, 2006, 07:49 AM

Sydneyssä oli niin paljon nähtävää, että julkaisemme raportin kahdessa osassa. Ensimmäisessä osassa tutustumme kaupungin keskustaan, Oopperataloon ja Manlyyn. Toisessa osassa käymme Blue Mountainsilla ja kiertelemme Sydneyn eteläisillä rannoilla, mm. legendaarisella Bondi Beachillä.

Sydney keskiviikkona 4.10.06

Luulisi, että junalla voi matkustaa kaikkialla maailmassa – mutta Australiassa junamatkalle lähdetään kuin lomaristeilylle. Junamatkat ovat kalliita ja ylellisiä, ja lisäksi rataverkosto on harva (poikkeuksena paikallisliikenne). Jos halutaan vain siirtyä paikasta A paikkaan B, käytetään lentokonetta. Lentäminen on halvempaa ja yhteydet ovat hyvät. Australiassa ei siis (tässäkään) ajatella kovin ekologisesti. Lentolippu Brisbanesta Sydneyyn (1000 km) maksoi 110 euroa edestakaisin, junalla se olisi maksanut paljon enemmän.

Julkisia kulkuneuvoja ei täällä suosita. Brisbanessa halusimme mennä lentokentälle paikallisjunalla. Aikatauluja selattuamme huomasimme, että meidän pitäisi lähteä klo 04.45 lähtevällä junalla ehtiäksemme kentälle seitsemäksi. Olimme valmiita siihen, mutta eteemme tuli toinen ongelma: lipunmyyntitoimisto aukeaa vasta viideltä, miten saisimme lipun junaan? Lippua ei voi ostaa valmiiksi edellisenä päivänä; ainoa mahdollisuus on ostaa se automaatista. Automaatti ei hyväksy luottokorttia tai seteleitä, ainoastaan kolikoita. 36 dollarin edestä kolikoita meillä ei ollut, joten olisi pitänyt käydä pankissa. Lopputulos oli, että tilasimme kiltisti taksin, joka taas maksoi 30 kilometrin matkalta n. 40 euroa eli lähes yhdensuuntaisen lentomatkan verran.

Kosmopoliittinen henkäys tuulahti vastaamme saapuessamme 4.5 miljoonan asukkaan Sydneyyn. Lentokentältä meidät toi kaupunkiin iloinen samoalainen bussinkuljettaja, joka innostuneesti selosti meille kaupungin nähtävyyksiä (jo sisämaassa huomasimme, että parhaita oppaita Australiassa ovat bussikuskit). Hotellimme sijaitsee Kings Crossin alueella, joka on yöklubien lisäksi täynnä värikkäitä pikku kauppoja ja houkuttelevia etnisiä ravintoloita. Näköala huoneemme ikkunasta on kuin suoraan Pariisin kaduille.

Kävelimme Woolloomooloon rantoja pitkin kasvitieteelliseen puutarhaan ja edelleen Oopperatalolle. Sataman alueella on ns. Writers’ Walk, jossa messinkitauluihin on ikuistettu kuuluisien kirjailijoiden ajatuksia Australiasta (kaikki eivät suinkaan ole imartelevia).

Circular Quayn ja historiallisen The Rocks-alueen kautta kapusimme Sydneyn satamasillalle, josta avautui upea näkymä oopperatalolle päin. Tuntui uskomattomalta ihailla oikeasti näkymiä, jotka on nähnyt aiemmin sadoissa valokuvissa ja mm. vuoden 2000 olympialaisten kisalähetyksissä.

Pitkän kävelymatkan jälkeen hotellimme naapurissa sijaitsevan intialaisen ravintolan chicken korma maistui herkulliselta. Tämä ravintola, kuten monet muutkin aussiravintolat ovat ns. B.Y.O.- ravintoloita eli: bring your own (drinks). Se tarkoittaa, että voit tuoda omat viini- tai muut juomapullosi mukanasi. Päivällisaikaan yleinen näky onkin pitkä jono ausseja viinikaupan kassalla, kainaloissaan lähiravintolaan vietäviä juomia. Mitähän suomalaisen ravintolan ovimikko tuumisi, jos kävelisit sisään omat kalja- ja viinipullosi mukanasi?

Sydney torstaina 5.10.2006

Tänään ihmettelimme aamuauringon huikaisevassa valossa jälleen oopperataloa. Valokuvat eivät tee rakennukselle oikeutta: eri valossa, eri kuvakulmissa se on aina erilainen. Sitä voisi istua katsomassa koko päivän. Rakennus valmistui vuonna 1973 ja sen rakentaminen kesti 12 vuotta suunnitellun kolmen vuoden sijasta. Sen tanskalainen arkkitehti, Jörn Utzon (nyk. 88-vuotias), ei ole koskaan nähnyt työnsä tulosta – hän riitaantui pahasti konservatiivipoliitikkojen kanssa, jotka pitivät rakennusta liian modernina eivätkä halunneet maksaa suunnittelupalkkiota. Selvää kuitenkin on, että käsittämättömän upea oopperatalo on vienyt Sydneyn maailmankartalle ja tuonut kaupunkiin miljoonia turisteja.

Oopperatalon rahoittamisessa käytettiin hyväksi australialaisten pelihimoa: järjestettiin maanlaajuiset arpajaiset suurine rahapalkintoineen. Aussit ostivat arpoja niin innokkaasti, että koko rakennus oli maksettu jo 1½ vuotta valmistumisensa jälkeen, vaikka kustannukset kasvoivatkin alkuperäisarvion 7 miljoonasta dollarista 102 miljoonaan dollariin.

Arkkitehtikilpailun voittanutta Jörn Utzonin suunnitelman pienoismallia kokeiltiin tuulitunnelitesteissä, joissa se romahti ja mallia ja sen rakennustekniikkaa jouduttiin muuttamaan. Purjeita muistuttavat kaaret olivat liian ohuita ja niitä jouduttiin vahvistamaan. Rakennustekniikkaa pidettiin silloin täysin uutena – toisaalta samantapaista rakennustyyliä näkee esim. Aarno Ruusuvuoren suunnittelemassa, monta vuotta aiemmin rakennetussa Hyvinkään kirkossa (1959-61).

Menimme lautalla Manlyyn, joka on kaupunginosa Sydneyn sataman suulla. Puolen tunnin lauttamatka legendaarisella Manly ferryllä on oiva tapa nähdä Sydneyn rantoja mereltä käsin. Sää oli aurinkoinen ja lämmin, mutta kovin tuulinen. Manlyssä on hienoja hiekkarantoja ja kävelypolkuja, ja kaupunkilaiset viettävätkin siellä vapaapäiviään kuin helsinkiläiset Suomenlinnassa.

Koska Sydney sijaitsee tuhat kilometriä etelämpänä kuin Brisbane, on kevät täällä noin kuukauden jäljessä (olemmehan down under – esim. aurinko paistaa keskipäivällä pohjoisesta ja kuu makaa selällään; pohjoistuuli on lämmin ja etelätuuli kylmä). Lämpötila on keskimäärin viileämpi kuin Queenslandissä, mutta valoisa aika on hieman pitempi.

Ensimmäisten päivien kokemusten jälkeen olimme yhä enemmän sitä mieltä, että Sydney on yksi maailman upeimmista kaupungeista! – T&L

Sydney osa 2/2

Sydney perjantaina 6.10.2006

Tänään teimme kokopäiväretken Blue Mountains –vuorille. Vuoret sijaitsevat runsaan sadan kilometrin päässä Sydneystä länteen. Vuorten nimi juontuu niiden sinisestä väristä: niiden rinteillä kasvaa paljon eukalyptus-puita, joiden lehdistä haihtuu eteeristä öljyä. Ilmassa leijuva öljyhöyry siivilöityy siniseksi auringon valossa. Sydneyn alkuaikoina ”Sinivuoret” estivät pääsyn sisämaahan, kunnes kolme tutkimusmatkailijaa – Blaxland, Wentworth ja Lawson – löysivät reitin vuorten välistä v. 1813. Sydneyyn palattuaan sankarit palkittiin upeilla maatiloilla ja heidän kunniakseen Blue Mountainsin alueella on myös kolme heidän mukaansa nimettyä kaupunkia. Meidän urotyömme oli raivata reitti näköalapaikoille aasialaisturistimassojen välistä.

Blue Mountainsin alueella noin tuhannen metrin korkeudessa oli keväinen kukkaloisto parhaimmillaan. Pienet kylät ja kaupungit uinuivat vehreiden puutarhojen keskellä ja näyttivät enemmän eteläenglantilaiselta kuin australialaiselta postikorttimaisemalta.

Metsäpalot ovat suuri ongelma alueen asukkaille. Etenkin maahan varisseet, öljyiset eukalyptuksen lehdet syttyvät herkästi ja palavat iloisesti. Ristiriita onkin siinä, että metsäpalot ovat tärkeä osa Australian luonnon kiertokulkua, ne siivoavat, uudistavat ja lannoittavat metsiä. Kuitenkin uusia asuinalueita rakennetaan metsiin, joiden tiedetään vuorenvarmasti palavan säännöllisin väliajoin. (Tosin useimmat metsäpalot ovat nykyään pyromaanien ja joutilaan nuorison tahallaan sytyttämiä.)

Blue Mountainsin kansallispuiston luontoa on yritetty suojella turistimassoilta rakentamalla laudoista Australian pisin kävelytie sademetsän halki. Katoomban laakson yli kulkee Skyrail –vaunu, jonka lasisen lattian läpi voi katsella alas laaksoon. Noin sata vuotta sitten alueella oli hiilikaivoksia, joiden huoltotieksi rakennettiin maailman jyrkin rautatie – nyt rata kuljettaa turisteja. Alueella on noin 400 eri eläinlajia ja lähes sata lajia eukalyptuspuita ja dinosaurusten kaudelta olevia saniaispuita.

Blue Mountainsin alueella kannattaisi viettää pitempikin loma – huikeita maisemia, vaelluspolkuja ja raikasta luontoa riittäisi. Tosin huikeita ovat myös hotellihuoneiden hinnat: alkaen 200 euroa kahden hengen huone ilman aamiaista.

Paluumatkalla hyppäsimme olympiakylässä jokilauttaan ja ihmettelimme Parramatta-joen rantojen ylellisiä omakotitaloja. Ylellinen oli myös sisääntulo Sydneyn satamaan: satamasillan alitse oopperatalon ohi suoraan kaupungin keskustaan, ohi perjantai-illan valtaisien liikenneruuhkien. Bonuksena rannassa oli ilmaiskonsertti ja svengasimme hetken latinojazzin tahdissa ennen paluuta hotelliin.

Sydney lauantaina 7.10.2006

Pinta-alaltaan Lontoon kokoisessa Sydneyssä on yli 300 esikaupunkia ja tämän päivän jälkeen olemme nähneet niistä tosi monta. Ostimme liput eteläisiä rantoja kiertävään bussiin ja ihailimme toinen toistaan upeampia paikallisia kaivopuistoja. Lähes joka näkökulmasta siinsi sinistä vettä ja valkoisia purjeita, taustalla satamasilta, oopperatalo ja keskustan pilvenpiirtäjät. Poistuimme bussista satamansuun eteläisellä niemimaalla (The Gap), jonka korkeilta kallioilta näki lähes Uuteen Seelantiin asti. Muistotaulu kertoi, että valkoisten saapuessa vuonna 1788 alueella asui Birrabirragal-heimo. Vain vuosi myöhemmin koko heimo oli kuollut valkoisten tuomaan tuhkarokkoon.

Jatkoimme seuraavalla bussilla legendaariselle Bondi Beachille, jossa toimi Australian ensimmäinen hengenpelastusseura. Sittemmin seuroja on syntynyt satamäärin ja niiden ansiosta merestä on pelastettu satojatuhansia ihmisiä. (Timokin toimi aikoinaan hengenpelastajana – lisää aiheesta joskus jatkossa.) Bondi Beach oli myös v.2000 olympialaisten beach-lentopallon näyttämö. Nyt oli lämmin lauantaipäivä, aurinko paistoi, mainingit löivät hiekkaan ja ranta ja aallot olivat tupaten täynnä viikonloppua viettäviä kaupunkilaisia. Vähältä piti, ettei käynyt kateeksi…

Rantoja kierrellessämme teimme yhden pikahavainnon: lihavia ihmisiä ei juuri näkynyt. Ei rannoilla eikä Sydneyssä yleensäkään. Kaikkialla vaelsi solakoita, hyvin pukeutuneita ihmisiä. Sen sijaan Queenslandissä on nykyään silmiinpistävän paljon ylipainoisia ihmisiä. Onkohan niin, että rantaelämää rakastavat sydneyläiset harrastavat enemmän kehonpalvontaa kuin takapihoillaan pihvejä ja makkaroita käristelevät, löysiin T-paitoihin ja rantashortseihin sonnustautuneet brisbanelaiset?

Kiertoajelu jatkui Tamaraman, Bronten ja Coogeen rantojen kautta, Randwickin laukkaradan ja Paddingtonin viktoriaanisten huviloiden ohitse kaupungin keskustaan. Asunnot mainituilla alueilla maksavat vähintään saman verran kuin Etelä-Helsingissä. Kävimme vielä Sydney Towerissa ja ihmettelimme maisemia 300 metrin korkeudesta, sitten koukkasimme majapaikan kautta tuttuun intialaiseen ravintolaan ja päätimme antoisan päivän herkulliseen päivälliseen. Sydney on edelleen upea kaupunki ja olisi synti käydä Australiassa tutustumatta Sydneyyn!

Jälleen Ormistonissa (Sydney 3)

Sunnuntaina 8.10.2006

Sydneyssä viettämämme viimeinen aamu oli kaunis ja helteinen lähtiessämme kävelemään kohti oopperataloa. Halusimme nähdä tämän upean rakennuksen vielä sisältä. Yhtäkkiä kävellessämme Botanical Gardensin läpi tuuli yltyi lähes pyörremyrskyksi, ja purjeveneet merellä laskivat kiireesti purjeensä, että pysyisivät pystyssä. Lauttaliikennekin keskeytyi noin tunnin ajaksi. Ilma oli täynnä lentäviä lehtiä ja muita roskia. Sää muuttui hetkessä viileäksi ja pilviseksi. Ilmiö on kuulemma tavallinen Sydneyssä loka-marraskuussa, jolloin sää saattaa olla hyvinkin vaihteleva. Vuonna 1986 satoi yhden vuorokauden aikana 327 mm, mikä sai kaupungin lähes katastrofitilaan. V. 1999 Sydneyn taivaalta tuli 9cm:n läpimittaisia rakeita, jotka aiheuttivat vakuutusyhtiöille lähes miljardin euron vahingonkorvaukset – rakeet tuhosivat talojen kattoja, autoja, jopa Sydneyn kentällä seisoneita matkustajakoneita. Jotkut tiedemiehet ovat päätelleet, että suurten metsien hakkaaminen omakotialueiden tieltä kaupungin laajentuesssa länteen on muuttanut alueen ilmastoa entistä oikullisemmaksi.

Pääsimme kiertämään oopperataloa oppaan johdolla. Rakennus ei ole vain ooppera, vaan todellinen monipuolinen taidetalo, jossa on viisi eri näyttämöä. Suurin näyttämöistä on konserttisali, jonne mahtuu 2679 katsojaa. Toiseksi suurin, eli oopperasali on ehkä maailman kiireisin teatterinäyttämö: siellä on jatkuvasti ohjelmistossa viisi eri oopperaa ja lisäksi tulevat baletin esitykset. Oopperatalo on Australian kansallisoopperan ja kansallisbaletin kotinäyttämö. Lisäksi siellä vierailevat maailman huippuryhmät. Puheteatterilla on oma salinsa ja studio kokeilevia esityksiä varten. –Mieltämme jäi kismittämään, ettemme päässeet (tällä kertaa) näkemään yhtään esitystä.

Oppaamme kertoi, että Jörn Utzon ja Australia ovat tehneet sovun, Utzon on palkittu korkeilla arvomerkeillä ja häneltä on tilattu jatkosuunnitelmia mm. Oopperatalon kivijalan suhteen. Hänen poikansa hoitaa käytännön työt; Utzon asuu itse Mallorcalla eikä ilmeisesti tulee enää ikinä Australiaan. Meitä jäi kiinnostamaan se, oliko Utzon kenties aikoinaan tutustunut Aarno Ruusuvuoreen tai tämän suunnittelemaan Hyvinkään kirkkoon. Opas hehkutti, että Oopperatalo oli arkkitehtuuriltaan aikaansa edellä, mutta 1960-luvun hyvinkääläisille se olisi ehkä ollut jotenkin tutun näköinen…

Hieman harmitti, että jonotimme ikuisuuden päästäksemme Sydney Toweriin. Olisi sen sijaan pitänyt kiivetä Harbour Bridgen päälle: sieltä olisi saanut hienoja kuvia. Tämäkin huvi olisi kyllä keventänyt kukkaroa melkoisesti – liput pikku kiipeilylle olisivat maksaneet 90 euroa /kpl!

Haikein mielin hyvästelimme Sydneyn. Lehdestä luimme, että suuren amerikkalaisen matkailulehden Travel+Leisure tekemien tutkimusten mukaan viimeisen kymmenen vuoden aikana Sydney on valittu seitsemän kertaa maailman parhaaksi kaupungiksi.

Ainakin se on yksi parhaista mutta matkakassa hupenee siellä tosi nopeasti.
– toteavat T&L

Paluu Stradbrokelle

Ormiston sunnuntaina 22.10.2006

Olemme viettäneet neljä huikean hienoa päivää Stradbroken saarella (kerroimme saaresta syyskuun alkupuolella käytyämme siellä valaita kiikaroimassa). Minjerribah, saaren alkuasukaskielinen nimi, tarkoittaa hyttysten saarta (muutamiin ko. yksilöihin tutustuttuamme totesimme niiden olevan suomalaisten sääskien tummia, pienempiä serkkuja).

Arkeologiset todisteet kertovat, että saarella on ollut asutusta ainakin 20 000 vuotta ja paikalliset pitävät nunukul- ja gorempul -heimoja saaren perinteisinä omistajina. Alkuasukkaita oli Minjerribahilla ja lähisaarilla alunperin n. 5000. Tänä päivänä perinteisiä omistajia on kuultava mm. rakennusprojekteissa (etteivät heidän pyhät alueensa vahingoitu), heille maksetaan korvauksia kaivostoiminnasta, heillä on oikeus metsästää rauhoitettuja eläimiä kuten kilpikonnia ja dugongeja (merilehmiä), jne.

Meri on aina ollut Stradbroken alkuasukkaille tärkeä ravinnon lähde ja saarella on monia valtavia simpukankuorikekoja, jotka kertovat muinaisista suosituista leiripaikoista. Tänä päivänäkin monet saarelaiset kalastavat sekä työkseen että harrastuksekseen – ja kaloja totta vieköön saaren lähivesissä riittää (ja haita!).

Meri on myös tuonut varhaisia tutkimusmatkalaisia saarelle. Kiinalaisten, espanjalaisten, portugalilaisten ja hollantilaisten laivojen tiedetään purjehtineen vuosisatojen ajan pitkin Australian rannikkoa, ja espanjalaisen sotalaivan hylyn sijaintia saaren lähivesillä on arvuuteltu vuosikymmeniä. Varsinainen ihme on myös, että täällä ja ylipäänsä Australiassa puhutaan englantia; espanjalaiset, portugalilaiset tai hollantilaiset olisivat yhtä hyvin voineet astua maihin, lyödä lipun hiekkaan ja ilmoittaa alkuasukkaille, että tämä maa on nyt heidän.

Vuonna 1770 James Cook ohitti Stradbroken saaren ja nimesi jyrkkäkallioisen koillisrannan niemekkeen Point Lookoutiksi (”Vartioniemeksi”). Myöhemmin saarella käväisi tutkimusmatkailija Matthew Flinders, joka purjehti ensimmäisenä Australian ympäri. Hänen mukaansa on nimetty huikea hiekkaranta, jota pitkin vaelsimme (ks. kuvaus alempana).

Stradbroken ja Moreton-saaren välissä on laivojen hautausmaa: vuolas, katala, hiekkasärkkien täplittämä salmi nimeltä South Passage. Sen kautta kulki aikoinaan tärkeä merireitti Brisbanesta Sydneyyn, minkä takia saarelle perustettiin luotsiasema 1825. 1800-luvulla saarella oli myös armeijan varikko ja rangaistusvankisiirtola. Kun vankisiirtola lakkautettiin, saarelle alkoi muuttaa muita asukkaita, kalastajia ja maanviljelijöitä. Dunwichiin perustettiin karanteeniasema, josta myöhemmin tuli yksinäisten vanhusten, vammaisten ja mielisairaiden hoitola (siis suomalaisittain ”vaivaistalo”).Tämä laitos suljettiin 1940. Sen jälkeen kaivostoiminta ja turismi ovat olleet saaren tärkeimmät elinkeinot.

Stradbroken saari on maailman kolmanneksi suurin hiekkasaari, ja sen hiekka sisältää arvokkaita mineraaleja, kuten titaniumia. Näitä käytetään moniin jokapäiväisiin ja myös korkean teknologian tuotteisiin, kuten makeisiin, hammastahnoihin, aurinkovoiteisiin, keramiikkaan, muoviin, tietokoneen näyttöihin, kilpapyöriin, avaruusaluksiin, jopa sydämentahdistimiin. Hiekasta erotettua mineraalia kuljettavat rekat ovatkin tuttu – ja pyöräilijöitä uhkaava – näky saaren kapeilla teillä.

Saari sai englanninkielisen nimensä Stradbroke vuonna 1827 Stradbroken jaarlin mukaan. Nykyinen jaarli avasi Dunwichin museon vuonna 1988. Saarella on kolme kylää: Dunwich, Amity Point ja Point Lookout, joka on tärkein turistikeskus. Turisteja saarelle houkuttelee luonto: kymmenien kilometrien hiekkarannat, kallioniemet, keskellä saarta olevat järvet ja aurinko.

Olimme vuokranneet talon Dunwichin kylästä kukkulan ylärinteeltä. Liikuimme polkupyörillä ja parin kilometrin kipuaminen kotiin raskas reppu selässä kävi melkoisesta urheilusuorituksesta. Terassilta aukeava henkeäsalpaava merimaisema auringonlaskun suuntaan palkitsi kuitenkin moninkertaisesti vaivan ja raikas tuuli kuivasi hikipisarat.

Useimmille turisteille saari on yhtä kuin Point Lookout, mutta me halusimme nyt nähdä enemmän. Parina ensimmäisenä päivänä kiertelimme Dunwichin kylässä ja sen ympäristössä. Kylässä on useita historiallisia paikkoja. Sataman edelleen käytössä oleva aallonmurtaja on 1800-luvun rangaistusvankien rakentama. Vanha hautausmaa kertoo omia tarinoitaan, siellä on yli 10 000 saarelaista haudattuna: sotilaita, merimiehiä, rangaistusvankeja, laivojen tuomien kulkutautien surmaamia siirtolaisia, kalastajia jne. Alkuasukkailla on oma hautausmaansa, jonne valkoihoisilla ei ole asiaa. Sinne on haudattu mm. kuuluisa runoilija Kath Walker (Oodgeroo Nunuccal). Hän johti 1980-luvulla protestiliikettä, jonka ansiosta saareen ei ole koskaan rakennettu siltaa.

Entisen hoitolaitoksen rakennuksiin on sijoitettu erinomainen historiallinen museo, jossa jokaisen vierailijan kannattaisi käydä: elämä Stradbrokella avautuu sen jälkeen ihan uudella tavalla. Hieno yksityiskohta on muistokaappi, jossa on julisteen kokoinen dokumentti jokaisesta merkittävästä saarelaisesta. Dunwichin lauttasataman kautta matkailijat saapuvat saarelle ja mineraalihiekka rahdataan pois kerran päivässä Brisbaneen kulkevilla proomuilla. Satamassa on esitteen mukaan myös muinaisten rangaistusvankien käyttämä kyykkyvessa, mutta emme sitä hätäisistä etsinnöistä huolimatta löytäneet.

Pyöräretki järville

Stradbroken saarella on lukuisia kirkkaita, lähdepohjaisia järviä. Suosittuja retkikohteita ovat Brown Lake ja Blue Lake ja seuraavana päivänä teimme pyöräretken näille järville. Saaren maasto ei suosi pyöräilijää: tie kulkee jyrkkiä ja pitkiä mäkiä ylös ja alas. Blue Lakelle päästäkseen on ylitettävä muiden mäkien lisäksi saaren korkein kohta, 219 m (tämäkin vuori on itse asiassa valtava, metsän peittämä hiekkadyyni). Lopuksi on patikoitava 3 km metsäpolkua ennen kuin järvi löytyy.

Blue Lake on tällä hetkellä periaatteessa suljettu turismilta, koska järven rantojen luonto on kulunut runsaasta käytöstä, mutta ystävällinen puistonvartija neuvoi meille paikan, josta pääsimme uimaan. Hikisen matkan jälkeen uiminen kirkasvetisessä järvessä virkisti kummasti. Myös Brown Laken vesi on kirkasta, mutta nimensä mukaisesti ruskehtavaa, ehkä rautapitoista. Suomalaisen silmissä järvet ovat kovin pieniä, oikeastaan vain lampia. Metsäpolulla panimme merkille, että maata peitti paksu kerros risuja ja kuivia eukalyptuksen lehtiä; todennäköistä onkin, että saarella syttyy isoja metsäpaloja kun kesä etenee. Palot alkavat yleensä salamaniskuista tai retkeilijöiden huolimattomasta tulenkäytöstä.

Beach walk

Stradbrokella viettämiemme päivien huipentuma oli rantakävely (beach walk). Menimme bussilla Amity Pointin kylään, joka on pieni kalastajayhteisö saaren luoteiskärjessä. Kylän laidalta alkaa hiekkaranta, Flinders Beach, joka jatkuu n. 10 km Point Lookoutiin saakka. Laskuveden aikaan sitä on helppo lähteä kävelemään. Beach walk on parasta, mitä Australia tarjoaa ja tämä ranta on kyllä kaikkien beach walkien äiti: kilometrikaupalla asumatonta hiekkarantaa, turkoosia vettä, meren kohinaa, huikaisevaa aurinkoa. Aussit tietävät, että muutaman tunnin kävely vesirajassa hiekan pehmittäessä jalanpohjia puhaltaa stressin taivaan tuuliin ahdistuneimmaltakin työnorjalta. Meri-ilma tekee nälkäiseksi ja lounas Point Lookoutissa maistui upealle – etenkin kun ihailimme samalla muuttovalaiden jälkijoukkoja matkalla vauvojensa kanssa Etelämantereen vesille.

Jos voimia riittää, voi rantavaellusta jatkaa vielä 30 km saaren eteläkärkeen saakka. Me kuitenkin halusimme ehtiä todistamaan auringonlaskua terassillemme ja palasimme bussilla Dunwichiin. – Kuvat kertonevat enemmän kuin satatuhatta sanaa beach walkin ihanuudesta; vain aaltojen kohina, Nikonin raksutus ja paljaiden jalkojen lätinä puuttuvat.

Nääntyneinä mutta tyytyväisinä palasimme lautalla auringonlaskun talosta auringonnousun taloon (saaren talosta avautui maisema länteen, Grandman talosta itään). Päätimme myös: tuon beach walkin teemme vielä uudelleen ennen kuin lähdemme Australiasta! – L&T

Päivien kimallusta Ormistonissa

Ormiston maanantaina 30.10.2006

Lokakuu on lopuillaan, Suomessa painaa päälle kaamos mutta Queenslandissä on koittanut kesä. Tosin viileät tuulet ovat pitäneet lämpötilan alle 30 asteessa ja kansa on hytissyt ”kylmyydessä”.

Päivän puheenaihe on ollut kesäaikaan siirtyminen. Mm. Sydneyssä ja Melbournessa siirrettiin kelloja tunti eteenpäin mutta jukuripäinen Queenslandin hallitus uskoo edelleen, että lehmät (ja maaseudun patavanhoilliset äänestäjät) hermostuvat, ja pimeä tulee täällä jatkossakin luonnottoman aikaisin, noin klo 18.30. Valitettavasti varikset (suomalaisittain korpit) aloittavat aamuraakuntansa edelleen jo klo 04.30. Aikaero Suomeen on nyt 8 tuntia. Huvittavaa on, että olemme juuri menossa kolmeksi viikoksi Gold Coastin eteläpäähän, osavaltioiden rajalle. Kun menemme kahville sadan metrin päähän, New South Walesin puolelle, kello hyppääkin tunnin eteenpäin!

Toinen suuri puheenaihe on kuivuus. Nyt pitäisi olla sadekausi mutta kahden kuukauden aikana ainoan kunnon sateen olemme kokeneet Lamingtonin kansallispuiston sademetsässä. Nopeasti kasvaneen Brisbanen vesivarat ovat vähissä ja mm. autojen pesua ja puutarhojen kastelua säännöstellään ankarasti. Sisämaassa tilanne on traaginen: joet kuivuvat, pellot riutuvat, karja nääntyy ja farmit ajautuvat konkurssiin. Moni epätoivoinen farmari on päätynyt jopa itsemurhaan. Tulee mieleen ajatus, että ehkä Australiaa ei ole koskaan tarkoitettukaan maatalousmaaksi. Pohjaveden hupeneminen ja jokien kuivuminen ovat tapahtuneet vain muutaman farmarisukupolven aikana; sitä ennen alkuasukkaat asuivat täällä kymmeniä tuhansia vuosia metsästäen, kalastaen ja vaeltaen lähteeltä toiselle.

Brisbanessa ennustetaan myös sähköpulaa. Kansa on keksinyt ilmastoinnin ja talot rakennetaan sen mukaisesti: ilmatiiviiksi laatikoiksi, joihin eivät vilvoittavat tuulet pääse. Vielä 1960-luvulla tavallisin rakennustyyppi oli ”queenslander” – puutalo, joka pystytettiin paalujen päälle niin, että talon alla oli viileä ilmatyyny. Nyt muodissa on kiviharkoista rakennettu suureellinen ”macmansion”, jonka vastinetta voi tutkailla esim. Sipoon Landbossa. Koska vanhoja ”kunnon” puutaloja ei enää tehdä, jotkut rahtaavat niitä Brisbaneen sellaisenaan sisämaan pikkukaupungeista.

Hupaisa uutisaihe on ollut myös Miss Finlandin menestys täkäläisillä estradeilla. Kyseessä on kuitenkin kauramoottorilla käyvä missiversio, josta ennustetaan tulevaisuuden laukkatähteä. Nimen etymologia on jäänyt meille epäselväksi.

Elämämme on soljunut täällä rauhaisasti melonnan, golfin, pyöräilyn ja kävelyn merkeissä. Myös uinti läheisellä uimastadionilla on tullut ohjelmaan säiden lämmettyä. Henkinen puolikin on ollut turvattu, kiitos Suomesta tulleiden kirjapakettien ja Helsingin Sanomien. Tosin kaikki uutiset eivät ole tuoneet iloa: viesti Reko Lundanin kuolemasta masensi meidät täysin. Missä on oikeudenmukaisuus??!! Kiitos Lundanin lukemattomat, Leenan roudaamat ennakkoluuloiset nykynuoret – ja vanhemmatkin – oppivat uskomaan teatterin voimaan.

Huomenna lähdemme kolmeksi viikoksi Gold Coastin eteläosaan, Coolangattaan- siitä lisää seuraavassa raportissa. – T&L

Rantaelämää Coolangattassa

Coolangatta/Gold Coast keskiviikkona 8.11.2006

Olemme nauttineet jo viikon rantaelämän ihanuudesta Gold Coastilla. Ormistonista tänne on 75 km:n ajomatka. Gold Coast on noin 30 km:n pituinen yhtenäinen hiekkaranta-alue Brisbanen eteläpuolella. Se on myös oma kuntansa, joka muodostuu lukuisista eri rantalomakeskuksista, jotka on rakennettu nauhamaisesti pitkin rantaviivaa. Suurin ja vanhin hotellikylä on Surfers Paradise, joka on melkoinen, erityisesti japanilaisten turistien rakastama (ja paljolti omistama) pilvenpiirtäjäslummi. Meidän kylämme, Coolangatta sijaitsee Gold Coastin eteläosassa, New South Walesin ja Queenslandin rajalla. Hiekkarannat jatkuvat koko itärannikon Sydneyyn ja Melbourneen saakka.

Vuokrasimme täältä kolmeksi viikoksi huoneistohotellista pienen kaksion, jonka parvekkeelta avautuu Rainbow Bay ja Tyyni valtameri. Hinnat ovat tähän aikaan vielä kohtuulliset ennen koulujen lomien alkamista joulukuussa: kolmen viikon vuokra 60 neliön kaksiosta, jossa on kaikki kodinkoneet pesu-ja tiskikoneineen, kuivausrumpuineen ja dvd-laitteineen maksoi 900 euroa – ensi kuussa se olisi kaksinkertainen.

Australialainen rantaelämä poikkeaa melko lailla suomalaisesta tai eurooppalaisesta vastaavasta (poikkeuksena ehkä Biarritz). Suomessa katsomme, näkyykö aurinkoa taivaalla ja onko tarpeeksi lämpöasteita ennen kuin lähdemme rannalle. Täällä on otettava huomioon myös vuorovesi ja aaltojen suuruus. Rantaelämä on hyvin urheilullista; rannalla surfataan, uidaan kävellään tai juostaan enemmän kuin palvotaan aurinkoa. Auringonpalvonta alkaa muutenkin olla tosi kuumaa – ja vaarallista – puuhaa Queenslandin leveysasteilla ilmaston lämmetessä ja otsonikerroksen ohetessa. Kuuleman mukaan todella monilta yli nelikymppisiltä queenslandilaisilta rantauros- ja naarasleijonilta on nipsitty pois pahalaatuisia ihokasvaimia. (On syytä muistaa, että valtaosa australialaisista on geeniperimältään kalpeita, huonosti aurinkoa kestäviä brittejä.) Rannalla näkyykin yhä enemmän ”pukeutuneita” kuin pikkupikku bikineissä liikkuvia. Varsinkin pienet lapset suojataan hyvin rantapuseroilla ja –housuilla (isovanhempien uimapukumuoti taisikin olla paljon terveellisempi kuin nykyihmisen).

Australialaiseen rantaelämään kuuluu myös aaltovahti– ilmiö, jollaista ei ole Suomessa eikä Välimeren rannoillakaan. Aaltovahdin tunnistaa siitä, että silloin kun hän ei ole aalloissa, hän kulkee kuin aave ja kuumeinen ja etäinen katse silmissään kiikaroi aaltoja. Ensimmäiset aaltovahdit ilmestyvät rannoille ja parvekkeille heti auringon noustua viiden jälkeen ja innokkaimmat viipyvät siellä viimeiseen valonsäteeseen saakka. Aalloissa he saattavat viettää tuntikausia odotellen elämänsä aaltoa. Aaltojen pauloihin joutuneella on surfboard (lainelauta), bodyboard (mahalauta), paddleboard (kauhontalauta), surfski (avokajakki), tai hän surfaa taitavasti omalla kropallaan (bodysurfing). Surfari ei välttämättä ole sporttinen nuorimies (tai nainen), aalloilla näkee paljon harmaapartaisia ja –päisiä 60-lukulaisia. (Lainelautailusta tuli olennainen osa Australian ja USA:n nuorisokulttuuria 1960-luvulla.) Nuoremmat lautapojat ovat muuten suomalaisten lumilautailijoiden oloisia, mutta ovat aaltojen kimpussa jo aamuviideltä siinä, missä suomalaisteinit nukkuvat mieluusti pidempään.

Meidänkin perheeseemme on ilmestynyt aaltovahti – Timo alkoi kiikaroida aaltoja heti tänne tultuamme, ja hyviä aaltoja nähdessään hän painuu surfski-kajakillaan niitä ratsastamaan. Leena ruikuttaa rannalla kuin merimiehen muija Timon surffaillessa aalloilla. Timolla on tosin kivoja kumppaneita: pirteät delfiinit pyörivät lähes kajakin alla ja joskus loikkaavat vedestä aalloilla ratsastaessaan. Leenalla on pieni bodyboard, jolla voi mennä kokeilemaan lasten sekaan pieniä aaltoja (sekin on kivaa!). Beachwalkin harrastamiseen täällä on myös erinomaiset mahdollisuudet, rantaa riittää. Laskuveden aikaan on mukava kävellä paljain jaloin vesirajassa, kovalla hiekalla, vaikka kymmenen kilometriä yhteen suuntaan ja takaisin meren kohistessa vieressä. Nousuveden aikaan on käveltävä pehmeällä hiekalla ja siellä kunto nousee kohisten. Ihme on, ettei täällä harrasteta sauvakävelyä, se olisi mainio tapa tarpoa upottavassa hiekassa.

Eilen koko Australia pysähtyi ja kansa juhli, löi vetoa ja jännitti perinteisen Melbourne Cup-laukkakisan merkeissä. Kisan kunniaksi Victoriassa oli yleinen vapaapäivä ja vapaalla taisivat olla muutkin osavaltiot. Kisassa tapahtui jotain odottamatonta: ensi kertaa pokaali ja 3 miljoonan dollarin palkintoraha menivät Japaniin, jonka hevoset ottivat peräti kaksoisvoiton. Katsoimme kisan lähikapakan suurelta ruudulta. Kisan alussa tupaten täynnä oleva baari oli revetä liitoksistaan, mutta ylivoimaisten japanilaishevosten kirmatessa rinta rinnan maalisuoralla sali vaipui lähes täydelliseen hiljaisuuteen. Vedonlyöjiltä kuului vain mutinaa ja vaimeita kirosanoja mutta vedonvälittäjille kisa oli lottovoitto, kun ennakkosuosikit hävisivät.

Melbourne Cup on ausseille yhdistelmä Ascottia ja Rion karvenaalia. Kaikki kauniit, rohkeat ja julkisuudenkipeät ovat läsnä muotiluomuksineen; erityisesti panostetaan hattuihin, joista jotkut maksavat jopa 10.000 dollaria. Toiset saapuvat paikalle pukeutuneina banaaneiksi tai kenguruiksi mutta yksi asia on yhteinen: kaikilla on niin hauskaa, niin hauskaa että …

Suomessa on kuulemma avattu retkiluistelukausi. Meiltä jää kausi väliin, mutta koetamme kärvistellä joten kuten. Pysytään kuitenkin pinnalla, sekä siellä että täällä!

– T&L

Myrskyn jälkeen, Coolangatta 9.11.2006

Illalla repesi rajumyrsky juuri, kun olimme palaamassa nettikahvilasta. Sade ryöppysi taivaalta vaakana ja olo oli, kuin olisimme bodysurffanneet vaatteet päällä. Salamointi jatkui pitkin iltaa, valaisten meren aaltovahtien iloksi.

Aamulla satoi edelleen mutta hyökkäsin aaltoihin heti kuudelta. Vakiolautailijat olivat siellä jo, mm. harmaapartainen pappa joka muistuttaa laihaa joulupukkia. Meri oli rasvatyyni ja syvän turkoosin sävyinen, kuin Lofooteilla. Aaltoja tuli tasaista tahtia niin, että jokainen surffari pääsi vuorollaan kurvailemaan rantatyrskyihin asti. Paras saamani kyyti kantoi n. 300 metriä, leikkasin välillä vasemmalle, välillä oikealle ennen kuin aalto kaatui, ja lopulta syöksyin kuohujen mukana rantaan ja samantien kotiin kuumaan suihkuun.

Tuttu delfiinijengi oli jälleen liikkeellä, pyörien ajoittain surfskini alla. Niillä on selvä ystävyyssuhde paikallisten surffarien kanssa ja tuntuu, että ne ovat hyväksyneet myös minut reviirilleen. Sainkin myöhemmin aamulla napattua muutaman kuvan veikkosten ilmalennoista. Isot valaat hyppivät ilmaan ravistellakseen pois kotilot ym. loiseläimet, mutta ilmeisesti delfiinit loikkivat aalloissa silkasta elämisen ilosta – vähän kuin itse kukin. – T.

Surf Life Saving – Australian uljaat hengenpelastajat

Friday, November 17, 2006, 09:17 AM

On laskettu, että Australiassa on noin 11 000 surffirantaa (surf beach), joilla käy noin 55 miljoonaa ihmistä vuodessa. Englannin kielen sanalle ´surfing´ ei ole hyvää suomenkielistä vastinetta. Jos puhumme ´surffaamisesta´, suomalaisille tulee mieleen laine- tai purjelautailu. Lainelautailu on toki tärkeä osa surf-urheilua, mutta vain osa. Aalloissa myös uidaan. Mutta Suomessa uimari ei koskaan kohtaa sellaisia olosuhteita kuin Australiassa: kaatuvia aaltoja, merivirtoja, myrkyllisiä medusoja, haita….

Aallokkouinti vaatii hyvää uimataitoa ja lajinomaisen tekniikan hallintaa; myös aallokon käyttäytymistä on syytä tuntea. Esimerkiksi Timo ui ulos aaltojen rikkoutumisvyöhykkeelle ja tulee joskus satoja metrejä takaisin rantaan kuin delfiini, aallon kuohussa ratsastaen.

!700- ja 1800-luvuilla maahanmuuttajat eivät juuri oleskelleet ranta-alueilla (sen sijaan alkuasukkaat viihtyivät hiekkarannoilla). Uimista harrastettiin pääasiassa kaukana valtamerestä jokien suojaisissa poukamissa, kaukana vieraiden katseilta. – Vuonna 1803 kumottiin laki, joka kielsi uimisen julkisella paikalla, tosin naisilta se kiellettiin edelleenkin yli sata vuotta myöhemmin.

Vielä vuosisata sitten aallokkouintia pidettiin vaarallisena lajina, joka oli vain harvojen asiaan vihkiytyneiden huvi. Australian Surf Life Saving – liike syntyikin vuonna 1907 Sydneyn Bondi Beachillä tarkoituksena vähentää aallokkouintia kohtaan tunnettua pelkoa. Tänä päivänä liikkeessä on yli 100 000 jäsentä yli 300 eri seurassa, ja hengenpelastaja on yksi Australian ikoneista. Timokin oli lukiovuosinaan tällainen ikoni Currumbin Vikings-seurassa; Australian opeista oli hyötyä Tuusulan Rusutjärvellä kesällä 1970, kun hän elvytti rantaveteen hukkuneen miehen.

Hengenpelastusklubien tärkein tehtävä on uimarantojen vartiointi ja pelastustoiminta. Mutta lähes yhtä tärkeää on treenaaminen ja osallistuminen kilpailuihin. Kelta-punaisiin asuihin pukeutuneet hengenpelastajat ovat näkyviä rannoilla, ja uiminen heidän asettamiensa lippujen välisellä alueella on turvallista: tilastot kertovat, että merkityillä ja valvotuilla alueilla ei ole koskaan hukkunut yksikään uimari. Kymmeniä tuhansia on sen sijaan pelastettu aalloista ja merivirroista. Timokin oli kerran kiskomassa toistakymmentä turistia aalloista, kun hiekkasärkkä mureni uimarien alla.

Alunperin hengenpelastus tapahtui niin, että partiovuoron vahvin uimari puki päälleen pitkän köyden päässä olevat valjaat. Köyden toinen pää oli kiinni suuressa kelassa. Pelastajalle syötettiin köyttä kunnes hän tavoitti pelastettavan, sitten molemmat kiskottiin köyden avulla rantaan. Nykyään kelapelastus on näytöslaji, jota esitetään yleisölle hengenpelastuskarnevaaleissa. Timon aikoina 1960-luvulla se oli vielä tärkeä osa pelastustoimintaa. Nykyään uhri haetaan vedestä pelastuslaudalla, vesiskootterilla, kumiveneellä tai helikopterilla.

Hengenpelastusseurojen järjestämät kilpailut ovat näyttäviä tilaisuuksia. Kilpailulajit ovat suomalaiselle hyvin eksoottisia: aallokkosoutua, -melontaa, kauhontaa, uintia ja rantajuoksua pehmeässä hiekassa. Jo alle kymmenvuotiaat lapset (nipperit) ovat mukana toiminnassa. Nykyään hengenpelastaja ei ole aina uljas nuori rantaleijona-aussie, vaan valvontatorneissa (tai nykyään usein autoissa) istuu kaikenikäisiä miehiä ja naisia. Klubitoiminta on vapaaehtoista, aatteellista toimintaa, mutta rantoja valvoo myös suuri määrä kuntien palkkaamia ammattilaisia.

Timon aktiivivuosina 1960-luvulla haiden tähystäminen oli myös tärkeä osa hengenpelastustoimintaa. Tähystäjä istui tornissa ja hain nähdessään hän kilisytti varoituskelloa ja nosti salkoon punaisen lipun. Ihmiset komennettiin pois vedestä ja hengenpelastajien soutuvene lähti seipään kanssa hätistelemään haita ulommas merelle. Nykyään haivalvontaa tehdään helikoptereilla ja vartioitujen rantojen edustalle on viritetty verkot haiden oletetuille kulkureiteille. Verkoista keskustellaan aina, kun niihin takertuu delfiinejä tai valaanpoikasia, mutta hallitustasolla on todettu, että yksikin haikuolema Australian turistirannoilla olisi kohtalokas isku maan imagolle.

Gold Coastilla verkkoihin tarttuu keskimäärin kymmenen haita viikossa, mutta jotkut hait kiertävät verkot ja tulevat edelleen uimareiden reviireille. (Tai ehkä ne ovatkin haiden reviirejä, jonne uimarit tunkeutuvat?) Australiassa hain kitaan päätyy vain jokunen ihminen vuodessa; todennäköisempää on voittaa lotossa jättipotti. Vaarallisimpia paikkoja ovat joiden suistot ja kanavat, vaarallisin aika on auringonlasku. Yksi asia on kuitenkin varma: hait eivät ole kovin kiinnostuneita ihmisistä. Jos ne haluaisivat syödä ihmisiä, Australiassa olisi huomattavasti pienempi väkiluku – haita on nimittäin julmetusti. – T&L

Gold Coastin takamailla

Ormiston torstaina 23.11.2006

Kotiutuminen Gold Coastin hiekkarannoilta on edelleen meneillään ja etenkin Timolla on aamuisin vaikeaa, kun tyrskyjen sijasta ikkunasta avautuu ankkalampi nimeltä Moreton Bay, ja aamuisten aaltojen kohinan on korvannut papukaijojen kiljunta.

Kun aaltoja ei enää tarvitse vahtia, olemme käyneet läpi runsasta rantaviikkojen kuvamateriaalia. Eräänä sunnuntaina vuokrasimme auton ja tutustuimme Gold Coastin takamaastojen (hinterland) monipuoliseen luontoon. Ohessa muutamia otoksia päivän saldosta. Lisää kuvia elämästä rannoilla ja aalloilla tulee ensi viikolla. – T&L

PS. Miljoonien aussien työ- ja vapaa-ajan ongelmat on ratkaistu lähipäiviksi, kun TV näyttää kauden ensimmäistä Australia-Englanti krikettimaaottelua. Ottelu kestää vain vaatimattomat neljä päivää (aamusta iltaan, tee- ja lounastaukoineen), ja kyseessä on kahden urheiluhullun kansakunnan tärkein vuosittainen tapahtuma. Itse maan pääministeri toivoo, että työnantajat suhtauvat ymmärtäväisesti yllättäen neljän päivän sairaslomalle joutuneihin ressukoihin.(Tiesittekö muuten, että kriketti keksittiin aikoinaan, kun yläluokan gentlemannit halusivat lajin, jota tavallisilla duunareilla ei olisi aikaa harrastaa..?)

Rannoilla ja aalloissa vielä kerran

Ormiston tiistaina 28.11.2006

Koulujen lukuvuosi lähenee päätöstään ja paikalliset yo-kirjoitukset ovat ohi. Koulunsa päättäneet ovat juhlineet uutta vapauttaan perinteisin menoin: koko Gold Coast on ollut sekaisin viikon ajan (onneksi emme ole siellä enää), kun n. 40.000 ”schoolia” (koulunsa päättänyt = schoolie) on riehunut roskamedian säestyksellä yötä päivää rannoilla, kaduilla ja hotellihuoneissa. Ja juhlinta kestää koko viikon! Uudet ylioppilaat ovat täällä keskimäärin 17-vuotiaita, eli alaikäisiä, mutta lehtitietojen mukaan monet vanhemmat ovat uhrautuvasti kantaneet heille viinaa heti, kun hotellihuoneen jääkaappi on tyhjentynyt. Huumeetkin ovat tiettävästi vahvasti kuvassa mukana, samoin humalaisia nuoria vaanivat aikuiset hyväksikäyttäjät. TV-kuvien perusteella suomalaisnuorten juhlat ovat kuin pyhäkoulun eväsretkiä täkäläisiin verrattuna.

Viikonlopun krikettiputkesta on myös selvitty, Australia löylytti ensimmäisessä koitoksessa Englannin. Kriketinystävillä riittää kuitenkin jännittämistä, sillä Adelaidessa aletaan perjantaina pelata seuraavaa viiden päivän koitosta. (Siis huom.: krikettimaaottelu kestää pisimmillään viisi päivää, ei vaivaiset neljä kuten erehdyimme aiemmin ilmoittamaan!)

Viime päivinä on keskikesän juhlan (= joulun) lähestyminen alkanut näkyä säätilassa. Lämpötilat ovat pysytelleet lähellä kolmeakymmentä (sisämaassa tänään 46!), ja ilmankosteuden kasvaessa olotila on hikisennihkeä. Olemme sitkeästi vielä käyneet golf-kentällä, vaikka pelaaminen onkin jo aika kuumaa puuhaa – pallot sinkoilevat joskus minne sattuu kun maila pyörii hikisissä kourissa. Säätieteilijät ovat ennustaneet kesästä erityisen kuumaa ja kuivaa, mutta onneksi lähikorttelissa on iso uimala (ja tammikuun alussa jatkamme matkaa viileämpään Uuteen Seelantiin).

Illan viiletessä on mukava lähteä kävelylle katselemaan Aussien jouluvaloja. Valaistu joulupukki poroineen viilettää monen talon pihapiirissä ja palmuissa tuikkivat värivalot. Timo haluaa, että joulupöydässä kaikilla on päässään täkäläinen hittituote, välkkyvät poronsarvet, mutta nähtäväksi jää… Grandma haaveilee lanttulaatikon valmistamisesta (lantut odottavat jääkaapissa ja tuttu suomalaisrouva kehui hänelle tänään keittäneensä jo omat lanttunsa). Täytyy kyllä sanoa, että kesähelteellä ei osaa kaivata suomalaisia jouluruokia.

Joulun lähestyminen saa koti-ikävänkin kaihertamaan mieltä. Jouluna pitäisi olla hämärää ja kylmää – mieluiten tietysti lunta ja pakkasta, mutta kunnon eteläsuomalainen räntä ja loskakin kelpaisivat… Joulupukki ja bikinipukeiset tontut hiekkarannalla eivät oikein tuo joulutunnelmaa.

Tässä vielä ”joulutunnelmaan” pääsemiseksi kuvia elämästä rannalla ja aalloissa Gold Coastilla. – T&L

Itsenäisyyspäivän alla

Ormiston maanantaina 4.12.2006

Joulua odotellaan Queenslandissä helteisissä merkeissä. Lämpötila pysyttelee 30 asteen molemmin puolin ja kosteusprosentti on korkea. Helteiden myötä olemme saaneet ihailla myös öisiä valonäytelmiä, ukkosmyrskyjä, taivaalla.

Luimme huolestuneena sunnuntain lehdestä, että itse joulupukki on lomaillut Cold Coastilla surffaillen innokkaasti. Mieleen hiipi epäilys, miten Suomen lasten käy jouluaattona. Pukki kuitenkin vakuutti medialle, että tontut ahkeroivat Korvatunturilla ja hän palaa varmasti ajoissa virkistynein mielin töihin. Joten olkaa rauhassa siellä koti-Suomessa: kyllä pukki tulee – kunhan hait eivät häntä syö!

Huomenna lähdemme tutustumaan Tasmanian saareen Australian mantereen eteläpuolella. Ehkä tapaamme siellä Tanskan kruununprinssiperheen, jonka vierailu siellä on ausseille suuri uutinen. Prinsessa Maryhän on Tasmaniasta kotoisin. Tasmanian sijainti eteläisellä pallonpuoliskolla vastaa suurin piirtein Skotlantia, joten lämpötila on todennäköisesti noin kymmenen astetta viileämpi kuin täällä. Säät tosin näkyvät olevan kovin vaihtelevia siellä. Joka tapauksessa meidän on otettava mukaamme myös hieman lämpimämpiä varusteita kuin nykyiset shortsit ja t-paidat. Olemme matkalla viikon, joten ensi viikon lopulla on luvassa raportti sieltä.

Tämänkertaisessa kuvakoosteessa ei ole mitään erityisiä kohteita, se kertoo vain elämänmenostamme ja Australian kesätunnelmista (jotka eivät tosin eroa paljonkaan talvi-sellaisista). – T&L

Tasmania 1/4: Hobart ja Bruny Island 5.-6.12.2006

Ormiston keskiviikkona 13.12.2006

Tasmanian saari on Irlannin tasavallan kokoinen ja siellä asuu n. 500.000 ihmistä. Osavaltion pääkaupunki, Hobart (180.000 h.) sijaitsee kaakkoisrannikolla, Derwent-joen suulla. Viehättävä, brittityylinen kaupunki on rakennettu kukkuloille, massiivisen Mount Wellingtonin juurelle.

Tasmanian saari on aikoinaan ollut osa Australian mannerta, mikä näkyy esimerkiksi eläimistössä: monet eläimet ovat samoja kuin emämaassa, esim. wombatit ja kengurut ovat yleisiä. Viimeisen jääkauden jälkeen, n. 13.000 vuotta sitten, veden pinnan nousu erotti alueet toisistaan.

Tasmania sijaitsee niin etelässä, että sen sijainti vastaa pohjoisella pallonpuoliskolla Skotlantia tai Tanskaa. Keskilämpötilat ovat selvästi alhaisempia kuin Queenslandissä: Hobartissa on kesällä 14 – 25 astetta ja talvella 4 – 14 astetta. Lämpötilat myös vaihtelevat hyvin nopeasti: saapuessamme oli 30 asteen helle ja seuraavana aamuna oli 14 astetta ja satoi vettä. On tavallista, että saman viikon (jopa saman päivän) aikana voi kokea kaikki vuodenajat. Viikon matkaa varten oli syytä varustautua monenlaisin vaattein, jopa goretex-takki oli tarpeellinen.

Tasmanian luonto on kiehtova sekoitus Etelä-Englannin maaseutua, Skotlannin Ylämaata, alppiniittyjä ja vuoristoa, manner-Australian kuivia kukkuloita, Bretagnen jylhiä merenrantoja, jopa Lapin tuntureita. Maisemat vaihtuvat yhtä nopeasti kuin sää eikä matka tahdo edistyä, kun auto on pysäytettävä yhä uusien kiehtovien kuvauskohteitten takia (viikon matkan aikana Timo otti n. 900 kuvaa).

Tasmaniassakin on ollut poikkeuksellisen kuiva talvi, mikä oli helppo havaita lentokoneesta: saaren itäosan yleisväri oli ruskea. Viikon aikana siellä onkin syttynyt suuria metsäpaloja, jotka ovat tuhonneet paitsi valtavia metsäalueita, myös monia asuintaloja. Lentäessämme pois saarelta itärannikolta kohosi kymmeniä synkänvärisiä savupilviä. Huono-onninen vuokra-auto pelasti meidät ajamasta suoraan metsäpaloalueen keskelle: auton hajoaminen pakotti meidät odottamaan uutta autoa yön yli hotellissa, jossa meitä sitten varoitettiin palosta. Metsäpalot raivoavat siellä edelleen, ja seuraamme huolissamme ikäviä TV-uutisia.

Hobartista löysimme majapaikan 1800-luvulta peräisin olevasta pub-hotellista. Iso huone, kylpyhuone ja lämmin aamiainen maksoivat yht. 53 euroa kahdelta hengeltä. Samassa rakennuksessa oli muuten bottle shop (paikallinen Alko), joka oli auki 24 tuntia vuorokaudessa seitsemän päivää viikossa. Tuntuu jotenkin ristiriitaiselta Australiassa, jossa ruokakauppa ei myy edes keskiolutta ja alkoholipolitiikka on muutenkin kireämpää kuin Suomessa.

Ensimmäisenä päivänä kiertelimme Hobartin kaduilla ja ihastuimme sen kauniisiin vanhoihin taloihin ja ystävällisiin ihmisiin. Salamancan alue vanhoine rantamakasiineineen oli erityisen viehättävä. Kaupungissa ei ole yhtä ainutta pilvenpiirtäjää ja profiili on mukavan pikkukaupunkimainen. Päivän päätteeksi varasimme matkatoimistosta bussi-ja venematkan Hobartin eteläpuolella sijaitsevalle Bruny-saarelle.

Seuraava päivä valkeni sateisena mutta pilvet hajosivat nopeasti ja bussin saapuessa Bruny-saaren lautalle taivas oli jo sininen, tosin länsituuli oli kylmä ja navakka ja jatkui sellaisena koko päivän. Bussiosuus päättyi Adventure-lahdelle, joka on aikoinaan nähnyt mm. kapteeni Cookin ja Bounty-laivan kapinasta kuulun kapteeni Bligh:n vierailut. Adventure Bay on myös ollut vauras valaan- ja hylkeenpyyntikeskus mutta nykyään sen pääelinkeino on turismi.

Bussista siirryimme 24 hengen RIB-veneeseen (rigid inflatable boat), eli kovapohjaiseen kumiveneeseen joka oli varustettu peräti 3:lla 270 hevosvoiman perämoottorilla. Hevosvoimia tarvitaan erityisesti myötäaallokossa, ettei vene kääntyisi sivuttain aalloissa, jotka saattavat olla jopa 10 metrin korkuisia. Normaaliajossa, puoliteholla vene kulkee n. 80 km tunnissa. Meidän matkallamme länsituulen puskemat aallot olivat korkeimmillaan 4-5 -metrisiä ja kolmen tunnin reissun aikana taitoimme taivalta n. 120 kilometriä.

Bruny-saaren rantakallioilla on runsas linnusto, mm. vankka myrskylintu-, merimetso- ja pingviinikanta. Jyrkänteet kohoavat jopa 325 metrin korkeuksiin ja vesirajassa on meriluolia, jotka johtavat tumman seinämän syvyyksiin. Veneemme kippari ajoi välillä vain pari metriä rantakallioista ja kävimme jopa kurkkimassa meriluolien uumeniin. The Friars-nimisten tornimaisten luotojen luona meitä kohtasi vaikuttava näky: sadat hylkeet paistattelivat päivää kallioilla ja temmelsivät tyrskyissä. Ne katselivat meitä uteliaina ja tulivat aivan veneen viereen ihmettelemään punaisia anorakkejamme.

Päivän aikana näimme vain pari muuta venettä, kalastusaluksia jotka olivat pyytämässä hummereita. Matkan kohokohta oli yksinäinen albatrossi, joka liiteli eleettömästi, välillä korkeuksissa, välillä aaltoja hipoen, taustallaan villinä vaahtoava Eteläinen valtameri, jonka vastaranta oli 2000 kilometrin päässä, Etelämantereella. – T&L

Tasmania 2/4: Port Arthur, Freycinet Peninsula ja koillisrannikko 7.-8.12.2006

Ormiston perjantaina 15.12.2006

Kolmannen päivän tutustumiskohteemme oli Australian vanhin vankisiirtola, Port Arthur. Se sijaitsee vankilalle ihanteellisella niemimaalla 75 kilometrin päässä Hobartista. Niemimaan yhdistää mantereeseen kapea kannas Eaglehawk Neck, jota vartioi pahamaineinen Dog Line – sekarotuisten tappajakoirien rivistö.Vankilan 47-vuotisen historian aikana vain kaksi vankia onnistui karkaamaan sieltä.

Vankisiirtola on sijainnut todella kauniilla paikalla erinomaisen luonnonsataman äärellä. Sataman syvyys on 23 metriä ja itse Queen Mary II on käynyt siellä kääntymässä. Vankilasta on jäljellä vain muutamia raunioituneita rakennuksia (tulipalojen ja pitkäkyntisten ansiosta), mutta sen historia on vaikuttava. Eurooppalaisittain vankisiirtolan historia on nuori: se perustettiin v. 1830 ja lopetettiin v.1877. Australialaisille se on tietysti vanha ja Port Arthur on tänä päivänä Australian suosituimpia turistikohteita..

Port Arthurin kasvatuskeinot olivat varsin ankarat. Perustajansa Jeremy Benthamin mukaan se oli ”mylly, jossa jauhetaan roistot rehellisiksi”. Tuloksia sopii epäillä – etenkin kun valtaosa vangeista oli tavallisia englantilaisia köyhiä, jotka olivat varastaneet perheelleen leivän tai pari kananmunaa. Rangaistusvaihtoehtoina olivat hirttäminen tai vähintään seitsemän vuoden pakkotyö maailman toisella laidalla. Vankien joukossa oli myös poliittisia tai uskonnollisia toisinajattelijoita, kilpakosijoita, sukujen mustia lampaita jne., jotka oli tuomittu tekaistuin syin tai lahjusten avulla (ks. Morganin matka). Vielä muutama sukupolvi sitten australialaiset häpesivät vankimenneisyyttään, mutta tänä päivänä lähes kaikki haluavat todistaa periytyneensä rangaistusvangeista.

Vuonna 1996 Port Arthur oli koko maailmaa järkyttäneen mielipuolisen tapahtumasarjan näyttämö. 28-vuotias australialainen surffari Martin Bryant riehui rynnäkkökiväärillä ampuen täysin mielivaltaisesti 35 ihmistä hengiltä ja haavoittaen kymmeniä muita. Hänet saatiin kiinni seuraavana päivänä ja tuomittiin elinikäiseen vankeuteen ilman mahdollisuutta anoa armoa. Mitään motiivia teolle ei ollut, Bryant oli psyykkisesti häiriintynyt. Tapahtuman muistoksi alueelle on rakennettu muistolehto. Googlesta löytyy paljon tietoa murhenäytelmästä.

Port Arthurissa vietetyn iltapäivän jälkeen tarkoituksemme oli jatkaa matkaa pitkin itärannikkoa (Tasmaniassa riitti päivänvaloa yhdeksään asti illalla, Queenslandissä pimeä tulee jo seitsemältä). Vuokra-automme kuitenkin teki lakon ja jouduimme yöpymään Eaglehawk Neckissä sijaitsevassa hotellissa – kenties pelastuen joutumasta keskelle raivoisaa metsäpaloa. Tie, jota pitkin olimme suunnitelleet ajavamme, olisi ollut surmanloukku. Aamuksi saimme uuden auton ja jatkoimme matkaa pitkin upeaa itärannikkoa kohti Freycinet-kansallispuistoa.

Freycinet´n maisemia olimme ihailleet valokuvista, eivätkä ne pettäneet luonnossakaan: punagraniittivuoret laskeutuivat lähes pystysuorasti valkoisen hiekkarannan reunustamaan turkoosiin mereen. Alueella on runsaasti eripituisia vaelluspolkuja, ja melojalle se on todellinen paratiisi. Meidän aikamme ei valitettavasti riittänyt melontaretkeen, mutta teimme hienon patikkaretken ylös vuorelle, jolta avautui australialainen kansallismaisema: Wineglass Bay. Näkymä vuorelta kuuluu varmasti hienoimpiin maailmassa.

Illan hämärtyessä jatkoimme vielä matkaa pohjoiseen, ja nyt maantie oli todellinen wallabien kunniakuja. Sadat pikku kengurut reunustivat tienvarren kuin sotilasrivistö ja pitivät meidät virkeinä. Ne kuitenkin vain katselivat meitä uteliaasti eivätkä yrittäneet hypätä auton eteen. Tosin kolareitakin oli sattunut, ja pientareella lojui lukuisia kuolleita ressukoita. Tasmaniassa, kuten muuallakin Australiassa, ajetaan isoilla autoilla ja kovaa, ja eläimet – usein myös ihmiset – maksavat tästä kovan hinnan.

Yövyimme Scamanderin rannikkokaupungissa, oli perjantai-ilta ja paikalliset duunarit kansoittivat hotellimme baarin. Ajanvietteeksi kaverit mm. hyppelivät uima-altaaseen vaatteet päällä. Pari päivää meidän lähtömme jälkeen alueella raivosivat rajut metsäpalot, tuhoten kymmeniä taloja. – T&L

Tasmania 3/4: Pohjois-Tasmania, Cradle Mountain ja Penguin 9.12.2006

Ormiston sunnuntaina 17.12.2006

Seuraava aamu oli kaunis ja enteili lämmintä päivää. Lähdimme liikkeelle aikaisin, ajoimme pitkin itärannikkoa ja käännyimme St. Helensin pikkukaupungista kohti sisämaata päämääränä Cradle Mountainin kansallispuisto. Matka ei näyttänyt kovin pitkältä kartalla (reilut 300 km) ja ajattelimme selviävämme noin neljällä tunnilla, mutta suuri osa reitistä oli kiharaista vuoristotietä ja valokuvauskohteita oli paljon, joten aikaa menikin lähes kaksinkertainen määrä. Tienvarren maisemat kyllä palkitsivat vaivan. Ajoimme läpi vanhojen sademetsien, vehreitten ”alppilaaksojen” ja jylhien vuoristojen. Kuvauksellisten pikkukylien kohdalla oli suorastaan pakko pysähtyä kahville. Niityillä laidunsi runsaasti maitokarjaa ja lampaita.

Matkan varrella oli myös Tasmanian toinen suurehko kaupunki, Launceston, joka sijaitsee Tamar-joen suulla 50 kilometrin päässä pohjoisrannikosta. Meillä ei kuitenkaan ollut aikaa pysähtyä sinne, bongasimme nopeasti vain kauniin näköisen kaupungin ja ajoimme alas varmaan maailman jyrkintä katua.

Cradle Mountainin alue on 161 000 hehtaarin kokoinen kansallispuisto, joka muodostuu kivikkoisista vuorista, korkeista metsistä, tuulisista nummista ja kirkkaista järvistä. Sitä hallitsee itse Cradle Mountain (”kehtovuori”), joka on saanut nimensä ulkomuodostaan. Alue on suosittu vaellus-ja retkeilykohde, jossa riittää helppokulkuisia ja eripituisia kävelypolkuja puolen tunnin piipahduksesta usean päivän vaellukseen. Luontoa suojellaan puistossa tarkasti. Liikkuminen on sallittu ainoastaan valmiilla poluilla ja herkimmille alueille on rakennettu usean kilometrinkin mittaisia kävelysiltoja ja pitkospolkuja.

Cradle Mountainin maisemat ovat häkellyttävä sekoitus Lappia, Irlantia ja Skotlannin Ylämaata. Kävellessämme laaksoon rakennettua siltaa pitkin illan suussa wombatit ja wallabyt hääräsivät omia touhujaan kaikessa rauhassa aivan jalkojemme juurella. Emme olisi hämmästyneet, jos kumpareen takaa olisi ilmestynyt dinosaurus – alueen palmut ovat perintöä jurassiselta aikakaudelta.

Cradle Mountain lumosi meidät, mutta oli lähdettävä jatkamaan matkaa kohti pohjoisrannikkoa. Matka ei ollut kilometreissä kovin pitkä, mutta jälleen oli ylitettävä korkeat vuoret, joten matka oli hidasta. Auringonlaskun aikaan ajoimme henkeäsalpaavissa vuoristomaisemissa. Erityisesti jäi mieleen niityllä laiduntava kaunis valkoinen hevonen, joka tuli ystävällisesti tervehtimään meitä ja poseerasi auliisti auringonlaskua vasten Timon kameralle.

Illan jo pimettyä saavuimme meren rannalla olevaan viehättävään pieneen Penguin-nimiseen kaupunkiin. Majapaikkamme nimi kalskahti komealta: Grand Hotel Neptune. Huoneessa oli kuitenkin vain yksi huonekalu: sänky. Ainoa valonlähde oli kattoon ruuvattu 100 watin hehkulamppu ilman kupua. Väriskaala oli suoran ´70-luvulta: punaista, vihreää ja lilaa. Vessat ja suihkut olivat käytävällä, muita vieraita ei ollut tainnut käydä vuosiin. Kaikki oli äärimmäisen siistiä, henkilökunta ystävällistä, hinta vain 30 euroa kahdelta hengeltä – ja sänky oli hyvä.

Kaupunki on saanut nimensä siitä, että sen rannoilla asuu paljon pingviinejä, ja toivoimmekin näkevämme niitä. Mutta pingviinit tulevat esiin koloistaan vain öisin, ja ne ovat suojelun kohteita: niitä ei olisi saanut kuvata salamaa käyttäen. Pitkän päivän jälkeen Grand Hotellin sänky houkutteli enemmän kuin öinen pingviiniretki. – T&L

Tasmania 4/4: Penguin, länsirannikko ja paluu Hobartiin 10.-12.12.2006

Ormiston 18.12.2006

Sunnuntai-aamu Penguinissä oli kaunis ja pehmeän lämmin. Pikkukaupungin pyhätunnelma oli käsinkosketeltava: perheet kävelivät rantakadulla ihailemassa kukoistavia puutarhoja ja rantaan rullaavia maininkeja. Sunnuntaimarkkinoilla (jotka olivat kuulemma Tasmanian suurimmat) tallustelivat joulupukkia myöten kaikki. Emme olisi malttaneet jättää viehättävää pikkukaupunkia vaan nautiskelimme sen leppoisasta tunnelmasta iltapäivään. Kävimme vielä ihailemassa kadunvarsien kukkaloistoa ja sitten suuntasimme automme keulan kohti länsirannikkoa. Timo jäi kaipaamaan upeita aaltoja, joilla ratsasteli yksi ainoa surffimeloja.

Päämääränämme oli länsirannikolla Gordon-joen suussa sijaitseva Strahanin pikkukaupunki. Maisemat vaihtelivat jälleen: välillä ohitimme avaria eteläenglantilaistyyppisiä niittyjä, välillä kiipesimme serpentiinitietä vuoristoon, välillä sukelsimme sademetsän syvyyksiin.

(Myöhemmin selvisi, että kyseessä on unikkopelto. Tasmaniassa tuotetaan valtava määrä lääkeopiumia.)

Vuonna 1883 perustetussa Strahanissa tuoksuu paikallisten mukaan mänty. Kaupungin keskustassa on edelleen suuri saha, joka käyttää raaka-aineenaan kuuluisaa Gordon-joen rannoilla korkeaksi ja vanhaksi kasvavaa huon-mäntyä. Vanhan sademetsän siimekseen rakennetun kävelysillan laidalta kaatui vuonna 2000 jättikokoinen mänty, jonka iäksi laskettiin 2500 vuotta. On kuulemma löydetty jopa 4000 vuoden ikäisiä yksilöitä. Huon-mänty on ollut erityisen arvokasta materiaalia laivanrakentajille, koska tammea mädättävä merimato ei pystynyt siihen. Nykyään sitä ei enää saa hakata, vain itsestään kaatuneet yksilöt ja ajopuut kerätään.

Kaupunki on rakennettu Australian toiseksi suurimman luonnonsataman, Macquarie Harbourin, äärelle (suurin on Port Phillip Bay Melbournen ulkopuolella), ja se onkin aina ollut myös laivojen ja merimiesten kaupunki. Tänä päivänä Strahanin tärkein elinkeino on turismi. Se on portti The Wild Rivers –kansallispuistoon ja koko villille länsirannikolle. Länsirannikon alue ei kärsi kuivuudesta, kuten Tasmanian itäosa. Alueella sataa noin kolme metriä vuodessa.

Auringonlaskua kävimme ihailemassa Ocean Beachillä, joka on Tasmanian pisin yhtenäinen hiekkaranta (30 km). Sieltä avautuu Eteläinen valtameri. Jostain syystä tälle rannalle on viime vuosina harhautunut suuria laumoja valaita, joita paikalliset ovat yrittäneet palauttaa syvempiin vesiin. Länsirannikko on luonteeltaan erilainen kuin itä- ja pohjoisrannikot, jotka ovat täynnä lempeitä poukamia ja hiekkarantoja. Lähinnä tulevat mieleen Biskajan lahden villit rannat.

Seuraavana aamuna saimme konkreettisesti tuntea Tasmanian ilmaston oikullisuuden. Edellinen päivä oli aurinkoinen ja lämpötila oli yli suomalaisen hellerajan. Aamulla sade ropisi ikkunaan, tuuli vinkui ja lämpötila oli n. 14 astetta. Se ei oikeastaan haitannut, sillä olimme lähdössä kuuden tunnin risteilylle sademetsien reunustamalle Gordon-joelle, ja sateinen keli sopi erinomaisesti maisemaan.

Gordon-joella tunnelma oli kuin Amazonilla. Satoi välillä kaatamalla, välillä ripotellen, ja harmaat pilvet roikkuivat sademetsien peittämien kukkuloiden yllä. Pääsimme myös tekemään pienen kävelyretken ikivanhan sademetsän sisälle. Kaatuneen huon-mänty -vanhuksen päällä lepäili kaikessa rauhassa parin metrin pituinen tiikerikäärme, joka on lajissaan maailman neljänneksi myrkyllisin. Onneksi saimme seurata sitä turvallisen välimatkan päästä, eikä se olisi voinut vähemmän meistä välittää.

Matkan lopuksi kiersimme Macquarie-lahden. Lahdelle johtaa mereltä kapea väylä, jolle rangaistusvangit antoivat nimen Hell’s Gate. Nimi kertoo siitä, mikä vankeja odotti tässä Britti-imperiumin synkimmässä kolkassa. Kävimme myös maissa Sarah Islandin vankilasaarella. Sen kerrotaan olleen julmimpia vankisiirtoloita maailmassa. Vankilasaarella ollessamme tuuli ja sade yltyivät tosi julmiksi, ja oli helppo eläytyä vankien kurjaan elämään. Oppaamme Tom – ammatiltaan näyttelijä – eläytyi rooliinsa niin, ettei edes huomannut vaakasuoraan piiskaavaa sadetta. Sarah-saaren vankila toimi veneveistämönä ja 1830-luvulla viimeinen siellä valmistettu vene päätyi Peruun asti – kymmenen vankikarkurin purjehtimana.

Palatessamme takaisin Hobartiin jouduimme ylittämään Strahanin itäpuolella olevan vuoristoalueen, jossa sijaitsee myös kuparikaivoksistaan tunnettu Queenstown. Alueella raivosi ukkosmyrsky, mikä sai pahoin myllerretyt kaivosalueet näyttämään entistä masentavammilta.

Ylitimme myös legendaarisen Franklin-joen, joka on Tasmanian vihreiden arvojen symboli. Franklinille järjestetään melonta- ja kumiveneretkiä, mutta lukuisat pakolliset kanto-osuudet ja nopeasti vaihtelevat sää- ja vesiolosuhteet tarkoittavat, että n. 110 km pitkän joen valloitus kestää yhdestä kolmeen viikkoon. Helpoimmillaankin Franklin-joki on erittäin vaativa melontakohde. Luonnonsuojelijat ja voimayhtiöt kävivät 1960-70 luvuilla kovan taistelun joen tulevaisuudesta ja lopulta se säilyi vapaana.

Maantien eteläpuolella oli South-West National Park: 150 kilometriä villiä, lähes asumatonta sademetsää aina Tasmanian etelärannikolle asti. Viimeisten vuorten jälkeen ilmasto muuttui jälleen kuivaksi ja kaikkialle levittäytyi ruskeaksi paahtuneita kukkuloita, joilta lampaat yrittivät löytää syötävää. Mieleen tuli ajatus, että länsiosien sadevesiä voisi kenties kanavoida tänne kuiviin itäosiin mutta vesi on tiukasti voimayhtiöiden hallussa. Hobartiin saavuimme illalla ja viimeisen yön vietimme tutussa majatalossa.

Aamulla ennen koneemme lähtöä ehdimme nousta vielä ihailemaan maisemaa 1240 metriä korkealta Mt.Wellingtonilta. Vuoren huipulla lämpötila oli 10 astetta viileämpi kuin alhaalla, ja yöllä satanut lumi viipyi vielä maassa.

Vastahakoisesti jätimme Tasmanian. Viikko on ehdottomasti liian lyhyt aika tutustua saaren upeaan luontoon. Päivämatkat olisi kannattanut pitää lyhyempinä: koska halusimme nähdä koko saaren viikossa, jouduimme ajamaan myös iltahämärissä, ja silloin kenenkään ei pitäisi ajaa Tasmaniassa. – Saari on täynnä wallabyjä, wombatteja ja opossumeja, jotka liikkuvat teiden varsilla illasta aamuun. Paikallisten autoilijoiden ajotyyli oli myös hyvin aggressiivinen: takapuskurissa roikkujia tuntui oleva jopa enemmän kuin Queenslandissa (road rage eli maantieraivo on Australiassa yleinen ilmiö). Ehkä pikku vuokra-automme ärsytti maastureiden, rekkojen ja ylitehoisten perheautojen kuljettajia… Onneksi liikenne oli kuitenkin vähäistä manner-Australiaan verrattuna.

Kotimatkalla katselimme lentokoneesta synkkiä savupilviä, jotka nousivat itärannikolta juuri niiltä seuduilta, joilla olimme liikkuneet vain muutamaa päivää aiemmin. Joka tapauksessa, jos lentolippumme olisivat olleet vaihdettavissa, olisimme viettäneet Tasmaniassa enemmän aikaa. Saarelle tulisimme mielellämme uudelleen, mutta se on kovin kaukana… – T&L

Joulutervehdys Ormistonista

Ormiston torstaina 21.12.2006

Joulu tulla jollottaa Australiassakin, kaupallisuus ja kiire ovat vielä hallitsevampia kuin Suomessa. Kun Suomessa (ainakin periaatteessa) jouluun kuuluvat myös hiljentyminen, hautausmailla käynti, kynttilät ja harras joulumusiikki, Australiassa joulu on yhtä suurta karnevaalia – kuin yhdistetty vappu ja juhannus – jota vietetään, paitsi suvun, myös ystävien ja tuttujen kanssa. Koululaiset ovat kesälomalla ja kaikkialla tuntuu olevan tungosta, hälyä ja liikenneruuhkia. Kun tähän lisätään alituinen helle, on vaikea eläytyä suomalaisiin tunnelmiin. Mutta maassa maan tavalla…

Aussien joulumarkkinat ovat hyvin amerikkalaiset ja ostoskeskuksissa on karmea kakofonia, kun mainokset ja joululaulut kilpailevat keskenään. Ihmiset kilpailevat myös talojensa koristelussa. Moni talo on kuin pienois-Disneyland: toinen toistaan kummallisemmat valaistut jouluolennot kirmailevat pihalla, ja monivärivalot vilkkuvat. Television uutislähetys esittelee parhaimpia taloja, ja ihmiset jonottavat niitä katsomaan (ylpeä omistaja myy virvoitusjuomia pihalla).

Varsinainen juhlapäivä on joulupäivä, jolloin ihmiset kokoontuvat syömään joulupäivällistä; englantilaistyyppinen ruokalista on saanut aussiväritystä erilaisista salaateista, BBQ-ruokalajeista ja merenelävistä. Lapset saavat lahjansa jouluaamuna (ja herättävät vanhempansa aamuneljältä). Pukki ei varsinaisesti tule tuomaan lahjoja, ne vain yön aikana ilmestyvät sisälle. Joulupukki sen sijaan liikkuu ahkerasti ostoskeskuksissa, usein myös hiekkarannoilla. Hänen lempilausahduksensa on ”Ho-ho-ho!” ja hän muuten asuu Pohjoisnavalla eikä Korvatunturilla. Tapaninpäivä on yleinen lomapäivä, mutta silloin kaikki tungeksivat alennusmyynneissä.

Joulukuusi, yleensä muovinen sellainen, kuuluu vakiokoristeisiin; muukin koristearsenaali on samantapaista kuin Suomessa, ehkä vähän amerikkalaisempaa. Kynttilöitä täällä ei oikein voi polttaa, ne kun pyrkivät keskikesän helteessä sulamaan.

Me vietämme täällä sekä suomalaista että australialaista joulua. Grandma on touhunnut aattoillaksi täydellistä joulumenyytä, jota nautimme perheen kera. Joulupäivänä meidät on kutsuttu australialaiseen BBQ-joulujuhlaan.

Meikäläisen mieltä koti-ikävä armottomasti kaivelee näinä päivinä, ja haikeasti ajattelemme Muonion mökkiämme, jossa englantilaiset lapsiperheet tänä jouluna ihmettelevät valkoisia hankia. Mutta nyt olemme täällä, ja yritämme tietysti iloita erilaisesta joulusta.

Alla olevien aussilaisten joulukuvien myötä toivotamme iloista ja rauhallista joulunaikaa kaikille ystävillemme, tutuillemme ja muille, jotka seuraatte sivujamme ja matkaamme.- Timo ja Leena

Lähdön tunnelmia

Tuesday, January 2, 2007, 05:15 AM

Ormiston tiistaina 2.1.2007

Neljä kuukautta Australiassa on kulunut nopeasti, ja jälleen pakataan matkalaukkuja. Matkakuume on jo kova, ja ajatukset ovat uusissa seikkailuissa. Jos ovat syksy ja alkutalvi Suomessa olleet poikkeuksellisen lämpimiä, ovat australialainen kevät ja alkukesä taas olleet poikkeuksellisen kylmiä (meikäläinenkin on jo oppinut pitämään 25 astetta viileänä). Toisin sanoen tukalan kuumaa ei ole ollut lainkaan, mutta shortseja lämpimämpiä vaatteita ei ole tarvinnut. Tapaninpäivänä Brisbanessa mitattiin sataan vuoteen kylmin keskikesän lämpötila: 20 astetta. (Ja Tasmaniassa satoi lunta!) Joululahjaksi kuivuudesta kärsivä Queensland sai myös sadetta jonkin verran.

Olemme tämän matkan aikana nähneet Australiaa enemmän kuin moni aussi koskaan. Ehkä suurin elämys meille molemmille oli ”The Red Centre”, ja siellä erityisesti patikkaretki King`s Canyonin punaisessa erämaassa. Myös Tasmania oli vaikuttava. Sydneyä ei saa jättää näkemättä. Monta paikkaa jäi vielä kokematta: Melbourne, The Great Ocean Road etelässä ja Länsi-Australian erämaat olisivat olleet mielenkiintoisia kohteita – mutta Australia on suuri maa, kaikkea ei ehdi nähdä eivätkä rahat riitä kaikkeen. Trooppinen Pohjois-Queensland ja suuret valliriutat tulivat meille tutuiksi viime vuonna, siellä turistin kannattaa ehdottomasti käydä.

Paikallisessa pyöräilylehdessä esiteltiin hienoja, huollettuja pyöräsafareita (vaikka läpi koko mantereen). Ajatus alkoi lentää… Mitenkähän saisimme oman rakkaan tandemimme tänne?

Australialaisesta kulttuurielämästä olemme saaneet vaisun vaikutelman. Teattereiden ohjelmisto on kovin viihdepainotteinen, ja paikallinen sanomalehti kirjoittaa niukasti taiteista ja kirjallisuudesta. Brisbanessä avattiin jokin aika sitten kyllä hieno nykytaiteen museo, johon kävimme tutustumassa. Se on osa Brisbane-joen etelärannalla olevaa isoa kulttuurikeskusta, johon kuuluu lisäksi teatterirakennus ja osavaltion kirjasto.

Matkamme on ajallisesti yli puolenvälin, lähes viisi kuukautta sitten lähdimme kotoa. Pituudessa mitattuna matkamme lienee puolivälissä Uudessa Seelannissa, josta lähdettyämme tammikuun lopussa ylitämme vuorokausirajan ja alamme taas lähestyä Suomea. On hassua ajatella, että lentomatka Aucklandista Tahitille kestää viisi tuntia, mutta aikaero on 25 tuntia – taaksepäin.

Vuosi vaihtui täälläkin räiskeen ja paukutuksen kera. Koiraterapeuteille uusivuosi onkin kiireistä aikaa, mutta kuka lohduttaisi paukuista kauhistuneita koaloita? Naapurin nuori polvi keräili pulloja nurmikoltaan koko uudenvuodenpäivän, kun vanhemmat olivat ranta-asunnollaan. Tieto taisi levitä netissä, sen verran juhlijoita paikalle saapui. Sydneyn hulppea ilotulitus näkyi jälleen kerran koko maailman olohuoneissa, ihan kuin Suomen pukki jouluaattona.

Grandman hoivissa meidän on ollut hyvä olla ja haikein mielin jätämmekin hänet tänne. Ehkä näemme hänet Suomessa ensi kesänä. Matka on kuitenkin kovin pitkä hyväkuntoisellekin 84-vuotiaalle. Onneksi lähistöllä asuu Timon veli Jussi, joka pitää huolta siitä, että Grandma muistaa”restata niitään”(= aussisuomeksi lepuuttaa polveaan) ja auttaa häntä muutenkin.

Matkamme viimeisten Australian-kuvien myötä toivotamme kaikille oikein hyvää vuotta 2007. Seuraava raportti tulee Uudesta Seelannista. – T & L

Uusi Seelanti 1: Auckland ympäristöineen ja Coromandelin niemimaa 

Sunday, January 7, 2007, 08:24 AM

Auckland sunnuntaina 7.1.2007

Olemme nyt siis Aucklandissä, Uuden Seelannin suurimmassa kaupungissa (pääkaupunki on kuitenkin Wellington). Aucklandissa on 1,2 miljoonaa asukasta, mikä on runsas neljäsosa koko maan asukasmäärästä. Kaupunki sijaitsee upealla paikalla Tasmanin meren ja Tyynen valtameren välissä, ja sen maorinkielinen nimi Tamaki Makaurau onkin suomeksi ”monien haluama paikka”. Aucklandissa on 48 vanhaa vulkaanista kukkulaa ja alueen viimeinen tulivuorenpurkaus oli 600 vuotta sitten.

Maorit saapuivat Aucklandin lahdelle kuudella suurella kanootilla 1300-luvulla purjehdittuaan tuhansia kilometrejä Hawaikin saarilta. He suunnistivat auringon, tähtien ja aaltojen mukaan, kunnes näkivät horisontissa suuren valkoisen pilven, joka kertoi maan läheisyydestä. Uuden Seelannin toinen nimi onkin Aotearoa – Pitkän valkoisen pilven maa. Maorit löysivät paratiisin maan päällä. Meri ja joet kuhisivat kaloja, ja kukkuloilla kuopsutteli suuri valikoima lento- ja puolustuskyvyttömiä, herkulliselta maistuvia lintuja. Maorit ja heidän mukanaan tuomat rotat hävittivät monet lintulajit, mm. 3 metriä korkean moan, sukupuuttoon. (Rotat kulkivat kanooteissa elävänä ravintona ja karkasivat heti, kun kanootit laskivat maihin. Niille maistuivat maassa pesivien lintujen munat.)

Lisää tuhoja luonnolle ja ennen kaikkea maoreille koitui valkoisten uudisraivaajien saapuessa 1830-luvulla. Valkoiset kaatoivat jalopuumetsät ja raivasivat pusikot lampaiden laidunalueiksi – kysymättä lupaa maoreilta. Syttyi julma sota, jonka tuloksena noin satatuhatpäinen maoriväestö oli kadota kokonaan. Kuitenkin he ovat ainoa alkuperäiskansa, joka on koskaan pakottanut brittivalloittajat rauhanneuvotteluihin. Rauha syntyi, maat jaettiin, maorit toipuivat ja nykyään heitä on yli puoli miljoonaa, eli 15 prosenttia väestöstä. Kuuluisia maoreja ovat mm. rugbynpelaajat ja oopperatähti Kiri Te Kanawa. Maassa vallitsee sopu, maoreilla on valtiovallan tunnustama hallitsija ja maorin kieli on myös maan toinen virallinen kieli. Eri tilanne on Australiassa, jossa yhdelläkään abokielellä ei ole virallista asemaa. Alistetun näköiset abot ovat muutenkin surkeassa jamassa verrattuna ylpeisiin maoreihin, jotka vieläkin näyttävät sotureilta.

Aucklandin sijainti kahden meren välisellä kannaksella aiheuttaa sen, että sää on hyvin oikullinen. Kuten Tasmaniassa, saman päivän aikana sää voi vaihdella laidasta toiseen. Meidän kaksi ensimmäistä päiväämme olivat hienoja: aurinko paistoi täydeltä terältä, ja lämpötila oli 24-25 astetta, eilinen oli pilvinen ja viileämpi. Koska Uusi-Seelanti sijaitsee etelämpänä kuin Queensland, on kesä täällä myös jäljessä: jakarandat kukkivat yhä, mansikka-aika on juuri parhaimmillaan ja maanviljelijät kauppaavat teiden varsilla uusia perunoita. Iltaisin valoa riittää yhdeksään asti, mikä tuntuu Queenslandin pimeiden iltojen jälkeen mukavalta.

Lonely Planetin opaskirjan avulla löysimme edullisen hotellihuoneen erinomaiselta paikalta lähes keskustasta, kuten usein aikaisemminkin (oppaita voi todella suositella, ne ovat erinomaisia tietolähteitä) – hyvin varustettu kahden hengen huone aamiaisineen noin 50 euroa.

Ensimmäisenä päivänä tutustuimme Aucklandin museoon, joka sijaitsee vanhan tulivuorenkraaterin huipulla keskellä upeaa puistoa. Museossa on hienot maorien kulttuurista kertovat kokoelmat. Illalla katselimme kaupungin keskustaa, joka ei tehnyt meihin kovin suurta vaikutusta – se on kuin mikä tahansa suurkaupunki, jossa vanhat rakennukset ovat saaneet väistyä uusien tieltä. Esikaupungeissa on edelleen paljon herttaisia vanhoja puutaloja, jotka kiipeilevät tulivuorikukkuloiden rinteillä.

Auton vuokraus on Uudessa Seelannissa iso business, ja kilpailu alalla on kovaa. Turistin on syytä kiertää vuokraamoja ja kysellä tarjouksia. Turistisesongin ulkopuolella auton voi saada puolta halvemmalla kuin lomasesongin aikaan, joka on juuri nyt. Kiertelimme vuokraamoja ja löysimme käyttöömme Toyota Corollan kolmeksi viikoksi mielestämme aika edullisesti: n.20 euroa/vrk vakuutuksineen. Maanantaiaamuna lähdemme ajelemaan ympäri maata. Timo iski kuitenkin silmänsä vuokraamon pieneen punaiseen Mazda RX-avoautoon, joka oli tietenkin meidän matkabudjetillemme liian kallis (50 euroa/vrk.) ja täysin epäkäytännöllinen – tavaroitahan siihen ei saa lainkaan. Kuinka ollakaan, punainen urheiluauto ilmestyi hotellimme eteen perjantaina aamulla (pikkupojan unelma täytyi toteuttaa!), ja teimme sillä päiväretken Coromandelin niemimaalle. Kieltämättä avoautolla oli kiva kurvailla niemimaan kapeilla ranta- ja vuoristoteillä.

Coromandel sijaitsee noin 120 kilometrin ajomatkan päässä Aucklandista, ja se on kaupunkilaisten suosimaa loma-aluetta. Kallioniemien välissä on hienoja hiekkarantoja ja uneliaita pieniä lomakeskuksia. Tiheät sademetsät peittävät sammuneiden tulivuorten rinteitä. Vihreillä kukkuloilla on viinitarhoja ja runsaasti lehmiä ja lampaita laiduntamassa. Kaikkialla vallitsi äärimmäisen leppoisa tunnelma. Kilometrit taittuivat hitaasti, koska tie kiemurteli vuorten rinteillä ja jatkuvasti oli pysäytettävä auto kuvauksellisten maisemien takia. Illan tullen teiden varsilla voi nähdä paikallisen erikoisuuden: lentotaidottoman, kananpojan kokoisen kiwi-linnun. Paluumatkalla oli runsaasti vastaan tulevaa liikennettä, kun aucklandilaiset olivat tulossa viikonlopun viettoon. Lähes joka toisen auton katolla oli jokin melontaväline, kajakki tai surfski.

Lauantai-aamuna ehdimme vielä pörräillä pikku-Mazdallamme muutaman tunnin, ennen kuin se täytyi palauttaa. Ajoimme länsirannikolle katsomaan tummahiekkaisia (= vulkaanista hiekkaa) rantoja. Sää oli pilvinen ja viileä, joten rannat olivat lähes autioita paria ratsastajaa ja lenkkeilijää lukuunottamatta. Jokunen lainelautailija keplotteli kylmässä vedessä aalloilla, jotka näyttivät sortuvan aivan liian nopeasti. Muutama maori kalasteli tummilla rantakallioilla.

Iltapäivällä teimme pienen lauttamatkan satamalahden pohjoispuolelle Devonportin kaupunginosaan. Sitä hallitsee kaksi kraaterivuorta: North Head ja Mt. Victoria, joilta aukeavat upeat näkymät satamalahdelle ja Aucklandin kaupunkiin. Kiipesimme North Headiin ja tutkimme sen Kriminsodan aikaisia linnoituksia (paikka on kuin mini-Suomenlinna). Devonport on hyvin kuvauksellinen kaupunginosa kauniine vanhoine taloineen, taidegallerioineen, pikkuputiikkeineen ja ravintoloineen. Sinne myös saapui aikoinaan ensimmäinen maorikanootti Hawaikista.

Uusseelantilaisia kutsutaan usein lempinimella ”kiwit”. Nimi on tietysti saanut alkunsa maan symbolista, siivettömästä kiwi-linnusta. Sittemmin Uudessa-Seelannissa on myös kehitetty kiwi-hedelmä, joka on risteytys mansikasta ja passion-hedelmästä.

Sunnuntaina tutkailimme vielä Aucklandin satama-aluetta ja kävimme kenties maailman parhaassa merimuseossa. Jokaisella saarivaltakunnalla on merellinen historia, ja Uudella Seelannilla on historiaa vaikka muille jakaa. Erityisen vaikutuksen teki rekonstruoitu siirtolaispurjelaivan economy-osasto, joka keinui ja natisi jalkojen alla aaltojen kohistessa laivan kyljissä. Tunnelma oli muuten aito, mutta hajut ja rotat puuttuivat.

Huomenna jatkamme matkaa etelään, ja seuraava raportti tuleekin varmaan loppuviikolla jostain sopivasta paikasta. – T&L

Uusi Seelanti 2: Halki Pohjoissaaren

Friday, January 12, 2007, 12:04 AM

Arahura-laivalla matkalla Pohjoissaarelta Eteläsaarelle keskiviikkona 10.1.2007

Olemme ajaneet kolme päivää Uuden Seelannin Pohjoissaaren läpi Aucklandista maan pääkaupunkiin Wellingtoniin. Vuokra-automme jäi Wellingtoniin ja toinen saman vuokrafirman auto odottaa meitä Pictonissa toisella rannalla – auton kuljettaminen yli on nimittäin aika kallista.

Matka Eteläsaarelle kestää noin kolme tuntia, eli saman kuin Helsingistä Tallinnaan, tosin viini maksaa tällä laivalla vieläkin vähemmän. Uudessa Seelannissa valmistetaan mainioita viinejä ja, mikä parasta, viini on halpaa ja sitä voi ostaa ruokakaupoista. Toisin on Australiassa, jossa alkoholin myynti on rajattu pubeihin ja viinakauppoihin. (Voisivat ne viinit tulla jo Suomenkin K-kauppoihin…)

Ajoimme läpi Pohjoissaaren keskiosan vulkaanisen alueen, jossa riitti ihmeitä stabiilissa Suomessa asuvalle. Uusi Seelanti sijaitsee Australian ja Tyynen valtameren mannerlaattojen rajalla ja on siksi vulkaanisesti hyvin aktiivista aluetta. Ensimmäinen yöpaikkamme oli Rotoruan kaupunki 225 km:n päässä Aucklandista. Maorikulttuurin keskus Rotorua sijaitsee ison kraaterijärven rannalla, jonka keskellä törröttää vanha tulivuori. Kaupungissa leijailee mieto mädän kananmunan tuoksu, joka ei lähde selluloosatehtaista, vaan tulee maan sisältä. Kaupungin keskellä on suuri vulkaaninen puisto, jossa maa höyryää, kuplii ja suhisee. Puistossa saa kävellä vain poluilla, muuten voi polttaa itsensä.

Motellimme pihalla tapasimme 80-vuotiaan Mr Aitkenin, jonka ajoneuvona oli 1923-vuoden mallia oleva kermanvärinen Chevrolet. Hän kertoi saaneensa auton 60-vuotislahjaksi sukulaisiltaan ja tekevänsä sillä säännöllisesti pitkiäkin retkiä, mm.tuhansien kilometrien matkoja Australiassa. Ne reissut taitavat kestää melkoisesti, auto nimittäin kulkee kovimmillaan (myötätuulessa) 50 km tunnissa. Mr Aitken olisi keskustellut autostaan tuntikausia mutta säälimme muita matkustajia (poikaa perheineen) ja hyvästelimme vanhan herrasmiehen. Iloisesti hän heilautti oikeaa kättään suuntaviitaksi kääntyessään motellin pihalta.

Tiistaina kävimme tutustumassa paikalliseen ”Pompeijiin”, Te Wairoan ”haudattuun kylään”. Kylä hautautui laavaan ja tuhkaan v.1886, kun Tarawera-tulivuori purkautui rajusti. Nykyään kylän rauniot on kaivettu esiin, ja paikalla on pieni museo, joka kertoo Uuden Seelannin suurimmasta luonnonkatastrofista. Hengitystä pidätellen kuuntelimme maorioppaamme eläytyvää kertomusta esivanhempiensa traagisista vaiheista.

Päivän vaikuttavin kokemus oli ”Kuun kraaterit”, vulkaaninen alue, jossa oli suuria höyryäviä ja kuplivia syvänteitä. Alue kumisi ja sihisi pelottavasti ja höyryä nousi lähes suoraan jalkojen alta. Alueella kasvoi samanäköistä kanervikkoa kuin Lapissa ja paikoin maisema oli kuin höyryävää Enontekiötä, paikoin taas olimme kuin toisella planeetalla. Sateinen ja sumuinen sää vielä lisäsi aavemaista vaikutelmaa. – Mielikuvituksessa saattoi jo tuntea maan järisevän jalkojen alla.

Ikävä kyllä sää ei suosinut meitä ajaessamme läpi Pohjoissaaren. (Kesä on kuulemma huonoin lähes sataan vuoteen.) Sääliksi kävi tapaamaamme suomalaispariskuntaa, joka oli jättänyt Espoon räntäsateet pelatakseen golfia kesäisessä Uudessa Seelannissa. Ensi töikseen he olivat ostaneet sateenvarjon ja villapaidat. Kartasta saatoimme nähdä, että ohitimme mahtavia lähes 3000-metrisiä vuoria, mutta auton ikkunoista näkyi pelkkää sumua ja vesisadetta. Saatoimme vain toivoa, että paluumatkalla sää suosisi paremmin. Tarkoituksena on patikoida Mt Ruapehun rinteillä matkalla takaisin Aucklandiin.

Ajomatkan jännittävin vaihe oli Desert Road, tummahiekkaisen erämaan läpi kulkeva tieosuus, joka on talvisin pitkiä aikoja suljettuna lumimyrskyjen takia. Alue kuulemma vilisee villihevosia mutta nyt näkyi vain yksinäisiä rekkoja. Yövyimme pienessä Mangaweken kylän pubissa. Kuolleen oloinen kylä oli keskellä ei mitään eikä pubissa ollut muita asiakkaita kuin pari paikallista kaljasieppoa. Huone oli yksinkertainen, mutta siisti ja halpa (26 euroa + aamiainen 6 e) ja iloinen isäntäpari palveli meitä innokkaasti. Ennen nukkumaan menoa oli mukava pelata vähän biljardia pubissa. Aamiainen oli niin tukeva, että nälkä tuli vasta illalla laivalla.

Tänään ajoimme jälleen läpi sateisten maisemien Wellingtoniin. Matkan varrella Bullsin pikkukaupungissa löysimme mainion kotiseutumuseon, jonka kirjavia kokoelmia kahdeksankymppinen Alex Coleman esitteli innokkaasti. Museossa oli Alexin luokkakuva vuodelta 1939 mutta hän oli ollut sinä päivänä sairaana (tai ehkä ongella kaverien kanssa).

Wellingtonissa ennen laivan lähtöä ehdimme käydä uusselantilaisten ylpeydeksi mainitussa Te Papa- museossa. Museo on avattu vuonna 1998 ja se on jo rakennuksena nähtävyys. Museon kokoelmat ovat niin laajat, ettei niihin yhdessä iltapäivässä ehdi tutustua kuin pieneen osaan. Ehdimme kuitenkin tutkia kahta mainiota osastoa: toinen kertoi Uuden Seelannin historiasta ja toinen sen luonnonmullistuksista. Oli järkyttävää todeta, miten raskaalla kädellä ihminen on muokannut Uuden Seelannin luontoa. Esimerkiksi maan metsistä 85 prosenttia on kaadettu ja muutettu laidunmaaksi. Vertailumielessä voisi kuvitella, että lähes koko Suomi olisi puutonta paljakkaa. Nykypolvi haluaisikin korjata esivanhempiensa kädenjäljet mutta siinä he tuskin onnistuvat, maa on liian riippuvainen lampaista ja lehmistä.

Ehkä ehdimme palata vielä museoon paluumatkalla. Nyt laivamme lähestyy Pohjoissaarta ja Pictonia. Maisemat ovat kuin suoraan Norjan vuonoilta. Huomenna suuntaamme alas itärannikkoa kohti Christchurchia. Laivalla tapasimme muuten ryhmän suomalaisia, jotka ovat myös maailmanympärimatkalla. Erona meihin on, että he tekevät sen kolmessa viikossa, josta kaksi viikkoa he reissaavat Uudessa Seelannissa. Toivottavasti heille jää matkasta käteen muutakin kuin jet lag… – T&L

Uusi Seelanti 3: Eteläsaaren halki Picton – Mt Cook

Saturday, January 13, 2007, 11:52 PM

Mt Cook perjantaina 12.1.2007

Eteläsaarelle saavuttuamme yövyimme Pictonissa, joka on viehättävä pieni satamakaupunkii ja saarten välisen lauttaliikenteen keskus. Aamulla saimme uuden vuokra-auton ja jatkoimme matkaa pitkin Eteläsaaren itärannikkoa kohti Uuden Seelannin toiseksi suurinta kaupunkia, Christchurchiä (344 100 as.). Tie kiemurteli läpi Marlborough´n kuuluisien viinialueiden hienoissa merenrantaa kiertävissä vuoristomaisemissa.

Ennen Kaikouran rannikkokaupunkia pysähdyimme valokuvaamaan rantakallioita ja ihmettelimme, mikä paikassa löyhkäsi. Pian se selvisi: tien poskessa, rantatöyrään alla, lojui kymmeniä hylkeitä. Ne sulattelivat kalansaaliitaan kaikessa rauhassa, turisti- ja rekkaliikenteestä välittämättä. Lisää näitä velikultia lekotteli Kaikouran kallioilla ihmetellen, miksi heitä niin ahkerasti valokuvattiin. Eräs yksilö kuorsasi viikset väpättäen, vaikka Timon kamera räpsytteli sen korvan juuressa.

Christchurchiin saavuimme illan suussa ja yövyimme kuninkaallisesti Buckingham Court – motellissa, Prince William –sviitissä (50 euroa). Paikka kertoi siitä, että Christchurch on Uuden Seelannin englantilaisin kaupunki. Kaikki kaupunginosien ja katujen nimet olivat suoraan Englannista: Richmond, Westmoreland, Oxford Street, Avon River jne. Kaupungin keskustaa hallitsee anglikaaninen katedraali, ja keskustaan voi tutustua antiikkisen raitiovaunun ikkunasta.

Christchurchin jälkeen tie sukelsi sisämaahan ja kulki läpi Pohjanmaan lakeuksia muistuttavan maanviljelysalueen. Päämääränämme oli Uuden Seelannin korkein vuori Mt Cook (maorinkielellä Aoraki, 3755m). Pian läntisessä horisontissa siinsi lumen kuorruttama vuoriketju, jossa on 22 yli 3000 metriä korkeaa vuorta. Itse Mt Cook näkyi ensi kerran turkoosinsinisenä hohtavan Tekapo-järven takana. Järven eksoottinen väri tulee vedessä leijuvasta jäätikkösedimentistä. Tekapon kylässä ystävällinen Sidney vaihtoi vuokra-automme tuulettimen hihnan, vaikka oli perjantai-ilta ja kaverit odottelivat jo kapakassa.

Illan suussa saavuimme Pukaki-järven rannalla sijaitsevaan mökkikylään, josta olimme varanneet majapaikan. Matkalla jouduimme odottelemaan, kun filmiryhmä kuvasi japanilaista automainosta taustana Mt Cook. Yhtä mainospätkää varten liikkeellä oli pari rekkaa, tusinan verran autoja ja kymmeniä ihmisiä!

Mökkimme terassilla katselimme, kun ilta-auringon kajo valaisi Mt Cookin lumisia seinämiä. Vuoren huippu oli tapansa mukaisesti pilviverhon peitossa. Huomenna on aikomus patikoida Mt Cookin ympäristössä, ja toivon mukaan vuoren huippukin näkyy. – T&L

Mt Cook lauantaina 13.1.2007

Aamu valkeni tuhruisena mutta yhtäkkiä pilvet hälvenivät ja mökkimme ikkunasta näkyi kristallinkirkkaana Uuden Seelannin korkein vuori, Mt Cook/Aoraki (3755 m.). Näky oli ilmeisesti harvinainen, sillä eilen tapaamamme, paljon alueella liikkunut herra kertoi nähneensä vuoren huipun vain pari kertaa elämänsä aikana.

Nautimme aamiaisen aitiopaikalla mökkimme edessä vuorta ihaillen, ja lähdimme sitten tutustumaan siihen lähemmin. Lyhyen ajomatkan aikana vuoren huippu kuitenkin katosi näkyvistä, ja pian koko vuori oli paksun pilviverhon peitossa. Alkoi sataa tihuttaa, panimme aurinkolasit taskuun ja kaivoimme repuistamme goretex-asut. Mt Cook osoitti, miksi sillä on paha maine vuorikiipeilijöiden keskuudessa: meren läheisyydestä johtuen sää voi muuttua minä hetkenä hyvänsä.

Käväisimme Kea Pointin näköalapaikalla näkemättä kuitenkaan yhtään kea-lintua (paikallista papukaijaa). Kyltin mukaan niitä ei saisi ruokkia, koska ne vievät seuraavaksi koko repun. Mueller-jäätikkö kumisi ja paukkui, jäälohkareiden syöksyessä alas laaksoon. Soraharjut risteilivät puuttomassa maisemassa ja saatoimme kuvitella, miltä Skandinavia oli näyttänyt heti viime jääkauden jälkeen.

Hooker-joen laaksossa ylitimme kaksi riippusiltaa, joiden alla temmelsi harmaa, jäätiköiden sulamisveden täyttämä virta. Joen koskiluokitus oli arviolta 3-5+. Sade yltyi ja polkumme muuttui pikku hiljaa puroksi. Kuuden tunnin patikoinnin jälkeen palasimme lenkkitossut litisten mutta onnellisina majapaikkaamme ja saunan puuttuessa kuuma suihkukin kelpasi harvinaisen hyvin. Huomenna määränpäänämme on Queenstown. – T&L

Uusi Seelanti 4: Queenstown – Milford Sound – Garston

Haast Village, West Coast torstaina 18.1.2007

Mt.Cookin maisemissa olisi voinut viettää useita päiviä, hienoja patikointireittejä olisi riittänyt, mutta meidän oli jatkettava matkaa kohti Fiordlandin jylhiä maisemia. Päämäärämme oli korkeitten vuorten kainalossa ja Wakatipu-järven rannalla upealla paikalla sijaitseva Queenstown.

Queenstown on tänä päivänä Uuden Seelannin ehkä muodikkain ja ”kuumin” turistirysä. Vanha kultakaupunki olisi mitä kaunein pieni alppikylä, jollei siellä olisi aivan liikaa ihmisiä ja autoja. Suurinta osaa turisteista vetävät monenlaiset adrenaliinipitoiset hömppälajit. Sadat eri yrittäjät tarjoavat bungy-hyppyjä, riippuliitoa, luolissa ryömimistä, kanjoniuintia, jokisurffausta, tandem-hyppyjä laskuvarjolla ja mitä vain ikinä voi keksiä. Hassuin liikeidea oli veloittaa (lähinnä japanilaisilta) 15 euroa siitä, että saa istua viiden asteen pakkasessa jäähuoneessa ja juoda kymmenen euron drinkkejä.

Yksi yö Queenstownissa riitti meille, ja sunnuntaina jatkoimme matkaa kohti vuonoja. Parinsadan kilometrin matkalla tie kulki läpi vuoristomaisemien, joita laserinkirkas aurinko valaisi. Alkumatkasta tien oikealla puolella kimalteli Wakatipu-järvi ja vasemmalla kohosivat The Remarkables-vuoret. Tien kääntyessä länteen alkoivat horisontissa häämöttää Fiordlandin lumiset huiput. Iltapäivällä saavuimme pieneen Te Anaun kylään, joka on portti Fiordlandin kansallispuistoon ja Milford Sound -vuonon alueelle (kansallispuisto on kooltaan 1,25 miljoonaa hehtaaria). Te Anau sijaitsee samannimisen järven rannalla, joka on Uuden Seelannin suurin makean veden allas – kirkasvetinen järvi on yli 460 metriä syvä.

Tuloiltanamme kävimme tutustumassa Te Anau-järven länsirannalla sijaitseviin merkillisiin kiiltomatoluoliin. Risteilyalus vei meidät 6,7 kilometriä pitkän luolaston suulle, ja lähdimme kävelemään sisälle luoliin oppaan johdattamana. Ulkona oli yli kaksikymmentä astetta lämmintä, mutta luolan pimeydessä puolta vähemmän. Virtaava vesi on muovannut luolat noin 35 miljoonaa vuotta vanhoihin kalkkikivikallioihin viimeisen 12 000 vuoden aikana. Vesi kohisi luolassa edelleen ryöpyten paikoittain korkeina putouksina. Oppaamme vei ryhmämme pieneen veneeseen, joka lipui hiljaa ylävirtaan pimeydessä. Kiiltomadot kimaltelivat yllämme kuin tähtitaivas. Tunnelma oli niin maaginen, että jopa ryhmämme pienet lapset menivät aivan hiljaisiksi. Meille molemmille nousi mieleen Australian erämaan tumma yö kirkkaine tähtitaivaineen.

Tiistaina lähdimme melomaan Milford Soundille – retkelle, josta tuli tähänastisen matkamme huippukohta. Milford Sound -vuonon alueella sataa kuusi metriä vuodessa, mutta meillä oli uskomaton onni: päivä oli kirkas, tyyni ja aurinkoinen. Te Anausta on vuonolle kahden tunnin ajomatka, joten herätys oli varhainen. Kahdeksan maissa olimme kuitenkin jo vesillä. Ryhmässämme oli oppaamme Dangerin lisäksi seitsemän melojaa. Danger kertoi meille vuonon historiasta ja luonnosta: alueen jylhän siluetin ovat muokanneet lukuisat jääkaudet, joista 12. eli viimeinen oli kaksitoista tuhatta vuotta sitten.

Maorilegendan mukaan jättiläinen muovasi Fiordlandin vuonot ja Milford Sound oli hänen viimeinen mestariteoksensa. Ettei jälki olisi ollut liian täydellinen, hän istutti alueelle mäkäräisiä, jotka pitäisivät väkijoukot loitolla. Akäisiä mäkäräisiä Fiordlandissa todella on (paikallinen sanonta kuuluu: jos tapat yhden mäkäräisen, sen hautajaisiin saapuu 500 sukulaista), mutta ne eivät estä ihmisten tulemista alueelle. Pelkästään Milford Trackin, ”maailman parhaan patikkareitin”, kävelee 14.000 ihmistä vuodessa (määrä on tarkkaan säännöstelty). 53-kilometrisen Trackin vaellukseen kuluu neljä päivää, ja se on ehdottomasti tulevien tekojemme listalla.

Milford -vuonon pintaa ei olisi halunnut vahingoittaa edes melalla. Oppaamme Dangerin ottamaan valokuvaan ”Kaksi mykistynyttä melojaa” liittyy tähänastisen retkemme suurin tunnelataus: olimme sykähdyttävissä maisemissa matkamme etäisimmässä pisteessä. Siitä eteenpäin olemme matkalla kotiin päin. Pieni pala sydämestämme jäi Milford Soundiin.

Melonta ja patikointi ovat paras tapa tutustua Fiordlandiin, mutta Uuden Seelannin suosituin liikuntalaji on golf. Kenttiä on paljon, ruuhkia ei ole ja pelaaminen on halpaa. Emme voineet vastustaa kierrosta Te Anaun hulppealla maisemakentällä. Green fee oli noin 15 euroa ja vuokravälineet 10 euroa. Peli raikkaissa vuoristomaisemissa maistui mukavalta, vaikka kenttä olikin vaativa: korkeuseroja riitti ja väylillä oli syytä pysyä. Tammikuun lopulla kentän kuulemma valtaavat raharikkaat japanilaiset ja amerikkalaiset.

Keskiviikko-iltapäivällä jätimme Fiordlandin haikeina, sydämessä toive jälleennäkemisestä. Valokuvat ja Te Anausta ostamamme huikea DVD Shadowland/Ata Whenua lieventävät kuitenkin kaihoamme. Yövyimme pienessä, 1870-luvun kultakuumeen ajoilta peräisin olevassa pubissa Garstonin kylässä ja tänään matkamme jatkui länsirannikolle. Huomenna ehkä syyllistymme itsekin hömppäturismiin; tarkoitus on tehdä jetboat-matka Waiatoto-joelle, mereltä ylös vuoristoon ja (toivon mukaan) takaisin. Matkan järjestäjällä on tietojemme mukaan eko-sertifikaatti, ts. he eivät todistettavasti vahingoita luontoa. Reissusta lisää seuraavassa raportissa. – T&L

Uusi Seelanti 5: Villi länsirannikko 

Motueka sunnuntaina 21.1.2007

Garstonista ajelimme pohjoiseen kohti Queenstownia samaa tietä, jota olimme muutamaa päivää aikaisemmin tulleet. Ohitimme Queenstownin iloisesti vilkuttaen ja jatkoimme pohjoiseen kohti länsirannikkoa. Nousimme vuoristoon, ohitimme kauniita järviä ja vanhoja kullankaivajien kyliä. Yöpaikan löysimme heti länsirannikolta Haastin pienestä kylästä. Hostellimme oli mainio: iso huone+kylpyhuone, vieressä täysin varustettu keittiö ja oleskelutila. Huoneessa oli TV:n lisäksi myös DVD-soitin, ja talo tarjosi lainaksi ilmaisia elokuvia monipuolisesta DVD-kirjastosta. Koko lysti maksoi noin 45 euroa yöltä.

Seuraava aamu oli harvinaisen aurinkoinen ja lämmin (länsirannikolla sataa jopa seitsemän metriä vuodessa). Hostellistamme löysimme esitteen ”eco” jet boat -retkistä läheistä Waiamoto-jokea pitkin ylös vuorille. Ajatus vesisuihkumoottorivenematkasta tuntui kiinnostavalta (varsinkin Timosta), ja koska hinta yli kaksi tuntia kestävästä retkestä oli varsin kohtuullinen (65 euroa/henk.), lähdimme mukaan.

Retki oli todella mahdollisimman luontoystävällinen. Vene oli pieni ja hiljainen, sen kyljissä ei ollut yhtään mainosta ja ryhmässämme oli vain neljä henkeä. Oppaamme Rogerin tietomäärä alueen luonnosta oli valtava, ja tämän tästä hän pysäytti veneen kertoakseen jotain mielenkiintoista luontoon ja alueen historiaan liittyvää. Pysähdyimme mm. paikassa, jonka alapuolella Australasian mannerlaatta ja Tyynenmeren mannerlaatta hipovat toisiaan. Ne törmäävät kuulemma toisiinsa keskimäärin kolmensadan vuoden välein. Viimeksi yhteentörmäys on tapahtunut 1700-luvun alussa eli laskettu aika on jälleen lähellä…

Oli hienoa nähdä joen muuttavan muotoaan rauhallisesti mereen laskevasta kymestä villiksi koskeksi ylhäällä vuoristossa. Alavirtaan ajaessamme Roger ohitteli hurjassa vauhdissa taitavasti tulvan tuomia vaarallisia ajopuita ja isoja kivenlohkareita ja aina välillä pyöräytti veneen villisti ympäri. Joen suistossa poikkesimme vielä sademetsässä luikertevalle uomalle, jonka kirkas vesi kuhisi taimenia. Tunsimme jännittävän venematkan lisäksi saaneemme myös melkoisen tietopaketin.

Jatkoimme matkaa kohti suuria jäätiköitä, Fox Glacieriä ja Franz Josef Glacieriä. Onnemme sään suhteen kuitenkin loppui, ja seuraavana aamuna Foxissa heräsimme sateen ropinaan. Fox Glacieristä (pituus 13 km) näimme vain vilauksen, mutta Franz Josefia (pituus 12 km) kävimme katsomassa ihan vierestä. Vaikuttavahan se oli, vaikka runsaan vesisateen takia emme ylös asti nähneetkään. Monet olivat valmiita maksamaan paljon päästäkseen kävelyretkelle jäätikölle, mutta me olemme mielestämme rämpineet tarpeeksi jäisillä ja lumisilla rantakallioilla luisteluretkillä. Fox ja Franz Josef ovat kaksi maailman nopeimmin etenevää jäätikköä: nopeus on keskimäärin yksi metri vuorokaudessa, parhaimmillaan jopa kuusi metriä. Lumihiutale, joka putoaa Franz Josefin syöttöalueelle (nevé), saapuu alas 50 vuoden kuluttua.

Länsirannikko näytti meille villit kasvonsa, kun seuraavana päivänä ajoimme pitkin rannikkotietä pohjoiseen: vettä satoi kaatamalla, monimetriset aallot kaatuivat mustalle rantahiekalle ja sisämaassa nousevaa vuoristoa ei sumun takaa näkynyt. Punakaikin kylässä kävimme ihmettelemässä merkillisiä ”pannukakkukallioita”, jotka vesi ja luonto ovat 30 miljoonan vuoden aikan muovanneet tavalla, jota tiedemiehet eivät vieläkään täysin ymmärrä.

Westportin lähellä kävimme kurjassa säässä kävelemässä Cape Foulweatherissa (= surkea sää, kapteeni Cookin antama nimi), jonka hyljeyhdyskunnassa oli oli melkoinen vipinä: kymmenet äitihylkeet paimensivat pikkuvauvojaan ja yrittivät opettaa näitä hylkeiden tavoille. Äänimäärä oli valtava, kun äidit kailottivat äänimerkkejään ja vauvat parkuivat takaisin. Pari urosta murahteli mukana mutta useimmat herroista olivat merellä kalassa.

Matkalla koillisrannikolle seurasimme jylhää Buller-joen laaksoa. Laakson pohjoisosa on Eteläsaaren kiwi-, persikka-, nektariini- ym.viljelmien tärkeintä aluetta. Tänään saavuimme Motuekaan, joka on portti Abel Tasmanin kansallispuistoon. Sadepilvet näyttävät jääneen länsirannikolle ja huomiseksi on luvattu hyvää säätä. Sitä toivommekin, sillä aiomme viettää päivän meloen kansallispuiston hienoissa maisemissa. – T&L

Uusi Seelanti 6: Melontaretki Abel Tasmanin kansallispuistossa

Arahura-laivalla matkalla Eteläsaarelta Pohjoissaarelle tiistaina 23.1.2007

Viimeisen kokonaisen Eteläsaarella viettämäme päivän kruunasimme melontaretkellä Abel Tasmanin kansallispuistossa saaren pohjoisosassa. Kansallispuisto on suosituimpia patikointi- ja melontakohteita koko Uudessa Seelannissa. Koska takanamme oli synkkiä ja sateisia päiviä länsirannikolla, emme olleet uskoa silmiämme, kun aamulla raotimme verhoa: aamuaurinko tervehti meitä kirkkaalta taivaalta.

Abel Tasmanin kansallispuiston rannat ovat melojalle ihanteellisia: jyrkkärinteisen kalkkikivikallion takana odottaa aina hieno hiekkapoukama, jossa on picnic-paikka ja WC. Vesi on turkoosinsinistä ja kirkasta ja pienissä rannikon lähellä olevissa saarissa asuu ystävällisiä hyljeperheitä, jotka uivat tervehtimään melojaa.

Aamupäivä sujui varsin leppoisasti: kiertelimme rantoja ja saaria, nautimme eväistä ja auringosta paratiisirannalla. Paluumatkalla rauhallinen meloskelu sai seikkailun makua, kun kevyt myötätuuli yhtäkkiä kääntyi rajuksi vastatuuleksi. Kajakkimme etuluukku vuoti, etuosa täyttyi vedestä ja meidän oli välillä noustava maihin pumppaamaan vesi pois. Kajakki täyttyi aina uudelleen vedellä ja keula kynti aaltojen alla – melominen kävi todella työstä. Olimme ihan puhki ja litimärkiä, kun lopulta pääsimme kotisatamaan. Tuuli oli lähes myrskylukemissa, ja rannassa kuulimme monen (meitä paljon nuoremman) melojan jättäneen leikin kesken ja liftanneen takaisin taksiveneen kyydissä.

Uni maistui hostellin sängyssä, vaikka nuoret reppumatkaajat viettivätkin hauskaa iltaa parvekkeella ja naapurihuoneen amerikkalaispariskunta lotrasi keskellä yötä lähes kaksi tuntia suihkussa…(siellä kai pesivät sukkiaan, toisiaan tai jotain siltä väliltä). Seuraavana päivänä oli edessä laivamatka takaisin Pohjoissaarelle. – T&L

Uusi Seelanti 7: Motueka – Wellington, Tongariro Crossing ja paluu Aucklandiin

Turangi perjantaina 25.1.2007

Melontaseikkailun jälkeen edessämme oli auttamattomasti lauttamatka takaisin Pohjoissaarelle. Ajoimme Motuekasta Pictoniin todellista maisematietä pitkin, joka kiemurteli Queen Charlotte –vuonon rannoilla. Kävellessämme rannalla totesimme, että ystävämme mäkäräiset olivat jääneet länsirannikolle sadepilvien myötä.

Yövyimme Wellingtonissa maanmainiossa pubissa nimeltä Cambridge Hotel, jossa oli tämän maan paras sänky. Herkulliset unet kingsize-bedissä maksoivat noin 50 euroa. Kävimme myös uudelleen hienossa Te Papa – museossa, tällä kertaa tutustumassa Uuden Seelannin taiteeseen. Molemmat pysähdyimme pienen taloa esittävän taulun eteen: toden totta, olimme yöpyneet taloa vastapäätä menomatkallamme Mangaweka-nimisessä pienessä kylässä! (Paluumatkalla oli pakko pysähtyä ottamaan talosta valokuva.)

Tongariro Crossing, päiväpatikointi suuren tulivuorialueen yli, on asiantuntijoiden mukaan hienoimpia vaellusreittejä maailmassa. Menomatkalla päätimme huonon sään takia jättää sen paluumatkalle. Nyt meillä ei enää ollut valinnanvaraa: sää oli edelleen huono, mutta viimeinen mahdollisuus tehdä tuo 17 km:n mittainen vuoristopatikointi oli tällä viikolla.

Yövyimme retkeilymajassa Turangi-nimisessä kylässä (kahden hengen huone+suihku 35 euroa). Vuokrasimme (onneksi!) kunnolliset vaelluskengät ja sauvat hostellista, ja aamulla varhain bussi vei meidät lähtöpaikalle. Sää oli yhtä kurja kuin Mt.Cookilla patikoidessamme: sumuinen ja sateinen. Ylhäällä oli lisäksi kylmää ja tuuli tuiversi yli 20 m sekunnissa. Vuorilla leijui myös voimakas rikin katku.

Tongariro on Uuden Seelannin vanhin kansallispuisto. Alueella sijaitsee kolme edelleen aktiivista tulivuorta: Mt Ruapehu (2797 m), Mt Tongariro (1967 m) ja Mt Ngauruhoe (2287 m). Ruapehu on purkautunut viimeksi v.1995 ja Ngauruhoen huipulle ei tänään saanut kiivetä, koska vuori on ollut äreänä viime aikoina. Kansainvälistä kuuluisuutta alue on saanut Lord of the Rings – elokuvien myötä: alue on filmillä Mordor´s Mt Doom.

Olisi ollut hienoa patikoida alueella sellaisessa valossa kuin se näytetään postikorteissa, mutta säätä emme voineet valita. Kapusimme ylös laavakivirinteitä, kunnes saavutimme pilvet ja jatkoimme kiipeämistä. Reitin korkeimmalla kohdalla, kahden huipun välisessä satulassa (Red Crater, 1887m), tuuli oli viedä meidät mennessään. Sinnittelimme huipun yli ja alkoi jyrkkä lasku, joka oli onneksi tuulelta suojassa. Yhtäkkiä pilvet rakoilivat, ja alhaalla siinsivät surrealistisen siniset Emerald-lammet. Lampien jälkeen ylitimme tasaisen erämaan, joka oli keskuskraateri, ja tunnin kävelyn jälkeen saavuimme taukopaikalle Ketetahin majalle. Majan jälkeen ohitimme useita savuavia kraatereita, sitten polku sukelsi alas sademetsään, ja tuntia myöhemmin istuimme bussissa matkalla takaisin Turangiin. Takana oli huikea kahdeksan tunnin seikkailu tuulen tuivertamilla tulivuorilla. Majapaikassa kuuma suihku ja kuivat vaatteet olivat jälleen hyvä saunan korvike.

Eilen matka jatkui pohjoiseen. Yövyimme Hamiltonissa, missä kävimme parturissa/kampaajalla (pirteä kampaajatyttö keri Leenalle vahingossa kesätukan) ja postitimme taas ylimääräisiä varusteitamme Suomeen. Viimeisen yömme Uudessa Seelannissa vietämme tutussa hotellissa Aucklandissa ja huomenna (sunnuntaina) nousemme koneeseen, joka vie meidät Tahitille. Tosin saavumme sinne jo tänään eli lauantaina..! Olemme varanneet majoitukset Papeetessa, Bora Boralla ja Moorealla. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Lähdemme Uudesta Seelannista kaihoisin mielin. Olemme viettäneet täällä kolme ja puoli maagista viikkoa. Paljon on koettu mutta paljon myös jäi kokematta. Tänne tulemme takaisin ajan kanssa: vähintään kaksi kuukautta kummallakin saarella.

Uusi Seelanti on paratiisi niille, jotka harrastavat jotakin seuraavista lajeista:
golf, melonta, pyöräily, purjehdus, perhokalastus, kriketti, rugby, sukellus, valaiden ja hylkeiden katselu, patikointi, ratsastus, lainelautailu, vuorikiipeily, bungy-hyppy, alppihiihto, viinin maistelu, valokuvaus ja maisemien katselu, lampaiden laskenta, englantilainen keittiö, pubikiertely ja jutustelu mukavien ihmisten kanssa. Löhöilemään tai nököttämään tänne asti ei kannata tulla. – T&L

Tahiti 1: Pape´ete ja Bora Bora

Bora Bora keskiviikkona 31.1.2007

Lensimme sunnuntaina Tahiti Air Nuin ilmabussilla Pape’eteen, ja saavuimme perille 25 tuntia aikaisemmin kuin olimme lähteneet, eli lauantai-iltana (ylitimme kansainvälisen vuorokausirajan). Viiden tunnin lento oli ehkä mukavin kokemamme sen jälkeen, kun Singaporessa jätimme Finnairin koneen. Hymyilevät tahitilaiset lentoemännät (joiden asut olivat samaa upeaa turkoosia kuin Tahitin meri) pitivät meistä hyvää huolta. Elokuvavalikoimassa oli mm. The Queen – ehdottomasti näkemisen arvoinen, ei vähiten Helen Mirrenin upean suorituksen ansiosta.

Tahitin pääsaarella asuu n.170 000 asukasta, joista ¾ asuu Pape’etessa (koko ranskalaisen Polynesian väkiluku on n. 250 000). Hallinnollisesti saarivaltio kuuluu Ranskalle. Tahitin kielen lisäksi toinen virallinen kieli on ranska, jota kuulee kaikkialla. Englannin kielellä ei tahdo pärjätä, ranskan alkeistakin on suurta apua (ilman Timon kouluranskaa meille varmasti kävisi täällä kalpaten). Paikalliseen ranskalaisväestöön pätee Murphyn laki: jos joku asia voidaan ymmärtää väärin, se myös ymmärretään väärin – joskus jopa tahallaan…

Pape’ete on arkipäivisin kaoottisen vilkas kauppakaupunki, mutta ei varsinainen turistikeskus – turistit hakeutuvat muille saarille. Lauantai-iltana kaupunki tuntui hiljaiselta. Satamatorilla oli kuitenkin vilkasta: kymmenet asuntovaunuista rakennetut ruokavaunut tarjosivat kiinalaista, italialaista, ranskalaista ja polynesialaista ruokaa paikallisesti varsin kohtuulliseen hintaan (alle 10 euroa) ja näytti siltä, että kaikki pape’eteläiset olivat kokoontuneet perheineen ilta-aterialle. Musiikki soi ja näytelmä oli värikäs. Kahtena iltana kävimme siellä syömässä ja voimme suositella: ruoka oli todella hyvää. Loppuillan vietimme paikallisten täyttämässä baarissa, jossa tahitilaisorkesteri soitti ja keinuvalanteiset naiset tanssivat (me myös).

Sunnuntaina Pape’ete oli täysin kuollut. Kaikki kaupat ja suurin osa kahviloista ja ravintoloista olivat kiinni, bussit eivät kulkeneet eikä ihmisiäkään juuri näkynyt. Aamukuudelta olisi kaupungissa ollut sunnuntaimarkkinat, mutta ne olivat loppuneet jo yhdeksältä. Vietimme päivän tutustumalla kaupunkiin kävellen. Onneksi illalla ruokavaunut olivat taas paikoillaan.

Lonely Planet kutsuu Bora Bora –saarta ”paratiisien Cadillaciksi, jossa on kaikkea, mitä ei tarvitse, mutta mitä ilman ei voi tulla toimeen”. Saari on syntynyt 3 – 4 miljoonaa vuotta sitten tulivuoren purkauksen jälkeen. Se tuli tunnetuksi South Pacific –elokuvan filmauspaikkana. Saari sijaitsee 280 kilometrin päässä Tahitin pääsaaresta, ja halusimme ehdottomasti käydä siellä. Bora Boralle pääsee rahtilaivalla tai lentäen, ja laivan hankalan aikataulun takia meidän oli lennettävä. Toinen tahitilainen lentoyhtiö, Tahiti Air hoitaa Polynesian saariston sisäistä lentoliikennettä alueella, joka on pinta-alaltaan Euroopan kokoinen. Lento ATR-koneella kesti 45 minuuttia, ja matkan aikana saattoi koneen ikkunasta ihailla useita koralliriuttojen ympäröimiä pikkuparatiisejä.

Perillä majoituimme pieneen merenrantabungalowiin, jonka terassilla tämäkin teksti syntyy turkoosin kaikissa sävyissä välkkyvän meren tahdittamana. Sää on kostea ja kuuma ja merivesi yli 25-asteista. Eilen vuokrasimme polkupyörät ja pyöräilimme saaren ympäri (32 km). Reitti oli helppo, sen varrella oli vain kaksi mäkeä, mutta tien kunnossapidon kohdalla ranskalaiset ovat säästäneet. Raharikkaiden suosimaan hotelli Bora Boraan asti tie oli ihan ok, mutta meidän niemelle johti kuoppainen perunapelto. Tie kulki rantoja hipoen pikku kylien läpi ja lähes joka mutkan takaa avautui uusi kuvakulma saarta hallitsevalle Otemanu –vuorelle (South Pacific –musikaalin Bali Ha’i). Timon pyörä hajosi kesken matkan, mutta näppärä paikallinen mopopoika korjasi sen rautalangalla jäätelöpalkkiota vastaan.

Bora Boran ranskalaiset tekevät asiat vaikeiksi, mutta alkuperäisväestön kanssa ei ole mitään ongelmia; kun vain hymyilee niin kaikki onnistuu. Esimerkki: hotellimme ranskatar kertoi kategorisesti, että polynesialaiskanoottia ei voi vuokrata mistään millään hinnalla. Timo näki sellaisen rannalla, jäljitti omistajan, pyysi hymyillen lupaa vuokrata kanootin pariksi tunniksi ja kohta hän viiletti laguunilla.

Kanootin omistaja, Tanua, on voittanut legendaarisen Bora Bora Ironman -melontakisan useita kertoja (kisassa melotaan saaren ympäri, n. 50 km). Lasikuituinen, vain 12 kiloa painava kanootti kulki kuin ajatus. Korallikalat sinkoilivat joka suuntaan ja piikkirauskut pinkoivat pakoon kun Timo meloi kuin hurmiossa. Puolen kilometrin päässä jyrisivät riutalle kaatuvat aallot ja saaren keskeltä menoa seurasi pilviharson peitossa oleva Otemanun huippu.

Polynesialaiskanoottia pidetään veneenrakennustaidon huipentumana ja tämä melontakokemus vahvisti käsityksen. Saattaa olla, että keväällä sellainen ilmaantuu Suomen vesille…

Tänään vuokrasimme läpinäkyvän kanootin ja tiirailimme laguunimme vedenalaisia otuksia(ja otukset meitä). Erivärisiä pikkukaloja liikuskeli korallien liepeillä ja hietikoiden päällä risteilivät piikkirauskut. Kun välillä vilvoittelimme meressä, jokin iso kala loikkasi Leena olan yli jahdatessaan pikkusinttejä. Meren sävyt vaihtelivat vaalean turkoosista syvään indigoon. Hotel Bora Boran turvamiehet komensivat meitä pysymään kaukana superjulkkisten asuttamien bungalowien laitureista.

Viimeisen iltamme Bora Boralla vietimme ihaillen täyden kuun siltaa majamme edustalla. Huomisaamuna nousemme rahtilaivaan, jolla matkustamme usean saaren kautta takaisin Pape’eteen. Matka kestää lähes vuorokauden eikä laivalla ole minkäänlaista tarjoilua. Onneksi lähikaupasta sai purkkiruokaa ja näkkileipää. – T&L

Tahiti 2/2: Rahtilaivalla Bora Boralta Tahitin pääsaarelle; Moorea ja pääsaaren kierto

Rapa Nui (Pääsiäissaari) keskiviikkona 7.2.2007

Tätä kirjoittaessamme olemme jo jättäneet Tahitin, ja istumme isäntämme Oscarin vilpoisen ja viihtyisän puutarhan terassilla Hanga Roassa, Pääsiäisaaren ainoassa kaupungissa. Taustalla radiossa soi paikallinen ”country-musiikki” – mutta tästä kiehtovasta saaresta kerromme seuraavassa raportissa.

Viikko sitten keskiviikkona matkustimme rahtilaiva Vaeanulla Bora Boralta takaisin Pape’etelle. Vaeanu on kunnon vanhanaikainen rahtilaiva, rakennettu Norjassa vuonna 1942. Matka kesti noin 18 tuntia, jonka aikana laiva kävi kolmen eri saaren satamassa. Kansimatkustajia varten oli todella vain kansi, tosin katettu sellainen. Paikalliset heittivät kannen lattialle oman makuualustansa ja nukkuivat siinä. Me olimme varanneet itsellemme oikean hytin, joka oli karu, mutta varustettu peräti suihkulla.

Laivassa ei ollut minkäänlaista ruokailumahdollisuutta, joten nautimme picnic-päivällisen (purkkitonnikalaa ja leipää) hytin lattialla istuen. Laivamatka oli halpa tapa (50 euroa/henk.hytteineen) tehdä pieni risteily Tyynellämerellä. Olimme onnekkaita sään suhteen: päivä oli aurinkoinen eikä tuullut liikaa. Muutama lentokala ja valaskin näyttäytyi. Edellisenä päivänä tapaamamme ranskalainen nuoripari oli joutunut keskelle myrskyä ja vesisadetta toisella rahtilaivalla, jonka kansimatkustajilla ei ollut edes kattoa suojanaan (eikä hyttejä ollut).

Rahtilaiva on ainoa tapa matkustaa Bora Boralta Tahitin muille pikkusaarille tai pääsaarelle, jos ei halua lentää. Laivassa oli siis varsin värikäs joukko paikallisia matkustajia. Tutustuimme mm. 35 vuotta matematiikan opettajana toimineeseen Jarosiin, joka nykyään ansaitsee leipänsä ammattikalastajana. Jarosin kanssa oli mukava jutella, ja saimme häneltä paljon tietoa polynesialaisesta yhteiskunnasta ja koululaitoksesta. Jarosin isoisä saapui Tahitille nuorena merimiehenä vuonna 1920, ihastui paikkaan, rakastui paikalliseen kaunottareen eikä koskaan enää palannut Tsekkoslovakiaan.

Tahitin koululaitos on ranskalainen: lapset aloittavat koulunkäynnin jo kolmi- nelivuotiaina esikouluryhmissä, käyvät peruskoulua saman verran kuin Suomessakin ja sen jälkeen lukion. Lukion jälkeinen koulutus haetaan Ranskasta, joskus Uudesta Seelannista. Jaros oli erityisen huolestunut siitä, että tahitilaislapset eivät saa edes alkeisopetusta omalla polynesialaisella äidinkielellään, vaan kaikki opetus on ranskankielistä. Tämän takia heistä tulee usein puolikielisiä, koulunkäynti keskeytyy ja vain kymmenen prosenttia kouluikäisistä käy lukion. Vertailun vuoksi Uudessa Seelannissa 90% maorilapsista käy lukion (he saavat opetusta omalla äidinkielellään).

Saavuimme Pape’eteen vähän kolmen jälkeen aamuyöstä. Yö oli pehmeän lämmin, ja kävelimme reppuinemme kohti kaupungin keskustassa olevaa lauttasatamaa, josta lähtisi kuudelta lautta Moorean saarelle. Löysimme satamakadulta yllättäen auki olevan kahvilan, ja nautimme ikimuistoisen patonki- ja kahviaamiaisen seuraten Pape’eten heräämistä aamuun.

Moorean saari on vain 20 kilometrin päässä Tahitin pääsaarelta, mutta kokonaan oma maailmansa. Bora Bora on kaunis saari, mutta kovin kaupallinen, ja palvelu siellä on ranskalaisen joustamatonta ja joskus suorastaan tylyä. Moorealla oltiin ystävällisiä ja palveluhenkisiä, ja hintataso oli alhaisempi. Vuokrasimme kanootin ja vietimme kaksi hienoa päivää tutkien snorklaamalla saarta ympäröiviä koralleja.

Polynesialaisten kanssa tulee hyvin toimeen, kun unohtaa kiireen ja aikataulut ja muistaa hymyillä. Moorealta lähtiessämme meidän piti ehtiä päivän viimeiseen lauttaan, ja hankkiuduimme hyvissä ajoin bussipysäkille. Odottamaamme bussia ei kuulunut, ja samaa bussia odottanut paikallinen rouva totesi tyynesti, että ehkä kuljettaja ei halunnut ajaa lauantaina, tai ehkä bussi tulisi. Bussia odotti myös kaksi ranskalaista naista, joiden oli ehdittävä saman illan Pariisin-koneeseen. Kun seuraavaakaan bussia ei kuulunut, aloimme ranskalaisten kanssa hermostua ja otimme taksin – paikallinen rouva jäi tyynesti odottamaan pysäkille. Juuri kun päivän viimeinen lautta oli irronnut satamasta, puuskutti bussi paikalle mukanaan muutama todella hermostunut turisti. Ystävällinen kapteeni peruutti takaisin rantaan, ja turistit ehtivät mukaan.

Viimeisen päivämme Tahitilla vietimme osallistumalla bussiretkelle saaren ympäri. Bussimme kuljettajalta Jean Claudelta saimme myös kullanarvoisen vihjeen Oscarin majatalosta Pääsiäissaarella.
Retken kiinnostavin kohde oli Paul Gauguinin museo – Gauguin vietti Tahitin saarilla useita vuosia ja kuoli myös siellä. Ranskalaiset halusivat Gauguinille komeat hautajaiset Pariisissa, mutta tahitilaiset kieltäytyivät luovuttamasta vainajaa, koska hänellä oli paikallinen vaimo ja lapsia. Gauguin onkin haudattu Hiva Oan saarelle.

Haluamme tulla Tahitille uudelleen, mutta toisenlaiselle tutkimusretkelle. Jarosilta saimme tietoa tuntemattomammista (ja halvemmista) pikkusaarista, joihin tutustuu todennäköisesti parhaiten rahtilaivalla kiertäen. Suurimmalle osalle saarista pääsee myös lentäen. Ikävin puoli Tahitissa on sen korkea hintataso (hinnat ovat ehkä hieman Suomea kalliimpia). Halvimmalla selviää, kun syö katuravintoloissa eikä käytä taksia. Oluen hinta vaihtelee kolmesta seitsemään euroon ja viini on hyvin kallista. Majapaikasta on pulitettava yli sata euroa yöltä. Ikävää on myös se, että englannin kielellä ei tahdo tulla ymmärretyksi, ranskalaiset kun eivät täälläkään halua puhua tai ymmärtää muuta kuin ranskaa.

Seuraava raporttimme tulee Pääsiäissaarelta, jossa olemme viisi päivää. Voimme jo tässä vaiheessa vakuuttaa, että saari on mahtava paikka! – T&L

Pääsiäissaari (Rapa Nui)

Santiago di Chile, sunnuntaina 11.2.2007

”Jos kiipeän Rapa Nuin korkeimmalle paikalle, Maunga Terevakalle, ja katson pohjoiseen, en näe muuta kuin rannattoman meren, mutta tiedän, että lähin maa, Galapagos-saaret, sijaitsee 3800 kilometrin päässä. Käännyn hieman ja katson länteen. Jälleen näen valtameren. Tällä kertaa 4000 kilometriä erottaa minut Tahitista ja 2000 kilometriä Pitcairn Islandista, lähimmästä saaresta. Käännyn jälleen ja katson etelään, jossa on yli 5000 kilometriä vettä Etelämantereen jäätikön ja minun välillä. Lopuksi käännyn viimeisen kerran ja katson itään, ja nyt edessäni levittäytyy 3700 kilometriä tyhjyyttä ennen kuin meri kohtaa Chilen rannikon Etelä-Amerikassa. – Tässä kaukaisessa ja yksinäisessä paikassa Tyynen valtameren syleilyssä syntyi yksi maailman kiehtovimmista ja omalaatuisimmista kulttuureista.” – Carlos Huber: Rapa Nui, a Land of Rocky Dreams.

Tässä kiehtovassa ja mystisessä paikassa me vietimme viisi ikimuistoista päivää.

Rapa Nui (Pääsiäisssaari) on itäisin kolmion muotoisen Polynesian saariston saarista. Hawaiji on pohjoisin ja Uusi Seelanti lounaisin piste. Yli kahdentuhannen vuoden aikana merenkävijät Kaakkois-Aasiasta asettuivat lukemattomille saariston saarille ja kehittyi polynesialainen kulttuuri. Vuonna 1722 pääsiäissunnuntaina hollantilainen amiraali Roddeveen astui ensimmäisenä eurooppalaisena maihin saarelle, ja sen jälkeen saari on tunnettu läntisessä maailmassa Pääsiäissaarena.

Saarella on takanaan ankea historia. Vielä 1800-luvulla siellä asui tuhansia ihmisiä, joilla oli oma polynesialainen kulttuurinsa ja jotka rakensivat esi-isiensä kunniaksi merkillisiä patsaitaan Rano Raraku-tulivuoren kivestä. Vuonna 1800-luvun alkupuolella perulaiset vangitsivat kaikki työkykyiset miehet – kuningas mukaanluettuna – ja veivät heidät orjiksi guana-kaivoksille. Katolinen kirkko puuttui asiaan ja määräsi miehet vapautettaviksi, mutta siinä vaiheessa suurin osa oli jo kuollut nälän ja kovan työn uuvuttamina. Paluulaivalla riehui isorokko, ja hengissä olevat miehet tartuttivat saaren jäljellä olevan väestön, niin että pienimmillään saarella asui alle sata henkeä. Tämä väestökato on aiheuttanut myös tietokatkoksen mystisten kivipatsaiden historiasta. Nykyään saaren väestö on hieman alle 4000. Vuodesta 1888 Rapa Nui (saaren alkuasukaskielinen nimi) on kuulunut Chilelle.

Saavuimme saarelle viiden tunnin yölennon ja saman pituisen aikaeron uuvuttamina vailla muuta tietoa majapaikasta kuin tahitilaisen bussikuskin kehotus etsiä Oscar. Ja kuinka ollakaan, lentoasemalla iloinen Oscar oli kyltteineen vastassa. Oscar pitää pientä aamiaismajataloa talossaan Hanga Roassa, Rapa Nuin ainoassa pienessä kaupungissa. Talossa on Oscarin omien tilojen lisäksi kolme kylpyhuoneellista vierashuonetta, aamiaishuone ja rehevän puutarhan varjostama patio. Puutarhassa kasvaa mm. ananaksia, mangoja, papaijoja, avokadoja ja banaaneja, joista Oscar pyöräytti meille tuoremehut aamiaisella. Huone aamiaisineen maksoi vähän alle 30 euroa/vrk. Oscar oli rento ja mukava isäntä, joka murteellisella englannillaan osasi kertoa meille kaiken tarpeellisen saaresta. Lisäksi hän vuokrasi vierailleen edullisesti pientä neliveto-Suzukia.

Jetlagistä toivuttuamme lähdimme Oscarin autolla tutkimaan saaren ihmeellisyyksiä. Ensimmäiseksi kiinnitimme huomiomme hevosiin: niiitä tuntui olevan laumoittain kaikkialla. Kauniita, hyvinhoidetun näköisiä heppoja liikkui rauhallisena ja tyytyväisenä kaikkialla, jopa Hanga Roan pääkadulla. Hevosia oli todennäköisesti saarella enemmän kuin ihmisiä. Hevonen näytti olevan myös yleinen kulkuneuvo, ratsastajia oli paljon. Myös iloiset, hyvinkäyttäytyvät kissat, koirat ja kanat vilisivät ihmisten seassa joka paikassa.

Saari on syntynyt miljoonia vuosia sitten tulivuoren purkauksesta, ja maisemat tulivuoren kraatereineen muistuttavatkin monin paikoin Uutta Seelantia. Tulivuoren rinteillä on kasvanut aikoinaan metsää, mutta puutavara on poltettu heimosodissa ja loput on hakattu ilmeisesti jättiläispatsaiden kuljettamista varten.

Merkillisiä patsaita (=moai) on saarella tuhatkunta, ja ne on kaikki tehty Rano Raraku-tulivuoren kivestä. Patsaat on aikoinaan lähes kaikki kaadettu tahallaan kostoksi toiselle heimolle, mutta suuri osa kaadetuista on nostettu uudelleen pystyyn ja niitä on myös restauroitu. Yli 600 näistä patsaista makaa (osa keskeneräisinä) tai seisoo Rano Rarakun kraaterin rinteillä. Suurin (keskeneräinen) veistos on 21 m, keskimäärin ne ovat 5 -7 –metrisiä. Kävelyretki kraaterin ympäristössä saakin mielen hiljaiseksi..

Rano Rarakun lähistöllä, aivan meren rannalla, on vaikuttava 15 moain ahu (= alttari), Ahu Tongariki. Ahut olivat alttareita, joiden ääressä suoritettiin uskonnollisia menoja. Vuonna 1960 Japanissa sattuneen suuren maanjäristyksen seurauksena tsunami kaatoi kaikki ahun patsaat. Eräs japanilainen yhtiö on nostanut ja restauroinut patsaat uudelleen.

Toinen uskonnollinen kulttipaikka, Orongo- tulivuoren jättikraateri saaren toisessa päässä, liittyy ns. lintumies-kulttiin. Kraaterin korkeimmalle reunalle, jonka vain korkea ja jyrkkä kallioseinä erottaa merestä, on rakennettu kivistä luolamaisia majoja. Nuoret miehet majoittuivat näihin majoihin kilpailemaan päällikkyydestä. Tarkoituksena oli kavuta alas, uida noin puolen kilometrin päässä oleville pikkusaarille, hakea sieltä linnunmuna ja tuoda se ehjänä takaisin. Ensimmäisenä tehtävästä suoriutunut saisi päällikkyyden.

Me lähdimme toivorikkaina Orongo-vuorelle polkupyörillä. Matkaa oli kymmenisen kilometriä, kosteaa kuumuutta yli 30 astetta. Jyrkkä nousu sai meidät jättämään pyörät kansallispuiston portille ja liftaamaan loppumatkan autokyydissä. Ylhäältä maisemat olivat mykistäviä: kraateri oli kuin Kuun pinnalta, ja huipulta näkyi lähes koko saari ja ympäröivä aava meri.

Onnistuimme tulemaan saarelle kaksiviikkoisen Tapati Rapa Nui –festivaalin aikaan. Festivaali on eräänlainen polynesialaiskulttuurin esittely ja juhla. Päivisin kilpailtiin erilaisissa perinteellisissä urheilulajeissa (ruokolautoilla surffaus, polynesialaiskanootilla melonta, laukkaratsastus hiekkatiellä, meressä uinti, kraateritriatlon, jossa melotaan, uidaan ja juostaan kraaterin ympäri banaaniterttu selässä jne.). Tarkoituksenamme oli kuvata villi hevoskilpailu, mutta kaatosade esti suunnitelmat.

Iltaisin kokoonnuttiin meren rannalle, jossa syömisen ja juomisen lisäksi seurattiin värikkäitä musiikki- ja tanssiesityksiä. Ohjelmassa oli tietenkin myös festivaalikuningattaren valinta. Valitettavasti jouduimme kuitenkin jatkamaan matkaamme ja jättämään saarelaiset jatkamaan värikästä juhlaansa.

Pääsiäissaari jäi meidän mieleemme rauhan ja rakkauden saarena. Tunnelma on rento ja hienostelematon: iloiset ja onnelliset ihmiset ja yhtä onnelliset eläimet elävät sovussa keskenään. Stressi ja kiire ovat tuntemattomia käsitteitä. Televisio toimii parina päivänä viikossa mutta internet-yhteydet ovat hyvät. Turisteja saarella käy jonkin verran, mutta he eivät ole vielä pystyneet pilaamaan ilmapiiriä. Siellä voisi vaikka asua – kaukana kavalasta maailmasta. –T&L

Chile 1: Santiago – Puerto Montt- Punta Arenas

Punta Arenas, Chile lauantaina 17.2.2007

Saavuimme Santiagoon lauantai-iltana 10.2. Mainio pieni ja edullinen hostelli löytyi jälleen Lonely Planetin oppaasta viehättävältä, hiljaiselta mukulakivikakadulta Paris Londresin alueelta aivan keskustan tuntumasta. Korkea vanhanaikaisen romanttinen huone plus lähes yhtä suuri kylpyhuone maksoi noin 22 euroa yöltä.

Yli viiden miljoonan asukkaan Santiagon keskustan tunnelma on hyvin eteläeurooppalainen. Ydinalue on yhtä suurta värikästä kävelykatua täynnä ihmisiä, katukauppiaita, pikaruokakioskeja ja musiikkia. Monilla kaduilla voisi hyvin kuvitella olevansa Barcelonassa. Turisteja on yllättävän vähän. Eurooppalainen turisti, ”gringo”, herättää uteliaisuutta ja myös taskuvarkaiden mielenkiintoa: täällä on syytä pitää hyvää huolta omaisuudestaan, mm. korut, kalliit kellot, jopa vihkisormukset on syytä jättää turvaan. Kalliit aurinkolasit voidaan myös napata päästä, joten kannattaa suosia halpoja torimalleja. Muuten Santiagoa pidetään turvallisena paikkana.

(Timo kertoo:) Saimme hyvän opetuksen kun, odotellessamme kadunkulmassa valojen vaihtumista, minulta tempaistiin kaulasta ohut kultaketju. Mukana menivät myös aurinkolasit, joiden kaulahihna osui varkaan käteen. Käännyin ja näin, kun isokokoinen mies juoksi pakoon ihmisten keskellä, aurinkolaseja roikottaen. Stop you bastard, huusin ja säntäsin miehen perään. Mies katsoi hölmistyneenä taakseen ja kiristi vauhtia. Huusin uudelleen, saavuttaen miestä koko ajan. Tämä totesi ettei pääse karkuun ja heitti aurinkolasit olkansa yli. Pysähdyin noukkimaan aurinkolasit maasta ja sillä aikaa mies katosi väkijoukkoon. Kultaketju näytti menneen miehen mukana. Palasin kadunkulmaan, missä Leena huolestuneena odotteli, ja päätimme palata majapaikkaamme. Riskinä olisi ollut, että joku toinen roisto olisi ryöstänyt Leenan kun tämä odotteli minua. Harmittelimme kultaketjun menetystä, siinä riippui pikku kenguru, jonka Leena oli ostanut lahjaksi Australiassa. Hotellissa tunsin jotain outoa olallani, riisuin paidan ja lattialle tipahti varastetuksi luultu kultaketju, kahtena kappaleena. Vain pikku kenguru puuttui ja sekin luultavasti putosi kadulle. Ei ollut hyvä keikka varkaalle mutta oli hyvä opetus meille. Ketjut, korut ja sormukset pysyivät jatkossa matkalaukussa.

Vietimme Santiagossa kolme päivää, mutta ehdimme kovin vähän, koska kaikki tuntui vievän siellä paljon aikaa. Lähes kukaan ei puhu englantia – edes suuren lentoyhtiö LANin kansainvälisen osaston virkailija ei osannut sanaakaan englantia. Italian alkeilla ja elekielellä olemme selviytyneet – espanjan piensanakirja on myös avuksi. Miljoonakaupungin pääpostissa yksi ainoa (kärsivällinen ja ystävällinen) virkailija otti vastaan pakettilähetyksiä, jono oli pitkä ja mm. nunnilla näytti olevan etuiluoikeus, niinpä paketin lähettämiseen Suomeen kului puoli päivää. Hermostua ei Chilessä kannata, hymy ja kärsivällisyys palkitaan aina lopussa.

Keskiviikkona 14.2. lähdimme bussilla kohti eteläistä Chileä. Maa on kapea (keskim. leveys 200 km) mutta yhtä pitkä kuin Australia on leveä (4300 km!). Santiagosta eteläkärkeen on yli 3000 kilometriä. Ensimmäinen kohteemme oli Puerto Monttin satamakaupunki 1020 km:n ja 14 tunnin bussimatkan päässä. Halusimme matkustaa bussilla, koska bussimatkat ovat edullisia (matkamme maksoi noin 25 e/henk) ja halusimme nähdä maan muodon. Olemme seuraavat neljä viikkoa aitoja reppumatkalaisia, matkalaukut jätimme Santiagoon ja otimme mukaan sen verran varusteita kuin 40 litran reppuihimme mahtuu.

Bussimatka sujui varsin mukavasti. Maisemat olivat tosin melko yksitoikkoisia, koska bussi ajoi moottoritietä koko matkan. Alkumatkasta tietä reunustivat viini- ja hedelmätarhat, myöhemmin viljapellot ja laidunmaat. Vasemmalla kohosivat Andien lumipeitteiset huiput, joskus lähellä, joskus kauempana. Lukuisat lumikenttien ruokkimat joet virtasivat kohti länsirannikkoa. Kesä on lopuillaan ja sadonkorjuu oli juuri meneillään. Matkan varrella olevat pysähdyspaikat toivat vaihtelua ja jaloittelumahdollisuuksia.

Puerto Montt on 175 000 asukkaan kaupunki Tyynen valtameren vuonon rannalla. Sää vaihtelee kuin Norjan rannikolla. Täältä lähtevät mm. laivat etelään Puerto Natalesiin. Neljän päivän laivamatka vuonoja pitkin kiinnosti meitäkin kovasti, mutta kovan hinnan takia päätimme luopua siitä, lentomatka maksoi vain neljänneksen verran.

Meluisa ja värikäs Puerto Montt sijaitsee Chilen järvialueen eteläpuolella. Järvialue on tärkeä matkailualue, ja siellä on mm. useita korkeita lumihuippuisia tulivuoria. Hinnat tuntuvat mikkihiiritasoisilta Australian ja varsinkin Tahitin jälkeen: kahden hengen huone suihkuineen ja aamiaisineen keskellä kaupunkia maksaa 20 euroa (kaupan päälle 60 Sky-kanavaa joista puolet näyttää jalkapalloa), pullo vuosikertaviiniä alle kaksi euroa ja olut 50 senttiä. Viinien ja oluiden laatu on maksan kannalta huolestuttavan hyvä.

Syöminen on täällä melkoinen seikkailu: tilaat jotakin, ja jäät jännittyneenä odottamaan, mitä saat. Vaikka osaisit espanjaa, se ei välttämättä auta: tilasimme paellan ja saimme äyriäiskeittoa. Tilasimme kanakeittoa ja saimme vadin jossa oli ison koipireisi, kokonainen peruna, maissitähkä ja hieman lientä. Yleisesti ottaen, jos tilaat keiton ja ruokailuvälineiksi tuodaan veitsi ja haarukka, tiedät mokanneesi. Sama pätee jos tilaat paellan ja työkaluksi tuodaan lusikka. Ruoka on joka tapauksessa erinomaista. Kansankapakoissa olut tarjoillaan pöytään litran pulloissa.

Kävimme bussilla läheisessä Puerto Varasin kaupungissa ihailemassa kuuluisaa Osornon tulivuorta, tosin pilvet peittivät vuoren korkeimman huipun. Teimme myös kokopäiväretken Chiloén saarelle. Saaren sisämaassa ei ollut erityistä nähtävää, mutta rannikon kaupungit Castro, Ancud ja Dalcahue tarjosivat kameralle paljon värikkäitä kohteita. Saaren puukirkot, tolppien päälle rakennetut talot ja paanuarkkitehtuuri ovat UNESCO:n suojelulistalla.

PS: Tässä vanhoista muistiinpanoista löytynyt esimerkki Chilen byrokratiasta:

Miten matkustetaan bussilla Puerto Monten lentoasemalle
1. Osta lippu kun lähdet – ei etukäteen
2. Varaudu aikataulumuutoksiin
3. Lipussa 7 leimaa + 3 käsin kirjoitettua merkintää
4. Kun bussi tulee, vie tavarat ruumaan kuittia vastaan
5. Bussissa jokaisella oma paikkanumero
6. Tavarat luovutetaan vain kuittia vastaan
– Tämä kaikki 16 km matkaa varten Virkailijoita 4.

16.2.2007
Tänään lensimme yli Andien huippujen ja jäätiköiden 2000 km etelään Punta Arenasiin, Magellanin salmen rannalle. Tuuli tuiversi myrskylukemissa ja koneemme Airbus 320 keikahti uhkaavasti laskeutuessaan. Lämpötila on kymmenen astetta ja ensi töiksi ostimme torilta pipot ja sormikkaat. Huoneemme kodikkaassa pikkuhostellissa on koristeltu kauttaaltaan emännän virkkaamilla pitsitöillä – suihkuverhoa myöten. Vietämme täällä kolme päivää, ja sitten körötämme bussissa 12 tuntia Argentiinan puolelle maailman eteläisimpään kaupunkiin, Ushuaiaan. –T&L.

Chile 2: Punta Arenas ja bussimatka Ushuaiaan

Ushuaia perjantaina 23.2.2007

Etukäteen olimme lukeneet, että Punta Arenas on sunnuntaisin kuollut kaupunki. Paitsi kuollut, kaupunki oli myös kylmä ja leveillä kaduilla puhalsi jäätävä viima, joka sai meidät miettimään, miksi ihmeessä olimme täällä. Goretex-puvuin, villapaidoin, pipoin ja sormikkain varustautuneina uskaltauduimme kuitenkin tutkimaan ympäristöä.

Magellanin salmella meri myllersi, ja tuuli oli viedä meidät mennessään. Teimme pitkän kävelyretken ja ihmettelimme kaupunkisuunnittelua: rannalla oli vierekkäin sulassa sovussa kalliita omakotitaloja, teollisuusrakennuksia ja rähjäisiä hökkeleitä. Kaupungin keskusta sen sijaan on avarasti rakennettu, ja siellä on monia kauniita ja kalliita huviloita, jotka ovat peräisin 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kukoistavalta villateollisuuden ajalta. Värikkään Puerto Monttin jälkeen Punta Arenas vaikutti suorastaan ikävältä.

Ennen Panaman kanavan valmistumista kaupunki oli myös tärkeä etappisatama mannerten välisessä laivaliikenteessä. Laivaliikenteen väheneminen hiljensi kaupungin talouselämää huomattavasti.

Matkaoppaan mukaan kaupungissa on näkemisen arvoinen hautausmaa, ja suunnistimmekin sinne. Rinteeseen rakennettu nekropolis kertoi heti, että ihmiset eivät ole tasa-arvoisia kuoleman jälkeenkään. Mäen päällä kohosi komeita rikkaiden sukujen mausoleumeja ja alempana oli ”tavallisten” vainajien kerrostaloja, joissa jokaisella hautalokerolla oli yksilöllisesti koristeltu näyteikkuna.

Maanantai oli ihmeen tehokas päivä. Varasimme lentoliput Argentiinan jäätiköille, postitimme paketin Suomeen, lähetimme paljon sähköpostia, pesetimme pyykin ja teimme kokopäiväretken Patagonian ensimmäisen espanjalaissiirtokunnan raunioille. Puerto Hambreen v.1542 perustetun siirtokunnan kaikki 300 asukasta kuolivat nälkään ja kylmään, kaukana Espanjan auringosta.

Samalla retkellä patikoimme Laguna Parrillarin kansallispuiston ikimetsässä, johon mm. Jacques Cousteau aikoinaan ihastui. Monet metsän kasveista ovat peräisin dinosaurusten aikakaudelta. Metsässä lymyilee mm. lukuisia Patagonian puumia, joita emme onneksemme tavanneet. Ketun tosin tapasimme, harmaan ja harmittoman.

Tiistai-aamuna meitä odotti 11 tunnin köröttäminen bussissa etelään Tulimaahan (Tierra del Fuego). Matka kulki ensin itään halki laajojen Patagonian lakeuksien. Vasemmalla avautui silmänkantamaton ruohomeri, oikealla myrskyävä Magellanin salmi. Ylitimme salmen keikkuvalla lautalla ja puskimme etelään maisemissa, jotka muistuttivat Australian sisämaata, tai ehkäpä USA:n preerioita. Välillä lännestä tuivertava tuuli oli kaataa koko bussin.

Jossain vaiheessa bussin ilma alkoi tuoksua kaatopaikalta ja syykin selvisi: WC:n tankki oli täynnä ja nuuka kuski ei halunnut pysähtyä sitä tyhjentämään, sehän olisi maksanut. Edessämme istuva nuori naismatkustaja valitti pian pyörtyvänsä hajusta ja Timo meni ja avasi kattoluukun. Matkustajat kiittivät mutta koulukiusaajan oloinen bussi-isäntä raivostui, sulki luukun välittömästi ja uhkasi poistaa Timon bussista. Avoin luukku ilmeisesti lisäsi polttoaineen kulutusta. Tyydyimme kohtaloomme ja loputtomalta tuntuvan matkan katkaisi tullitarkastus Argentiinan rajalla. Komeat Pääsiäissaaren leimamme tekivät suuren vaikutuksen passintarkastajiin. Puolen tunnin jälkeen jatkoimme matkaa bussi tuuletettuna ja keuhkomme täynnä raitista ilmaa.

Karjatilojen, kukkuloiden ja ruohoaavikoiden jälkeen tulimmekin yhtäkkiä Andeille. Ylitimme vuoriston eteläisimmän hännännipukan huikean solan kautta, ja pitkän alamäen lopuksi edessämme avautui Beagle-kanaali ja maailman eteläisin kaupunki, Ushuaia. Majoituimme omaan pieneen mummonmökkiin perhehostellin pihan perälle. Ystävällinen vanha emäntä toi meille kassillisen aamiaistarvikkeita ja kertoi espanjaksi paljon asioita, joista onnistuimme ymmärtämään osan ja arvaamaan loput. – T&L

Argentiina 1: Ushuaia, maailman eteläisin kaupunki

El Calafate sunnuntaina 25.2.2007

Tiistai-iltana 20.2. saavuimme siis Fin del Mundon (”Maailman lopun”) kaupunkiin, Ushuaiaan. Kaupunki ei kylläkään näytä maailmanlopulta, vaan se sijaitsee ylväästi lumihuippuisten Andien kainalossa Beagle-kanaalin rannalla. Kanaali sai nimensä laivasta, jolla Charles Darwin teki tutkimusmatkan Patagoniaan 1830-luvulla. Myös laivan kapteenin Fitzroyn nimi elää edelleen: Mt Fitz Roy, jonka näimme lennolla Punta Arenasiin, on maailman vaikuttavimpia vuoria (yritämme nähdä sen lähempääkin).

Ushuaia perustettiin 1880-luvulla vankisiirtolaksi, ja siitä kasvoi merkittävä satamakaupunki, jonka kautta kulki kultaa, puutavaraa, villaa ja kalaa. Panaman kanava ja villan hinnan romahdus köyhdyttivät tämänkin kaupungin.

Turismi on tuonut vaurauden takaisin Ushuaiaan. Trendikkäät, varakkaat ja hyvinhuolletun näköiset city-shackletonit lähtevät ”tutkimusmatkalle” Etelämantereelle Ushuaian satamasta, ja lähes päivittäin jokin suuri maailmanympärimatkalla oleva risteilyalus poikkeaa kaupungin satamassa. Etelämantereen matka olisi kiinnostanut kieltämättä meitäkin (olimmehan vain noin tuhannen kilometrin päässä), mutta äkkilähtöhinta, ”vain” 3000 euroa ei sopinut meidän budjettiimme.

Punta Arenasissa piti ostaa pipo ja sormikkaat, täällä Etelämantereelta puhalsi jäätävä tuuli ja oli ostettava vielä pitkät kalsarit. Sen jälkeen olikin hyvä lähteä tutustumaan jyrkkään rinteeseen rakennettuun kaupunkiin, joka tuntui olevan täynnä majoituspaikkoja, viihtyisiä ravintoloita ja lahjatavarakauppoja.

Ensimmäisen päivän odotetuin kohteemme oli laivaretki pingviiniyhdyskuntaa katsomaan. Emme onnistuneet näkemään pingviinejä Tasmaniassa emmekä Uudessa Seelannissa, mutta nyt meidän odotuksemme palkittiin. 30 kilometrin päässä kaupungista Beagle-kanaalin saaressa asuu kesäisin tuhatkunta 40-70 -senttisiä Magellanin pingviiniä, jotka talveksi muuttavat pohjoisemmaksi. Katamaraanialuksemme ajoi varovasti saaren rantaan, ja pingviinit saapuivat uteliaasti katsomaan meitä. Siinä sitten tuijotimme toisiamme – me ihmiset ainakin ihastuneina, pingviineistä ei ehkä voi sanoa samaa. Ehkä ne vähän ihmettelivät hölmösti pällisteleviä ihmiskasvoja ja kameroita ja jatkoivat sitten omaa puuhasteluaan.

Matkalla pingviinisaarelle ohitimme merileijonien ja hylkeiden asuttamat saaret. Tuoksu oli tuttu jo Tasmaniasta. Valtava merileijonauros karjahteli naarailleen kuin urosleijona viidakossa. Uros on viisi kertaa naarasta suurempi, ja sillä on usea 10-15 naaraan haaremi. Kun naaraat ovat raskaana, uros siirtyy seuraavan haaremin kimppuun, jopa Brasilian rannikolle asti.

Seuraavana päivänä teimme kävelyretken Tulimaan kansallispuiston ikimetsässä. Kaikkialla vilisi kaneja, ja taivaalla kaartelivat kondorikotkat. Euroopasta tuodut kanit ovat Etelä-Patagoniassa varsinainen maanvaiva, kuten myös Kanadasta tuodut majavat.

Illalliseksi söimme avotulen loimussa paahdettua Patagonian lammasta, Mendozan (Malbec) punaviinin kera. Argentiinalainen ruoka on herkullista eikä rasita Suomen hintoihin tottuneen matkaajan kukkaroa (sen sijaan vyötäröä kylläkin): herkkupäivällinen huippuviineineen maksoi 10-12 euroa. Poistuessamme ravintolasta noin klo 22 se alkoi juuri täyttyä argentiinalaisista lapsiperheistä. Täkäläisen kaavan mukaan jälkiruoka tilataan puolenyön aikoihin.

Perjantaina 23.2. hyvästelimme hellyttävän ystävällisen isäntäväkemme monin poskipusuin ja lensimme tuhatkunta kilometriä pohjoiseen El Calafateen katsomaan maailman kenties kuuluisimpia jäätiköitä. Niistä lisää seuraavasssa raportissa. – T&L

Argentiina 2: El Calafate ja El Chaltén – jäätiköitä ja vuoria

Tiistaina 27.2.2007 bussissa matkalla Rio Gallegosiin

Tällä hetkellä meidän pitäisi istua lentokoneessa matkalla Buenos Airesiin. Sen sijaan istumme bussissa matkalla Rio Gallegosiin. Buenos Airesin huonon sään takia koko Aerolineas Argentinas on sekaisin. Meillä on edessämme 4 tunnin bussimatka ja lähes yhtä pitkä lento; Buenos Airesiin saavumme ehkä klo 04.00 aamulla. Tai sitten emme. On mahdotonta saada täsmällisiä tietoja yhdestäkään asiasta. Kansa esiintyy kovin itsevarmasti ja ”eurooppalaisesti”, mutta ainakin etelä-Argentiinassa vallitsee joskus entistä Neuvostoliittoa muistuttava meininki (jopa Ladoja näkyy).

Esimerkki: kaupassa valitset ostoksesi, jonotat ostoksesi tositetta, jonotat seuraavaksi kassalle ja lopuksi jonotat noutaaksesi ostoksesi maksukuittia vastaan. Toinen esimerkki: tänään aamuvarhaisella lähtiessämme El Chalténista jouduimme kävelemään reppuinemme kilometrikaupalla bussiasemalle, vaikka bussin reitti kulki hotellimme ohitse. Bussiin sai ilmoittautua vain lähtöpisteessä, koska siellä oli ainoa matkustajalista. Siis ei kuljettajalla, vaan tärkeän oloisella virkailijalla.

Argentiinassa kansa on tottunut käskyvaltaan. Kaikki onnistuu, jos esiintyy itsevarmasti ja etuilee häikäilemättömästi. Pyytämisen sijasta pitää käskeä kovalla äänellä. Jälleen esimerkki: Rio Gallegosin lentokentällä meille annettiin kupongit, joilla sai jotain juotavaa. Toivoimme olutta tai viiniä, mutta tarjoilijapoika kertoi, että saisimme vain kahvia tai teetä. Pyysimme tuoremehua (pahvitölkistä) mutta sitäkään ei saanut. Silloin vieressämme seisova, hyvin pukeutunut herra murahti jotain; tarjoilija yritti selittää mutta herra korotti äänensä. Poika hävisi takahuoneeseen ja palasi pian mukanaan vadillinen appelsiineja. Alta aikayksikön hän puristi meille suuret lasilliset aitoa tuoremehua.

(Tapahtumaan liittyi kiinnostava asia. Takanamme seisoi ryhmä englantilaisia, joiden nuori naisopas yritti saada heille samaa, aitoa tuoremehua. Tyttö ei onnistunut koska hän ehkä pyysi liian kiltisti (tai ehkä koska hän oli tyttö). Oli upeaa marssia englantilaisten ohitse lasiemme kera, mutta sitten huomasimme, että opastyttö joutui koville selittäessään, miksi hän ei saanut mehua mutta me saimme. Myös tarjoilijapoika oli allapäin, kun hänet nolattiin meidän gringojen edessä.)

No, joka tapauksessa: saavuimme El Calafateen perjantaina 23.2. Lago Argentina-järven rannalla sijaitseva entinen karjakaupunki on nykyään Patagonian jäätikkömatkailun keskus. Noin 80 km:n päässä on Parque Nacional los Glaciers –kansallispuisto, jossa sijaitsee mm. kuuluisa Morenon jäätikkö. Jäätiköitä tulevat ihailemaan ennen kaikkea Argentiinan raharikkaat, mutta nykyään alueella käy myös paljon ulkomaisia turisteja.

Ennen jäätikkömatkaa kävimme kiinnostavassa pikku museossa, jossa mm. kävi ilmi, että yli puolella argentiinalaisista on suonissaan intiaaniverta. Kun intiaanit alistettiin, syntyi suuri määrä mestitsejä, eli europidien ja intiaanien yhteisiä jälkeläisiä. Aihe on arka argentiinalaisille. (Chilessä mestitsejä on yli 90 prosenttia väestöstä ja asia tunnutaan hyväksyttävän paremmin.)

Morenon jäätikkö on maineensa veroinen. Lähes 30 km:n pituinen ja 5-10 km:n levyinen jäävirta alkaa 1500 metrin korkeudesta ja päättyy 1300 metriä alempana. Jäätikkö etenee keskimäärin kaksi metriä päivässä ja laskee sata kilometriä pitkään, turkoosinvihreään Lago Argentinaan. Jäätikkö on satoja metrejä paksu, sen alaseinämä on 60-100 metriä korkea ja 5 km leveä. Vaikka jäätikkö etenee jatkuvasti, sen alaseinämä pysyy samalla tasolla. Syynä on, että siitä lohkeaa jatkuvasti mahtavia jäämassoja, jotka rojahtavat veteen valtavan metelin, kuohujen ja hyökyaaltojen kera. Tätä komeaa spektaakkelia tulevat turistit katsomaan ja kuvaamaan, eivätkä he pety. Onnistuimme näkemään Morenon aurinkoisena päivänä: sen värit vaihtelivat hohtavan valkoisesta kaikkiin mahdollisiin turkoosin sävyihin. Saimme todistaa useita jäämassojen romahduksia.

Lauantaiaamuna matkustimme bussilla runsaan 200 km:n päähän El Chalténin vuoristokylään mahtavan Fitz Roy -vuoren juurelle. Näimme vuoren jo lentäessämme Punta Arenasiin ja halusimme tutkia sitä tarkemmin. 3405 metriä korkea pystysuora graniittitorni on maailman parhaiden alppinistien mekka. Vuori valloitettiin ensimmäisen kerran v.1952. Sen naapurivuori Cerro Torre on vieläkin haastavampi kiipeilykohde; sen 3100-metrinen, neulamainen huippu on paksun jääkerroksen peitossa. Vuorten valloitukseen eivät riitä paraskaan kunto ja taito, sääolosuhteet muuttuvat alituisesti ja niiden huipuilla riehuu yleensä myrskytuuli.

Bussimme saapuessa El Chalténiin vuoret olivat paksun pilviverhon peitossa. Lähdimme patikoimaan kolmen tunnin päässä sijaitsevalle jäätikölle, mutta sankka lumisade sai meidät perääntymään. Palasimme kylään, jossa paistoi aurinko ja jännitimme, näkisimmekö vuoria lainkaan.Yhtäkkiä pilviverho alkoi avautua kuin esirippu, ja siinä silmiemme edessä kohosi mahtava Fitz Roy ja sen teräväkärkiset naapurivuoret. Nousimme läheiselle pikkuvuorelle ja kiikaroimme pelottavan näköisiä graniittiseinämiä, joilla ehkä silläkin hetkellä roikkui kiipeilijöitä.

Illalla Timo palkitsi itsensä potkupallon puolikkaan kokoisella pihvillä (6 euroa), Leenan tyytyessä kananrintaan. Kunnon eväitä tarvittiin: aamuvarhain, kun lähdimme paluumatkalle, emme vielä tienneet, että lentoliikenne oli sekaisin ja saapuisimme Buenos Airesiin vasta vuorokautta myöhemmin…- T&L

Argentiina 3: Buenos Aires – tangoa ja tuloeroja

Mendoza tiistaina 5.3.2007 (makuubussissa hyvin nukutun yön jälkeen)

Saavuimme lopulta Buenos Airesiin 28.3. noin kuudelta aamulla rättiväsyneinä vuorokauden mittaisesta matkustamisesta. Hotellimme nimi kuulosti jälleen kovin hienolta: Grand Hotel Hispano. Kyseessä oli kuitenkin vaatimaton, mutta viehättävä pieni hotelli aivan keskustassa; kahden hengen huone + kph 32 euroa.

Buenos Aires oli meille pieni pettymys. Kuvittelimme tulevamme kauniiseen merelliseen kaupunkiin, mutta ainoa veteen viittaava on maailman saastuneimmaksi mainittu joki, Rio de la Plata, joka sekin on näkymättömissä keskustan kaduilta. Kaupungissa ja sen ympäristössä on noin 16 miljoonaa asukasta ja autojakin on miljoonia. Valtava liikenne tukkii kadut eikä jalankulkijalla ole ihmisoikeuksia. Paikallisliikenteen dieselbussit puhaltavat karmeita savupilviä ja pitävät erityisen hirveää meteliä. Keskustassa on puistoja, kauniita pariisilaistyyppisiä bulevardeja ja hienoja kahviloita, ja toisaalta surkeita slummeja. Kaupungin hienoimman hotellin edessä kadulla pitää kotiaan perhe, jonka nuorimmainen on juuri oppinut kävelemään (sanotaan sosiaalitantoista Suomessa mitä tahansa, pienten lasten ei tarvitse Suomessa elää kadulla!).

On todettava, että buenosairesilaiset ovat ihan eri maata kuin eteläargentiinalaiset. He ovat palvelualttiita, ystävällisiä ja hymyileväisiä, täällä jopa osataan englantia jonkin verran, eikä ravintoloissa tarvitse tilata sokkona ruokaa, ruokalistat kun ovat yleensä myös englanniksi. Kaupunkilaiset osaavat myös jonottaa kiltisti, päinvastoin kuin maalaisserkkunsa. Työpäivän päätteeksi loputtomat jonot kiemurtelevat bussipysäkeille.

Kansalaisten tuloerot ovat valtavat ja köyhyys näkyy kaikkialla. Argentiinan talous romahti vuonna 2001, peson arvo laski 70% mutta palkat säilyivät samoina, kuten myös velat. Lainoille vaadittiin lisävakuuksia ja monilta meni talo pakkohuutokaupassa. Kansa köyhtyi hetkessä ja huono tilanne jatkuu edelleen – itse asiassa se vain pahenee. Opettaja tienaa parisataa euroa kuukaudessa mutta pienikin talo maksaa satatuhatta euroa, eli yhtälö on mahdoton. Monet muuttavat Espanjaan parempien tienistien toivossa, mutta monet ovat myös vaipuneet epätoivoon. Kokonaiset, talonsa menettäneet perhet asuvat pahvilaatikoissa tai hökkelikylissä. Vanhoja autoja parsitaan kokoon rautalangalla mutta toisaalta kaduilla lipuu upeita mersuja ja maastureita.

Buenos Airesin tunnetuimpia nähtävyyksiä on Recoletan hautausmaa, jonne muun muassa Eva Peron on haudattu. Hautausmaa on ympäröity korkealla muurilla ja siellä lepää vain kaupungin eliittiä. Suvut kilpailevat toinen toistaan hienommilla mausoleumeilla. Siellä on kiehtovaa kävellä ja katsella upeita veistoksia. Evita on haudattu Duarten sukuhautaan, jonka löytää helposti seuraamalla haudalle vaeltavaa väkijoukkoa. Juan Péron haudattiin Espanjaan mutta hänen ruumiinsa palautettiin Argentiinaan viime vuonna; lopullista hautapaikkaa mietitään.

Recoletan hautausmaan naapurissa on Museo Nacional de Bellas Artes, jossa on paitsi runsaasti argentiinalaista taidetta, hieno kokoelma eurooppalaista taidetta, erityisesti impressionistejä. Kävellessämme hautausmaalta taidemuseoon saatoimme tehdä näyteikkunaostoksia matkan varrella olevassa ekslusiivisessa kauppakeskuksessa. Vastaan tuli koirienkävelyttäjä, jolla oli hoidossaan kymmenkunta kallista rotukoiraa.

Teimme myös retken Pampakselle, suurelle karjatilalle, päivänä, jolloin Buenos Airesissa satoi valtavasti ja kaupungin liikenne oli sekaisin. Karjatilalla ei myrskyn takia ollut muita vieraita, ja neljän hengen ryhmämme sai nauttia erityisvieraanvaraisuudesta: herkullisesta ruoasta ja musiikki-ja tanssiohjelmasta. Seurueemme toinen pariskunta oli Meksikosta ja isäntä hihkui ja riemuitsi kuin Spede-show:n Speedy Gonzales. Ruokapöydässä hän kertoi meille seikkaperäisesti, miten tequilaa valmistetaan ja kuvaili herkullisia meksikolaisia ruokia.

Sade loppui sopivasti puolilta päivin ja pääsimme tutkimaan tiluksia ratsain. Leena oli ensi kertaa hevosen selässä, joten retki tuntui erityisen jännittävältä, varsinkin, kun aamupäivän rankkasade oli tuonut puoli metriä vettä peltotielle. Hevoset käyttäytyivät kuitenkin rauhallisesti, ja retki sujui mukavasti, paitsi että hevoset halusivat koko ajan napsia makupaloja tilan emännän kukkapensaista.

Buenos Airesissa soi tango kaikkialla. Kävimme katsomassa teatterissa tangomusikaalia, ja monissa kahviloissa ja kaduilla tanssitaan tangoa. Argentiinalainen tango on tietenkin vähän toinen juttu kuin suomalainen, mutta myös suomalainen tango tunnetaan täällä. Karjatilan laulava isäntä tiesi heti suomalaisen tangon, hän oli kuulemma kuullut erinomaisia suomalaisia tangolaulajia levyltä.

Argentiinassa ei myöskään voi ohittaa jalkapalloa. Paikallinen Sörkka, eli Boca, on kasvattanut joukkueessaan Boca Junior Diego Maradonan, ja jalkapallo on alueella todella kova juttu. Sunnuntaina kävimme Bocan stadionilla katsomassa, kun seura pelasi paikallisottelussa San Lorenzoa vastaan. Leena on viimeksi käynyt futismatsissa v.1960, mutta nyt oli pakko lähteä tutustumaan tähänkin kulttuuri-ilmiöön. Tunnelma stadionilla oli uskomaton. Ennen ottelua Bocan kannattajat uhkuivat taisteluhenkeä niin että täpötäysi stadion suorastaan pelotti. Yleisö kiehui, lauloi, hihkui ja karjui – heitä oli paljon kiinnostavampi seurata kuin itse ottelua. Kun vieraileva joukkue alkoi näyttää ylivoimaiselta, yleisö hiljeni ja masentui täysin – ottelu päättyi Bocan tappioon 0-3.

Haaveenamme oli päästä täältä käsin käymään Iguazún putouksilla Argentiinan ja Brasilian rajalla, mutta matka osoittautui liian pitkäksi ja kalliiksi, ja päätimme jättää putoukset väliin. Eilen teimme juna- ja laivaretken kaupungin pohjoisrannikolle ja illalla lähdimme yöbussilla Mendozan viinikaupunkiin, jossa vietämme päivän viininkorjuujuhlissa ja jatkamme sitten takaisin Santiagoon. Bussi oli ihmeellinen: penkit muuttuivat sängyiksi, lipun hintaan kuului illallinen, aamiainen ja baaritarjoilu. Nukuimme paremmin kuin monissa hotelleissa. Perjantaina lennämme Santiagosta Limaan, Peruun. – T&L

Argentiina 4: Mendoza – viiniä ja vuoria

Bussissa matkalla Mendozasta Santiagoon torstaina 8.3.2007

Matkustimme maanantai-iltana Buenos Airesista Mendozan viinikaupunkiin. Bussimme oli todellinen ”makuubussi”: Alakerran royal suitessa oli vain kuusi kuninkaallisen kokoista istuinta, jotka kääntyivät vuoteiksi (ks. kuvat edellinen raportti). Hymyilevä bussiemäntä tarjoili illallisen, aamiaisen ja siinä välissä viiniä ja sampanjaa. Yli tuhannen kilometrin matkan hinta oli n. 45 euroa/h, eli matka oli tosi halpa ”neljän tähden hotelliyö”.

Aamulla saavuimme hyvin levänneinä Mendozaan.Viininkorjuujuhlat olivat juuri päättyneet, mutta kävimme tutustumassa paikalliseen viininvalmistukseen. Mendozan alueella valmistetaan 70% Argentiinan mainioista viineistä; toivottavasti niitä löytyy myös Alkosta.

Eilen teimme kokopäiväretken Etelä-Amerikan korkeimman vuoren, Aconcaguan (6995m) maisemiin. Kävimme 4200 metrin korkeudessa; siellä kävely tuntui juoksulta, ja pienikin ylämäki sai meidät haukkomaan henkeämme. Ennen Perun Inca Trailia aiommekin pitää ”korkeanpaikanleiriä” vuoristomaisemissa. Matkan aikana oppaamme pälätti taukoamatta – vain espanjaksi. Tämäkään matkailun ammattilainen ei osannut sanaakaan englantia. Bussi oli puolillaan gringoja, joilta ilmeisen kiinnostava selostus meni harakoille. Turismi tuo Argentiinalle yhä enemmän rahaa, mutta se ei näy kansainvälisten turistien kohtelussa. Pakkotilanteessa meidän espanjan kielen taitomme koheneekin jatkuvasti.

Mendozasta halusimme lähettää postikortteja, mutta hanke meni mönkään. Miljoonakaupungissa myytiin postimerkkejä vain yhdessä ainoassa paikassa, pääpostissa, jossa oli sadan metrin jono joka luukulla. Postimonopoli voi täällä erinomaisesti. Kortteja olisi tietenkin saanut joka kioskista.

Mendoza on vilkas ja vehreä kaupunki, jonka läpi virtaa Andeilta tuleva Mendoza-joki. Löysimme sieltä todella mukava hostellin, joka oli täynnä reppumatkalaisia monesta maasta. Internetin käyttö oli ilmaista, ja pyykkikin tuli kätevästi (ja halvalla) pesetettyä. Kahden hengen huone suihkuineen ja aamiaisineen maksoi 17.50 euroa yö.

Nyt olemme istumabussissa matkalla Santiagoon. Kuuden tunnin matka sujuu mukavasti näinkin Andien vuoristomaisemia katsellen. Sää on jälleen upea ja ohitimme juuri Aconcaguan lumisena hohtavana huipun. Huomenna ollaankin toivon mukaan jo Perussa. Seuraava raportti sieltä. – T&L

Peru 1: Pikakäynti Limassa

Lima, Peru lauantaina 10.3.2007

Lensimme Limaan eilen, perjantaina ja jatkamme huomenna matkaa lentäen Arequipaan, runsas 1000 kilometriä etelään Limasta. Emme siis ole ehtineet kovin paljon nähdä 7 700 000 asukkaan kaupunkia, mutta olemme yllättyneet positiivisesti siitä, mitä olemme nähneet. Etukäteen kuvittelimme saapuvamme rähjäiseen ja likaiseen kaupunkiin, jossa varkaat yrittävät kilpaa ryöstää tavaroitamme (reissun varrella tapaamamme turistit olivat meitä varoitelleet). Totuus näyttäisi olevan toisenlainen.

Hostellimme on Mirafloresin alueella, jota opaskirja suositteli turvallisemmaksi kuin keskustaa. Alue näyttää paremman väen asuma-alueelta, jossa ystävälliset, hampaisiin asti aseistetut poliisit pitävät yllä katurauhaa ja tervehtivät hymyillen ohikulkijoita. Pääkadun ruuhkassa torvet soivat, ja täpötäysien bussien ”sisäänheittäjät” roikkuvat ikkunoista kalastaen lisää matkustajia omaan bussiinsa. Joka toinen auto on taksi, joko virallinen tai villi. Taksien mallit vaihtelevat ruosteisista amerikanraudoista ´60-luvun kuplavolkkareihin.

Löysimme tuloiltanamme itsepalvelupesulan, jossa ”autoservicio” tarkoitti sitä, että kantoi pyykkipussin itse paikalle. Ystävällinen hoitaja laskosti puhtaan pyykin valmiiksi kahdessa tunnissa (hinta 3 euroa). Naapurin hieno, pankin näköinen palvelupesula olisi veloittanut pyykistämme moninkertaisen hinnan.

Alueellamme on myös monenlaisia pikku pajoja, joissa tehdään lähes mitä vain. Lyhennytimme kangaskassin liian pitkät kantokahvat Silviolla, joka kyltissään mainosti korjaavansa kaikkea mahdollista sähkölaitteista sukkahousuihin. Silvion kaltaisia monitaitureita kaivattaisiin Suomessakin.

Tänään kävimme tutustumassa Perun kansallismuseoon, jonka laajoista kokoelmista saa erinomaisen kuvan Perun uskomattomasta muinaisesta historiasta. Museokierros oli antoisa, tosin viimeisellä arkeologisella osastolla aloimme tuntea ruukkuähkyn ensimmäisiä oireita.

Liman keskustassa herätti huomiota uskomaton siisteys verrattuna vaikkapa Buenos Airesiin, jonka roskaisuus oli häiritsevää. Ilma on pakokaasuista harmaa mutta kadut ovat kuin lakaisuauton jäljiltä. Vanhan keskustan rakennukset ovat hyväkuntoisia ja aukioiden arkkitehtuuri on säilytetty yhtenäisenä (esim. Santiagon hienon keskusaukion tyylin rikkoi pari modernia betonirakennusta). Keskustassa oli tosin vähän liiankin siistiä: sieltä puuttuivat katumuusikot ja -taiteilijat, myös terassiravintoloita oli vähän. Katusoittajien sijasta meteliä pitivät torviinsa nojaavat autoilijat.

Perulaisten suhtautuminen gringoihin on hyvin ystävällistä. He ottavat mielellään kontaktia vieraaseen ja ovat kiinnostuneita. Kävelykadun varrella olevan kasinon turvamies toivotti meille lämpimästi ja aidosti hymyillen (englanniksi) ”hyvää onnea kaikessa, mitä maassamme teette”.

Ravintoloiden ruokalistat tuntuvat monipuolisemmilta kuin Chilessä tai Argentiinassa, viini tosin on huomattavasti kalliimpaa. Maistoimme myös paikallista perulaista viinia, joka ei ollut kovin hyvää. Intialaista ravintolaa emme valitettavasti täältäkään löytäneet, mutta kiinalaisia näimme useita, samoin italialaisia. Kiinalaiset ovat läsnä muutenkin, mm. hostellimme lähistöllä on valtava Market Wong, jossa leipä- ja lihatiskit ovat yhtä monipuolisia kuin Stockmannin Herkussa.

Tässä oli siis ensivaikutelmiamme Perusta. Huomenna lähdemme tutustumaan Arequipan ympäristöön, mm. maailman syvimpään kanjoniin. Seuraavan kolmen viikon aikana tarkoitus on käydä myös Boliviassa ja Atacaman erämaassa. Tänään kuitenkin päätimme, ettemme patikoi Inca Trailia. Viiden päivän retki lohkaisisi liian ison palan lyhyestä ajastamme täällä. Nyt on myös sadekausi ja reitti saattaa olla mutainen, eikä maisemiakaan ehkä näe pilvien läpi. Machu Picchun haluamme joka tapauksessa nähdä. – T&L

PS. Arequipa 12.3.2007. Jos tulevat raportit ovat tylsiä, syynä saattaa olla päätöksemme viettää maljaton maaliskuu. Nimittäin pienikin alkoholimäärä voi aiheuttaa yllätyksiä korkeassa ilmanalassa. Eilen emme juoneet tippaakaan viiniä tai olutta, mutta silti aamulla oli lievästi krapulainen olo ohuessa ilmassa nukutun yön jälkeen. Kostean illallisen jälkeen saattaisi edessä olla pikainen paluu merenpinnan tasolle. Ostimme apteekista lääkettä korkean paikan sairauteen, eli vuoristotautiin, mutta tehokas kotikonsti on juoda kokateetä, jota täällä tarjoillaan kaikkialla.

Väliaikatiedote Cochabamba, Bolivia 20.3.2007

Anteeksi pitkä hiljaisuus. Olemme seikkailleet Bolivian erämaassa, internetin ja puhelinyhteyksien ulottumattomissa. Nyt huilaamme pari päivää La Pazissa, missä toivon mukaan voimme päivittää kotisivumme. Tulossa on raportteja ja valokuvia Perun ja Bolivian luonnosta ja ihmisistä. Olemme nähneet ja kokeneet hienoja asioita! Rankkaakin on ollut, mutta hyvin menee. – T&L

Peru 2: Arequipa ja Colcan kanjoni

Bussissa matkalla Arequipasta Tacnaan torstaina 15.3.2007

Lensimme sunnuntaina Limasta n.1000 kilometriä etelään, Arequipaan, joka sijaitsee 2600 metrin korkeudessa vehreässä laaksossa kolmen 6000-metrisen tulivuoren vartioimana. Miljoonakaupunki on perustettu v.1540, ja se on Perun toiseksi tärkein kaupunki. Arequipaa sanotaan myös valkoiseksi kaupungiksi, koska sen keskustan kauniit siirtomaatyyliset rakennukset on tehty sillar-nimisestä vulkaanisesta kivestä, joka hohtaa valkoisena auringonpaisteessa.

Monet valkoisen kaupungin rakennuksista ovat pakokaasujen harmaannuttamia. Liikennettä on valtavasti ja torvet soivat taukoamatta. Täällä jalankulkijalla on, mikäli mahdollista, vieläkin vähäisempi arvo kuin Argentiinassa. Kadun ylittäjällä on oltava 360 asteen näkökenttä, mutta silti pieni vikkelä taksi saattaa yllättää selän takaa. Kaupungin autoista vähintään 90% on takseja ja niillä kulkee kaikki: sekä ihmiset että tavarat. Erään pikkutaksin katolla komeili ruumisarkku!

Plaza de Armas, Arequipan keskusaukio, on harvinaisen kaunis ja yhtenäinen siirtomaatyylinen aukio. Sen toisessa päässä oleva komea katedraali kärsi suuria vahinkoja vuonna 2001 maanjäristyksessä: toinen sen torneista kaatui ja toinenkin kallistui uhkaavasti. Seuraavana vuonna kirkko oli kuitenkin jo korjattu entiselleen.

Kaupunki oli oiva paikka totutella korkeaan ilmanalaan. Ohuempi ilma aiheutti meille vähän päänsärkyä ja sydämentykytystä ensimmäisenä päivänä, mutta jo seuraavana päivänä olo oli parempi. Olemme kyllä varautuneet edessä olevia vuoristoseutuja varten ostamalla apteekista saatavaa lääkettä vuoristotautia varten. Kokateetä juomme jatkuvasti mutta kahvista olemme myös luopuneet (alkoholin ohella).

Kaupunki kaupungin sisällä

Arequipan keskustassa on usean korttelin kokoinen korkealla muurilla ympäröity Santa Catalinan luostari. Luostari perustettiin v.1580 rikkaiden espanjalaisten perheiden tyttärille. Nämä eivät kuitenkaan halunneet luopua maallisista elämäntavoistaan ja kurinpalautuksena luostari suljettiin kokonaan muulta yhteiskunnalta. V. 1970 se avattiin uudelleen, ja nykyään yleisö voi käydä tutustumassa tähän arkkitehtonisesti monipuoliseen ”pikkukaupunkiin”.

Myös Arequipan kaupunki oli silmiinpistävän siisti ja turvallinen. Vieläkään emme siis ole nähneet sitä likaa ja epärehellisyyttä (ehkä tässä kohtaa on paras panna sormet ristiin), josta meitä on varoiteltu. Ihmiset ovat joskus suorastaan liikuttavan ystävällisiä. Murkkuikäinen koulutyttö riemastui tavatessaan suomalaisia (hänen koulussaan kuulemma oli suomalainen tyttö) ja halusi haastatella meitä oikein kirjallisesti. Hän osasi englantia yhtä vähän kuin me espanjaa, mutta haastattelu vain syntyi.

Tiistaina lähdimme kaksipäiväiselle retkelle katsomaan maailman syvintä kanjonia, Colca-kanjonia. Bussi kiipesi serpentiiniteitä aina 4900 metrin korkeuteen, yli 3000 metriä syvän kanjonin reunalle. Sieltä aukeni komea maisema alas Colcan laaksoon, jossa sijaitsi pieni yöpymiskaupunkimme Chivay (3600 metrin korkeudessa). Valtavaa kanjonia katsellessa menivät mittasuhteet täysin sekaisin.

Bussissa edessämme istuva brittityttö meni yhtäkkiä puolitiedottomaksi ja valitti pahaa päänsärkyä. Kävi ilmi, että hän oli saapunut Peruun vasta edellisenä iltana ja juhlinut rankasti ystäviensä kanssa. Krapula ja tottumattomuus yli 4000 metrin ohueen ilmatilaan oli vaarallinen yhdistelmä. Tarjosimme hänelle korkeustautipillereitä ja hän selvisi siihen asti, kun laskeuduimme vuorilta alemmas.

Chivaysta osa retkeläisistä lähti uimaan kuumille lähteille, mutta me lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Lämpötila oli noin 10 astetta ja satoi vettä. Chivayn kaupunki näytti elävän hyvin perinteisesti: naiset olivat pukeutuneet koristeellisiin perulaisasuihin ja vuorten rinteille pengerrettyjen peltojen viljely oli (turismin lisäksi) tärkein elinkeino. Suomalaisellekin tutun näköisiä perunapeltoja oli paljon ja näytti olevan perunan istutusaika. Perussa viljellään kuulemma 2000 eri perunalajiketta. Hotellimme oli siisti mutta karu ja kylmä. Kuumaa vettä tuli riittävästi, mikä Perussa ei ole itsestäänselvyys.

Iltaa vietimme ravintolassa, jossa meille tarjottiin paikallisia herkkuja perulaisen tanssin ja musiikin säestyksellä. Tarjolla oli mm. alpakkaa (maistui vähän lampaalle mutta oli pehmeämpää) ja marsun lihaa (hyvää, sanoi Timo).

Seuraavana aamuna aikaisin jatkoimme matkaa katsomaan itse kanjonia ja sen reunoilla liiteleviä kondorikotkia. Sää oli kirkas ja aurinkoinen, joten odotimme innokkaasti matkaa. Ylhäällä kanjonin reunoilla roikkui kuitenkin paksu pilviverho, joten paksussa sumussa emme nähneet kanjonia emmekä kondoreitakaan. Onneksi kuitenkin hieman alempana oli kirkasta ja saimme seurata useita kondoreita, jotka olivat laskeutuneet metsästämään kirkkaampiin maisemiin. Saatoimme myös kurkistaa sieltä kanjonin syvyyksiin, missä kohisi villi mutta melontakelpoisen näköinen Colca-joki (kosket näköjään luokkaa 2-5).

Vuorten rinteillä ja ylängöillä laidunsi suuria alpakka-, vicuna- ja laamalaumoja, joista perulaiset saavat villaa ja lihaa. Vicuna on laaman sukuinen eläin, jonka villa on erityisen arvokasta. Joka toinen vuosi siitä keritään 250g villaa. Vicunan villasta tehty huivi maksaa 140 dollaria ja shaali 1200 dollaria. Alpakkaa perulaisnaiset esittelivät mielellään turisteille. Eläin hymyilikin niin vetoavasti, että Leena päätti, ettei koskaan enää syö alpakan lihaa. Timo teki leikillisen ostotarjouksen laamavauvasta mutta kauhistunut omistajatar kieltäytyi jyrkästi myymästä ”beibiään”.

Perulaisten kauniit (ja halvat) alpakka-neuleet villitsivät meidät täysin, niin että meidän oli lähetettävä vielä yksi paketti Suomeen. Oli jopa ilo ostaa käsitöitä kun tiesi, että rahat menivät suoraan tekijöiden taskuihin. Paketin lähettäminen Arequipan postista oli taas melkoinen seikkailu; laatikko ja teippi piti hakea lähikaupoista ja aseistettu vartija antoi ohjeita paketin oikeaan teippaamiseen. Vihdoin kuitenkin saimme paketin lähtemään. Saa sitten nähdä, koska paketti on perillä: virkailija varoitti, että lähetys kestää kauan. (Edellinen ennätys on 6,5 kuukautta – Malesiasta Suomeen).

Nyt jatkamme siis matkaa etelään. Aikomuksemme on kiertää pohjoisen Chilen ja Atacaman erämaan kautta Boliviaan ja takaisin Peruun. –T&L

Peru – Pohjois-Chile – Atacaman erämaa – eteläinen Bolivia

Puno, Peru 22.3.2007

Torstaina 15.3. lähdimme bussilla Arequipasta etelään. Päämäärämme oli Atacaman erämaa Pohjois-Chilessa. Mikään, varsinkaan matkanteko, ei ole Etelä-Amerikassa kovin yksinkertaista. Bussimatka Tacnaan Chilen rajalle kesti 5 ½ tuntia ja sujui helposti, paitsi että Perussa maakuntien rajalla meiltä vietiin hedelmäpussi (tullimiesten eväiksi?).

Tacnan bussiterminaalissa oli joukko taksikuskeja valmiina viemään turisteja rajan yli Arican kaupunkiin Chilen puolelle. Lonely Planet oli etukäteen valistanut meitä, että taksikuskeihin voi rajamuodollisuuksien selvittämisessä luottaa, ja pääsimmekin sujuvasti rajan yli kuskin avustamana.

Käveltyämme ja katseltuamme Arican rannikkokaupunkia muutaman tunnin päätimme jatkaa yöbussilla kohti Calaman kaupunkia 10 tunnin matkan päässä – sieltä olisi enää parin tunnin matka toisella bussilla San Pedro de Atacamaan, joka on Atacaman erämaahan suuntautuvien retkien lähtöpiste.

Bussi kiemurteli meren pinnan korkeudesta 2700 metriin, ja matkan aikana Chile näytti taas byrokraattiset kasvonsa. Valtio on jaettu hallinnollisesti 12 eri alueeseen. Neljän maissa aamuyöstä, matkustajien nukkuessa sikeästi, bussi ylitti 12. ja 11. alueen rajan. Univormupukuiset rajavartijat pysäyttivat bussin. Uniset matkustajat pakotettiin raahautumaan matkatavaroineen ulos kylmään yöilmaan ja seisomaan unenpöpperössä rivissä raja-asemalla kuin rangaistusvangit, kunnes kaikkien matkatavarat ja passit oli tarkastettu. Ja tämä tapahtui maan sisäisessä liikenteessä! (Tällaista ei kuitenkaan tapahtunut eteläisessä Chilessä aluerajoja ylitettäessä, ehkä pohjoisessa pelätään Kolumbiasta tulevia huumeita).

Saavuimme San Pedroon bussissa huonosti nukutun yön jälkeen puolen päivän maissa. Pieni, v.1541 perustettu kaupunki keskellä Atacaman erämaata houkuttelee runsaasti reppumatkalaisia ja muita turisteja, koska sieltä on helppo päästä jännittäville retkille Atacaman ihmeitä katsomaan. Paikan hintataso on siksi kallis muuhun Chileen nähden. Karvain mielin meidän oli hyväksyttävä majapaikaksemme paikallisesti hyvin kallis (mutta onneksi sentään siisti ja mukava) hostelli (55 euroa/yö).

Atacama on maailman kuivimpia erämaita, siellä on alueita, joissa ei ole satanut koskaan (ainakaan ihmistiedon mukaan). Se sijaitsee ns. altiplano-alueella yli 2500 metrin korkeudessa. Saapumispäivänämme ehdimme vielä tekemään retken erämaahan, Valle de Lunaan (= Kuun laakso). Alue on kuin erämaan sisällä oleva pienoiserämaa, joka muodostuu hiekkadyyneistä ja vuortenseinämien väliin jäävästä rotkosta. Kiipesimme vuoren harjanteelle ihailemaan auringonlaskua erämaassa. Ylhäältä maisema oli epätodellinen – todella kuin kuun laakso.

Bolivian kiertomatka

Seuraavana aamuna lähdimme 3-päiväiselle Bolivian kiertomatkalle. Ryhmässämme oli kymmenen henkeä, ja ajoneuvoina oli kaksi Toyota Land Cruiseria, joiden katoille reppumme ja muut matkatavaramme pakattiin. Retki oli melkoinen seikkailu uskomattomissa maisemissa. Maksoimme koko matkasta täysihoitoineen vain 80 euroa. Taitavana autonkuljettajanamme ja oppaanamme oli bolivialainen Juan, joka ikävä kyllä ei osannut englantia. Onneksi autossa oli meidän lisäksemme kolme ruotsalais-chileläistä, jotka osasivat pitää meitä ajan tasalla.

Reittimme kulki n. 4000 metrin korkeudessa, korkeimmillaan 4950 metrissä, halki lähes tiettömien erämaiden, ohi höyryävien ja ärjyvien vulkaanisten kraatereiden, vuorten rinteitä ylös ja alas ja läpi maailman suurimman suolajärven, Salar de Uyunin (230 km pitkä, 1200 km2), päättyen Uyunin kaupunkiin. Matkan varrella ohitimme myös erivärisiä, flamingojen asuttamia laguuneita ja kävimme suolajärven saaressa, jossa kasvoi mahtavia, yli 10-metrisiä kaktuksia (vanhin yli 1000-vuotias).

Korkea ilmanala tuotti useille meistä vaikeuksia. Leena kärsi päänsärystä ja sydämentykytyksestä ja söi vuoristotautiin tarkoitettuja pillereitä. Timolla ei ollut mitään oireita. Yksi tyttö ryhmästämme oli todella sairas, ja hänen osaltaan matka meni täysin pilalle. Hänet siirrettiin toiseen autoon, joka oli menossa takaisin lähtöpaikkaamme.

Ensimmäisen yön vietimme todellisessa “Heartbreak Hotellissa”, kasarmimaisessa rakennuksessa viiden hengen huoneessa keskellä ei mitään. Ulkona oli muutama aste lämmintä, sisällä ehkä 10 astetta. Ainoina mukavuuksina oli kylmä vesi ja vessa käytävällä. Sähköä tuli generaattorista kahden tunnin ajan klo 19–21. Sen jälkeen oli kääriydyttävä tiiviisti makuupussin sisään nukkumaaan. Päivällinen, suolaa tirisevä spagetti, kruunasi kurjuuden (ja nosti verenpainetta, ts. edisti vuoristotautia). Majatalon lapset ihmettelivät kuvia Suomen luonnosta, joita näytimme tietokoneeltamme.

Toinen yöpymispaikkamme oli mielenkiintoinen: Hotel de Sal Uyunin suolajärven rannalla. “Hotelli” oli suolaharkoista rakennettu, samoin huonekalut sänkyjä myöten. Nukuimme ylellisesti kahden hengen huoneissa ja mukavuuksina käytävällä oli kaksi lämminvesisuihkua. Nyt päivällinen, vihanneskeittoa ja paistettua kanaa, oli ihan kelvollinen. Viiniäkin oli tarjolla mutta raittiuslupauksemme pitää (ah, sitä ihanuutta kun korkkaamme ensimmäisen kylmän oluen Limassa!)

Viimeisen päivän ajomatka oli eksoottinen: ajoimme n.80 km suoraan suolajärven yli. Päivä oli huikaisevan kirkas, ja järven pinnalla oleva parisenttinen vesi hohti tyynenä heijastaen rannan lumihuippuisia vuoria (Timo sai surrealistisia kuvia pilvien päällä kelluvasta autosta). Paikoin järvi muistutti kevättalvista jäätä: 6-8-metriä paksu suolakerros kimalsi hohtavan valkoisena.

Matkan jälkeen saimme kuulla, että Yunin suolajärven alla on valtavat määrät litiumia, jota tarvitaan jatkossa kun akkutekniikka kehittyy. Onkohan järvi vaarassa tuhoutua?

Matkamme päättyi suolajärven itäpäässä olevaan Uyuniin – rauhalliseen ja alkuperäiseen píeneen kaupunkiin, jonka ainoa nähtävyys on höyryjunien hautausmaa, surullinen alue vanhoja, ruosteen syömiä vetureita ja junanvaunuja. Nähtävyytenä voitaisiin kai pitää myös lähes autottomía katuja, joilla oli mukava kävellä ja katsella kansallisasuisia huopahattuisia naisia ja muuta bolivialaista elämänmenoa. Ihmisiä ei kannattanut lähestyä – jotkut eivät olleet peseytyneet vuosikausiin. Osa ryhmästämme palasi auton mukana San Pedroon, me jatkamme (toivon mukaan) La Paziin. – T&L

Boliviasta takaisin Peruun

Puno, Peru perjantaina 23.3.2007

Uyunista La Paziin

Uyunissa meidän tarkoituksemme oli hypätä bussiin ja matkustaa 11 tunnissa La Paziin. Mutta, kuten olemme jo todenneet, mikään ei ole Etelä-Amerikassa, eikä varsinkaan Boliviassa, yksinkertaista. Boliviassa on vahva ay-liike, ja tiesulut ovat hyvä työtaistelukeino. La Paziin menevä tie oli suljettu, eivätkä bussit kulkeneet. Eräs taksikuski tarjoutui kuljettamaan meidät kiskurihinnalla lakkovahtien ja tiesulkujen ohi, mutta todennäköinen skenario olisi ollut, että hänet olisi ammuttu ja/tai meidät ryöstetty ja/tai ammuttu.

Turvauduimme siis edelleen julkisiin kulkuneuvoihin. Uyunista kulkee kaksi kertaa viikossa maan ainoa matkustajajuna Oruroon asti (n.8 tuntia). Sattui olemaan junan kulkuilta, maanantai, ja klo 1.20 aamuyöllä lähdimme junalla pohjoiseen toivoen, että seuraavana päivänä pääsisimme jatkamaan bussilla La Paziin

Juna oli siisti ja moderni, siinä oli jopa lämmitys. Se oli viimeistä paikkaa myöten täynnä – yksi reppumatkalais-ressukka nukkui huopaan kääriytyneenä käytävällä. Etukäteistietojemme mukaan juna on lähes aina myöhässä useita tunteja, mutta nyt pääsimme melkein aikataulun mukaan perille.

Oruro on 200 000 asukkaan nuhruinen ja kylmä kaupunki 3700 metrin korkeudessa. Sieltä halusimme vain nopeasti eteenpäin. Mutta tie La Paziin (kolmen tunnin bussimatkan päässä) oli edelleen suljettu. Yhdessä usean reppumatkalaisen kanssa pohdimme ratkaisua tilanteeseen. Kolmen tunnin bussimatkan päässä oli Cochabamban kaupunki, jossa on lentokenttä. Lähdimme siis sinne, koska tiesulkujen loppumisesta ei ollut tietoa.

Cochabambasta onnistuimme kuin onnistuimmekin saamaan paikat saman illan Bolivian lentoyhtiön koneeseen, ja n. klo 23 laskeuduimme La Pazin lentokentälle (kentän korkean sijainnin takia monet lentoyhtiöt eivät uskalla laskeutua sinne). Kone tömähti kiitoradalle ja pysähtyi vasta huolestuttavan pitkän jarrutuksen jälkeen. Olimme varanneet majapaikan kaupungin keskustasta ja matkasimme sinne taksilla. Yömyöhään pimeällä kadulla osoitteessa odotti korkea muuri ja portti, jonka takana hostellimme ilmeisesti oli. Nousin autosta koputtaakseni porttiin ja kuljettaja nousi myös, pälyillen pelokkaasti ympärilleen. Ymmärsin hänen puheestaan, että olimme erittäin vaarallisessa paikassa, ja että hän vartioisi meitä kunnes portti avataan. Koputin porttiin pitkän tovin ja vihdoin muurin sisäpuolelta kuului askeleita. Porttiin avautui noin metrin kokoinen luukku ja sieltä kurkkiva hostellin isäntä kutsui meidät sisään. Hän kiitti taksikuskia ja kertoi, että olimme onnekkaita ettei meitä ryöstetty. Ryömimme portista ja pian olimme unten mailla pehmeässä, turvallisessa sängyssä.

La Paz

1,5 miljoonan asukkaan La Paz on maailman korkein pääkaupunki (3660m). Sen sijainti on hieno lumihuippuisten vuorten rinteillä ja laaksossa. Taustalla komeilee 6402m korkea kolmihuippuinen Illimani-vuori.

Muuta hienoa La Pazissa ei olekaan. Se on rähjäinen ja köyhä, sen liikenne on hirveä ja hengitysilma huono. Kaupunki on myös turvaton. Meitä oli etukäteen varoitettu valepoliiseista, jotka nappaavat turistin ”kuulusteltavaksi” taksiin, jossa odottaa heidän kaverinsa, ja sen jälkeen he puhdistavat turistiparan kaikesta omaisuudesta. Pahimmassa tapauksessa turistia pidetään vankina niin kauan, kuin hänen luottokorttinsa toimii.

Olimme varuillamme emmekä kokeneet La Pazissa mitään uhkaavaa. Vietimme kaupungissa kaksi yötä ja yhden kokonaisen päivän. Kävimme taidemuseossa ja kiertelimme kaupungilla. Hyvää ruokapaikkaa oli vaikea löytää, useimpien ravintoloiden hygienia epäilytti. Jopa McDonalds olisi tuntunut herkuttelupaikalta, mutta sellaista ei kaupungissa ollut. Onneksi löysimme edes melko hyvän pizzerian.

Jotkut nuoret reppumatkaajat olivat eri mieltä La Pazista. He olivat tulleet varta vasten laskemaan maastopyörillä alas ”Kuolemantietä”, La Pazin itäpuolelta alas Amazonin laaksoon putoavaa, maailman vaarallisinta tietä. Tiellä tapahtuu keskimäärin kaksi pahaa bussi- yms. onnettomuutta viikossa. Hiljattain siellä kuoli italialaisnuori, jonka vuokrapyörän jarrut pettivät. Muuta monet nuoret seikkailijat eivät La Pazista tiedäkään. Itse asiassa, monille reppumatkaajille koko Bolivia tuntuu olevan pelkkä puuhamaa, jossa voi kokea Indiana Jones-tyyppisiä seikkailuja – joita voi sitten kehua kavereilleen.

Emme viihtyneet kaupungissa, jossa piti koko ajan pelätä ja olla varuillaan, ja torstaina 22.3. jatkoimme bussilla Punoon, Peruun. Viimeisinä Etelä-Amerikan kohteinamme olisivat Titicaca-järvi, Cusco ja Machu Picchu.

Bussimatka Punoon kesti seitsemän tuntia. Lähellä Perun rajaa oli vaihdettava perulaiseen bussiin. Matka sujui mukavasti Titicaca-järven rantamaisemia ihaillen, kunnes sen katkaisi erikoinen lossimatka. Eräs leveä salmi ylitettiin aluksella, joka taatusti ei ollut EU-määräysten mukainen. Rannassa odotti ruuhen näköinen puinen, perämoottorilla varustettu hökötys, johon bussi juuri ja juuri mahtui. Lossi keinui ja tutisi epämääräisesti, mutta ihmeen kaupalla se onnistui tuomaan bussin matkustajineen toiselle rannalle ja pääsimme jatkamaan kohti Punoa.

Copacabanan kaupungin jälkeen ylitimme jälleen Perun rajan ja rajamuodollisuudet sujuivat tällä kertaa hyvin. Kolmen tunnin kuluttua bussimme rullasi Punoon. Peru tuntui Bolivian jälkeen turvalliselta ja ystävälliseltä maalta. – T&L

Peru 3: Puno ja Titicaca-järvi

Puno sunnuntaina 25.3.2007.

Puno on Titicaca-järven rannalla oleva pieni satamakaupunki, joka on perustettu v.1668. Sen kadut ovat kapeita kuin eteläeurooppalaisissa vanhoissa kaupungeissa, ja ne ovat arkipäivisin tupaten täynnä autoja ja frici-takseja eli paikallisia riksoja.

Bolivian kylmien ja karujen majapaikkojen jälkeen halusimme lämpöä, mukavuutta ja lämmintä vettä elämäämme. Koska nyt ei ole sesonkiaika, saimmekin hyvän hotellihuoneen 34 eurolla (suomalaisittain halpa, mutta täkäläisittäin kallis), ja olemme täysin rinnoin nauttineet kuninkaallisesta vuoteesta, PATTERIN tuomasta lämmöstä (yöt ovat täällä kylmiä), isosta kylpyhuoneesta ja kunnon aamiaisesta.

Perjantaina teimme iltapäiväretken Sillustanin kylässä olevia tornihautoja katsomaan. Inkat ja heitä edeltäneet Colla-heimot ovat rakentaneet kivenlohkareista ns. chullpa-torneja (korkeimmat 12m), jotka ovat olleet kokonaisten sukujen hautapaikkoja. Tornihaudat sijaitsevat ylätasangolla Umayon-järven niemellä.

Matkalla Sillustaniin ohitimme pahamaineisen vankilan, jonne on teljetty mm. useita sissijohtajia. Supervartioitu vankila on ympäröity miinakentällä (laamojen turmaksi).

Paluumatkalla vierailimme perulaisessa maalaiskodissa. Sillustanissa maatalot on rakennettu harmaasta savitiilestä, ja pihapiiri on ympäröity muurilla. Sisälle astutaan komean portin kautta, jota koristavat pienet härkäpatsaat tuomassa onnea. Taloissa ei ole mitään lämmitystä (vaikka talviöinä täällä saattaa olla pakkasta eikä kesäyökään ole lämmin). Sähkö tekee kovasti tuloaan myös maaseudulle, mutta vierailemassamme talossa ei ollut sähköä. Emäntä valmisti ruoan pihalla olevassa uunissa. Pienessä makuuhuoneessa oli laamantaljoilla pehmustettu vuode. Pihalla tepasteli laama ja alpakka. Takapihalla oli pieni puutarha, kaivo ja marsu- (ts. eväs) häkki. Koti oli hyvin yksinkertainen ja karu mutta siisti, vaikka minkäänlaisia pesutiloja emme nähneet.

Lauantaina kävimme risteilemässä Titicaca-järvellä. Järvi on valtava vesiallas pituudeltaan 230km, leveydeltään 97km ja syvimmillään 280m. Se on maailman korkeimmalla sijaitseva purjehduskelpoinen järvi (3820m). Titicacan vesi on enimmäkseen puhdasta, mutta kaupunkien rannoilla on pahoja saasteongelmia. Kalastusaluksia tai kalastajia emme juuri nähneet, sen sijaan kalanviljelylaitoksia kyllä.

Lähellä Punoa on ainutlaatuinen kelluvien saarten yhdyskunta, jota turistit käyvät laumoittain ihmettelemässä. Uros-heimon intiaanit aloittivat kelluvan elämänsä vuosisatoja sitten päästäkseen rauhaan agressiivisesta Colla-intiaaniheimosta. Tänä päivänä vielä useita satoja ihmisiä asuu saarilla. Jos he kyllästyvät naapureihinsa, he hinaavat saarensa kauemmaksi. Jos he tuskastuvat omiin sukulaisiinsa, he ottavat heistä pesäeron sahaamalla saaren kahtia.

Saaret on rakennettu useasta kaislakerroksesta. Vierailemamme saaren päällikkö esitteli meille saarensa rakennetta. Saari on kaksi metriä paksu, ja sen alla on 20 metriä vettä. Se on narujen avulla ankkuroitu paikoilleen. Jokaisella saarella asuu yksi suurperhe, ja saaria on nelisenkymmentä. Pikkulapsille on oma koulu, mutta nuoria emme juuri nähneet. Monenlaisia kysymyksiä heräsi meikäläisten mielessä saarelaisten ihmeellistä elämäntapaa katsellessamme.

Kävimme myös kauempana järvellä olevalla Taquile-saarella, joka on ollut asuttu tuhansia vuosia. Saarella on nykyään n.2000 asukasta, ja siellä on 25 ravintolaa, joissa saarelaiset tarjoilevat turisteilla herkkuja, mm. Titicacan taimenta. Saari kohoaa lähes pystysuoraan järvestä ja kylä sijaitsee saaren huipulla. Sinne johtavat jyrkät portaat, joita pitkin quechua-kieltä puhuvat asukkaat kantavat selässään rannasta raskaita – jopa 80-kiloisia – taakkoja. Ohuessa ilmassa monen turistin oli portaita kiivetessään pysähdyttävä puuskuttamaan useasti, mutta kantajat kipittivät ylös portaita kuin vuorikauriit.

Saarelaiset noudattavat vanhoja inka-periaatteita: älä valehtele, älä varasta ja tee aina työtä. Kylän kujilla naiset (ja miehetkin) kävelivät vastaan kudin tai värttinä kädessään. He ovat erityisen taitavia kutojia, ja kylän keskustan neulekaupassa alkoivat sormemme taas syyhytä kauniita myssyjä ja villapaitoja katsellessamme. Ehkä meidän pitää lähettää vielä yksi paketti kotiin ennen lentoa Suomeen.

Viimeisenä päivänä Punossa kävimme tutustumassa vanhaan Yavari-nimiseen höyrylaivaan, joka on ankkuroituna satamassa. Laiva on rakennettu Englannissa v.1862, ja se tuotiin 2600 palana laivalla Kap Hornin kautta Arican satamaan, sieltä junalla Tucnaan ja lopulta muulien selässä Andien yli Punoon. Matka kesti kuusi vuotta. Yavari palveli Titicaca –järvellä yli sata vuotta, ja se on lähes ruosteeton, koska se on ollut vain makeassa vedessä. Nyt se on museolaivana, jota kunnostetaan, jotta se saataisiin risteilyalukseksi järvelle.

Halusimme myos kokeilla, millaista on meloa perinteisellä kaislakanootilla. Kelluvalla saarella asuvat isä ja poika tapasivat meidät rannassa ja opettivat meille, miten alus saadaan liikkumaan. Kyseessä oli pikemminkin vene kuin kanootti (Timo kauhoi perästä, Leena souti sivulta), mutta saimme tehtyä pikkulenkin järven ruovikossa. Kaislavene oli tuhansia vuosia vanhaa mallia ja pystyi kantamaan jopa 30 henkiloä. Sen rakennusmateriaalina olevia kaisloja oli kuivatettu 1,5 vuotta, itse rakentaminen oli kestänyt noin kuukauden.

Olemme nyt olleet kuusi viikkoa Etelä-Amerikassa, ja viimeinen viikkomme täällä on alkamassa (toivottavasti yhtä onnellisissa merkeissa kuin tähänkin asti…). Huomenna jatkamme matkaa bussilla Cuscoon. Matka kestää 10 tuntia, ja sen aikana saamme tutustua useisiin historiallisiin paikkoihin. Cuscon kaupungista käymme sitten katsomassa kaikkien turistikohteiden äitiä, Machu Picchua. 1.4. lennämme Madridiin. –T&L

Peru 4: Punosta Cuscoon ja inkojen pyhä laakso

Lima lauantaina 31.3.2007

Maanantaina 26.3. matkasimme turisteille tarkoitetulla Inka Express-bussilla Cuscoon. Bussi oli hieno, siinä oli englanninkielinen opas sekä bussiemäntä, joka tarjoili teetä ja kahvia. Bussilipun hintaan kuului buffet-lounas ja tutustuminen muutamaan matkan varrella olevaan historialliseen nähtävyyteen.

Matka kesti pysähdyksineen 10 tuntia. Tärkein nähtävyyksistä oli ainakin oppaan mielesta Raqchin inkakylä, jossa on asunut n.700 henkeä. Jotkut tiedemiehet pitävät sitä jopa arkeologisesti tärkeämpänä kuin Machu Picchua. Raqchi osoitti jälleen kerran, etta inkat olivat taitavia ja ahkeria kivenkäsittelijöitä – itse asiassa ihmettelimme, miten he ehtivät rakentaa niin valtavia kivikolosseja niin lyhyessä ajassa.

Punossa ja Cuscossa itsenäisesti maailmaa kiertämään tottunut matkailija huomaa yhtäkkiä saaneensa itselleen henkilökohtaisen matkanjärjestäjän. Paikallisen tavan mukaan matkanjärjestäjä ottaa turistin haltuunsa jo bussissa tai viimeistään bussiasemalla. Hän hankkii “uhreilleen” majapaikan, järjestää retket, hakee hämmentyneen turistin retkille ja tuo takaisin hotelliin, keskustelee hänen toiveistaan ja yrittää toteuttaa ne. Ja kun turisti siirtyy toiselle paikkakunnalle, hän delegoi tämän kollegalleen.

Ensin tämä järjestelmä hämmensi ja ärsyttikin meitä, mutta sitten huomasimme systeemin edut. Matkanjärjestäjä on luonut itselleen hyvät suhteet paikkakunnalla. Hänellä on sopimukset hotellien kanssa ja hän saa huoneita edullisemmin kuin turisti itse saisi. Punossa vaatimaton ja asiallinen Fidel tuli hotelliimme, järjesti kaikki retket ja muut matkat edullisesti ja hoiti juoksemiset lippuluukuilla. Hän myös toteutti Timon erikoistoiveen saada kokeilla kaislakanoottia. Niiden muutaman päivän aikana, jotka Punossa vietimme, opimme pitämään Fideliä melkein ystävänä. Cuscossa Fidelin kollega Rosia otti meidät haltuunsa, ja osasimme jo suhtautua häneen asiallisesti. Tässä kaupassa molemmat osapuolet voittivat.

Cusco

Yli 3300 metrin korkeudessa sijaitseva 350 000 asukkaan Cuscon kaupunki oli ennen inkojen valtakunnan keskus, ja se on Etelä-Amerikan mantereen vanhin jatkuvasti asuttu kaupunki. Legenda kertoo, että 1100-luvulla ensimmäinen inka, Manco Capac lähti etsimään “maailmaan napaa” (=qosq’o) ja löydettyään sen perusti paikalle kaupungin (Cusco sijaitsee silloisen inka-valtakunnan keskellä). V.1533 espanjalaiset valloittivat kaupungin, ja siirtomaatyylinen uusi kaupunki rakennettiin inkojen rakennusten perustuksille. (Ahneet espanjalaiset hävittivät rakennukset etsiessään kivien sauma-aineena käytettyä kultaa.)

Pian espanjalaisten kiinnostus kohdistui kuitenkin Limaan, ja Cusco menetti merkitystään. V.1911 löydettiin Machu Picchu, ja Cusco nousi uudelleen. Tänä päivänä kaupunki elää turismista: joka toinen rakennus on hotelli tai ravintola, ja satoja tuhansia turisteja vierailee siellä vuosittain.

Cusco sijaitsee vuorten ympäröimässä kauniissa laaksossa. Inkat suunnittelivat sen asemakaavan puuman muotoiseksi (Perun vuorilla liikkuu paljon puumia). Talojen perustuksissa on runsaasti jäljellä vanhoja inkojen tekemiä kivimuureja ja kapeat kujat ovat mukulakivipäällysteisiä. Toinen toistaan viihtyisämmän näköiset ravintolat houkuttelevat – tai suorastaan kaappaavat – kaduilla tallustelevia gringoja asiakkaikseen. Cuscon ainoa ikävä piirre onkin päälle hyökkäävät sisäänheittäjät ja kaupustelijat.

Kaupungissa on runsaasti vanhoja kauniita kirkkoja. Pääaukiota (Plaza de Armas) reunustaa Etelä-Amerikan toiseksi suurin katedraali, jota alettiin rakentaa v.1559. Sen suurin vetonaula on Marcos Zapatan teos Viimeinen ehtoollinen, jossa Jeesuksen edessä lautasella komeilee ketarat pystyssä paikallinen herkku, grillattu marsu. Katedraali on loistelias sisältä, mutta kuten oppaamme sanoi: rikkaus on sisällä, köyhyys ulkona. Peru on järkyttävän köyhä maa, kaduilla vaeltaa kerjäläisiä ja kaikenlaisen tavaran kaupustelijoita, jotka yrittävät epätoivoisesti ansaita muutaman lantin jokapäiväistä leipäänsä varten. Katolisten kirkkojen ylenpalttinen kimallus tuntuu köyhässä maassa suorastaan irvokkaalta.

Cuscon keskusaukiolla jouduimme yllättäen keskelle suurta mellakkaa. Toisen kerroksen kahvilan parvekkeelta saimme seurata tapahtumia, jollaisia tavallisesti näemme vain televisiosta. Opiskelijat osoittivat mieltään yliopiston yksityistämistä vastaan. Kadulla nousi musta savu palavista autonrenkaista, ja yhtäkkiä mellakkapoliisin ja opiskelijoiden välille syntyi yhteenotto. Aivan silmiemme edessä näimme (ja kuulimme), kuinka viisi mellakkapoliisia pamputti kaikin voimin kadulla makaavaa avutonta opiskelijaa. Kivet ja pullot lensivät ja ilma oli sakeana kyynelkaasun savusta. Illalla saimme vielä seurata tapahtumia BBC:n uutislähetyksestä televisiosta. Timo otti aitiopaikalta herkullisia uutiskuvia.

Pisac ja Ollantaytambo

Tiistaina teimme kokopäiväretken Cuscon lähistön arkeologisiin kohteisiin “inkojen pyhään laaksoon” Urubamba-joelle. Villinä vellova joki on yksi Amazonin alkulähteistä.

Pisacin inkalinnoitus sijaitsee dramaattisella paikalla vuoren huipulla olevalla tasanteella. Sitä ympäröi jyrkkä rotko, joka putoaa 600 metriä alas jokilaaksoon. Tuhansia inkavainajia on haudattu vuoren rinteeseen koverrettuihin hautoihin. Sateesta huolimatta olisimme viihtyneet paikassa kauemminkin mutta opas halusi kiirehtiä seuraavaan kohteeseen.

Ollantaytambon kaupunki on hieno esimerkki inkojen kaupunkisuunnittelusta kapeine mukulakivikujineen, jotka ovat olleet jatkuvassa käytössä 1200-luvulta lähtien. Kaupungin yläpuolella on massiivinen linnoitus ja temppeli, johon inkat hakivat rakennusaineena olevat kivilohkareet seitsemän kilometrin päässä olevalta vuorelta (melkoinen kuljetussuoritus, jotkut kivenlohkareet painoivat yli kymmenen tonnia!). Tämä linnoitus onnistui aikanaan tuhoamaan espanjalaisten valloittajien ratsujoukot. Satoi kaatamalla ja Andeilta tuivertava tuuli oli kuin tornado, mutta urheasti ihmettelimme kaikkea, mitä opas innosta hehkuen esitteli.

Viimeisenä Cuscon iltanamme käväisimme kaupunkia vartioivassa Sacsayhuamánin linnoituksessa. Inkat rakensivat Cuscon puuman muotoiseksi; asemakaavassa Sacsayhuamán on puuman pää ja linnoituksen muurit muodostavat sen hampaat. Tutkijat kaikkialta maailmasta ovat ihastuneet linnoituksen kivityöhön – valtavien, kilometrien päästä kuljetettujen paasien väliin ei mahdu ohuinkaan veitsenterä. Osan muureista espanjalaiset onnistuivat tuhoamaan, etsiessään mahdollisesti saumojen väliin kätkettyä kultaa. Osan kivistä he käyttivät rakennusaineena omiin taloihinsa.

Seuraavana päivänä vuorossa oli legendaarinen Machu Picchu. Siitä lisää huomisessa raportissa. – T&L

Peru 5: Machu Picchu, Lima ja matkavaikutelmia Etelä-Amerikasta

Lima 1.4.2007

Keskiviikkona lähdimme kohti Etelä-Amerikan matkamme ehkä odotetuinta kohdetta, Machu Picchua. Ainoa tapa päästä sinne oli juna Aguas Calientesiin, Machu Picchun juurella olevaan kylään. Juna lähti jo kuudelta köröttelemään 4-tuntista matkaansa pitkin vuorten rinteitä ja jokilaaksoa kohti inkojen kadonnutta kaupunkia. Herätys oli siis aikaisin. Halusimme päästä ihailemaan auringonnousua Machu Picchulle, joten yövyimme Aguas Calientesissa.

Aguas Calientes on pieni, vuorten piirittämä kylä Urubamba-joen laaksossa. Kylän läpi ärjyvä joki 6-luokan koskineen on Amazonin alkulähde (nyt on kesä ja sadekausi, talvella joki on vähävetinen). Keskustan kapean, suositun ravintolakadun läpi kulkee junarata. Leppoisasti lounastavien ravintola-asiakkaiden rupattelu keskeytyy junan rymistellessä metrin päästä ohi. Katsoessa vuorilta kylän liepeille syöksyneiden maanvyöryjen vanoja ymmärsi hyvin, miksi inkat halusivat asua turvallisesti vuorten huipuilla.

Torstaiaamuna nousimme jälleen neljältä, bussi vei meidät kymmenien muiden turistien kanssa serpentiinitietä Machu Picchulle. Mutta kiivettyämme ihailemaan kuuluisaa postikorttimaisemaa näimme vain pilviä: kadonnut kaupunki oli toden totta kadonnut. Tihkusateessa kiersimme oppaan kanssa aluetta ja ihmettelimme inkojen taitavaa kiviarkkitehtuuria. Olimme tyytyväisiä päätökseemme olla osallistumatta Inca Trailin vaellukseen: tällä viikolla oli satanut joka päivä. (Machu Picchulla sataa kahdeksan kuukautta vuodessa.)

Sateisenakin päivänä Machu Picchu vaikuttaa. 2400 metrin korkeuteen vuoren rinteelle rakennettu tuhannen asukkaan linnoituskaupunki on lähes kokonaan muurin ympäröimä. Siellä, missä ei ole muuria, suojelee kaupunkia jyrkästi syvyyksiin putoava vuorenseinämä. Pystysuoraan kohoavat vuoret vartioivat kaupunkia joka puolelta.

Linnoituksen tarkoitus on edelleen spekuloinnin kohde. Espanjalaiset valloittajat eivät koskaan löytäneet sitä, ja muun maailman tietoisuuteen se tuli vasta v.1911, kun amerikkalainen historioitsija Hiram Bingham löysi ruohottuneet rauniot. Jotkut tiedemiehet uskovat, että linnoitus rakennettiin inkakulttuurin säilyttämiseksi ja pelastamiseksi espanjalaisilta. Toiset taas uskovat, että linnoitus hylättiin ja tyhjennettiin espanjalaisten pelosta. Joidenkin mielestä jokin kulkutauti kuten isorokko surmasi asukkaat. Joka tapauksessa kivityön ja koristelun korkea laatu kertovat Machu Picchun olleen elintärkeä seremoniallinen keskus. Binghamin « löytäessä » kaupungin (paikallisten kerrottua siitä) kaikki kulta-aarteet oli kuljetettu pois; huhun mukaan ne on piilotettu Amazonin viidakkoon, mistä niitä vieläkin etsitään. Bingham teki samoin kuin espanjalaiset Perussa: hän vei jäljelle jääneet arvoesineet mukanaan ja ne löytyvät tänä päivänä Yalen yliopiston kokoelmista.

Viivyimme kadonneessa kaupungissa useita tunteja. Mystistä tunnelmaa lisäsi pilviverho, joka aika ajoin repeili paljastaen vähän kerrallaan kaupungin ja sitä ympäröivät vuoret.

Kiipesimme inkojen rakentamaa luonnonkivipolkua tunnin matkan ylös aurinkoportille, jonka läpi nousevan auringon säteet loistavat linnoitukseen. Sateen takia polku oli liukas ja oli syytä varoa askeliaan. Nyt aurinkoportti oli pilven peitossa.

Rohkeimmat kiipesivät jyrkkää ja vaarallista polkua postikorttimaisemasta tutulle sokeritopalle, Huayna Picchulle. Edellisenä päivänä nuori turisti oli liukastunut kiivetessään ja pudonnut. Pojalla oli onni matkassaan: hän takertui pensaisiin juuri ennen puolen kilometrin pudotusta ja selvisi vähin vammoin.

Machu Picchun luonnonkivipolut ja jyrkät portaat eivät muutenkaan ole helppokulkuisia ja vaarattomia. Sesonkiaikaan siellä käy tuhansia turisteja päivässä. Mekin näimme ikävän onnettomuuden, kun nuori turistityttö putosi jyrkältä terassilta useita metrejä ja loukkaantui vaikeasti.

Japanilaiset tiedemiehet ovat varoittaneet, että turistimassat saattavat aiheuttaa linnoitukselle korjaamatonta vahinkoa maanvyöryjen muodossa milloin tahansa lähivuosina. Vielä ei turistimäärää kuitenkaan ole ruvettu rajoittamaan (turistit tuovat köyhälle maalle liian paljon rahaa). Mutta alueella liikkumista säännellään, paikka on ensin kierrettävä oppaan kanssa.

Sateesta ja turistilaumoista huolimatta kadonneen kaupungin mystiikka jäi kiehtomaan mieltä yhtenä tämän matkan huippukohdista.

Seuraavana päivänä lensimme takaisin merenpinnan tasolle Limaan. Oli upeaa pitkästä aikaa tuntea auringon lämpö iholla ja korkata ensimmäinen kylmä olut monen viikon jälkeen (raittiuslupauksemme piti koko Andien osuuden ajan). Rentoudumme Limassa pari päivää ennen paluulentoamme Eurooppaan. Hotellimme on halpa mutta se sijaitsee yläluokan alueella, Mirafloresissa, ja katsellessamme hienoja taloja, urheiluautoja ja ravintoloissa lounastavia perheitä emme voi olla muistelematta sitä äärimmäistä köyhyyttä ja puutetta, jota olemme viimeisten viikkojen aikana nähneet. On todennäköistä, että huvipuistossa leikkivät lapset eivät tule koskaan tapaamaan Titicaca-järven saarilla tai Andien rinteillä kituuttelevia ikätovereitaan. Etelä-Amerikassa on julmat sosiaaliset erot.

Matkavaikutelmia ennen paluulentoa

Etelä-Amerikan keikkamme alkaa olla ohi ja hyvä niin. Olemme kokeneet täällä upeita asioita, mutta myös vaikeuksia. Chilessä ja Argentiinassa suurin ongelma oli tiedon saaminen, osittain kielitaidon puutteen, osittain palveluhaluttomuuden vuoksi. Etenkin argentiinalaiset osaavat olla harvinaisen ärsyttäviä: he pitävät itseään “eurooppalaisina” ja suhtautuvat ylimielisesti sekä muihin eteläamerikkalaisiin, että turisteihin. Boliviassa suurin ongelma oli ehkä turvattomuuden tunne ja asioiden toimimattomuus. Chileläiset olivat juroja kuin hämäläiset mutta paljastuivat aidosti ystävällisiksi. Bolivialaisia emme ehtineet oppia ymmärtämään, mutta varomaan toki.

Perusta meitä varoitettiin etukäteen eniten: täällä saisi hirvittävän vatsataudin, täällä tulisi ryöstetyksi jne. Totuus oli aivan toisenlainen, ja Peru osoittautui lempipaikaksemme Etelä-Amerikassa. Ihmiset ovat ystävällisiä ja palvelualttiita. Englantia puhutaan myös enemmän kuin muualla. Olimme varovaisia (ja ehkä onnekkaita), meitä ei ryöstetty ja pysyimme terveinä. Meitä tosin häiritsi hirvittävä kaupallisuus ja liimautuvat ja hyökkäävät kauppiaat, jotka eivät jättäneet rauhaan. Näin varsinkin Punossa ja Cuscossa, missä köyhinkin reppumatkaaja on kansan silmissä kävelevä kassapääte.

Elintasokuilu näkyi selkeimmin Argentiinassa ja Chilessä, joissa oli sekä äärimmäistä köyhyyttä että suurta rikkautta. Sen sijaan Boliviassa näimme vain köyhyyttä tai äärimmäistä kurjuutta. Perussa oli paljon kurjuutta, mutta myös hyvinvointia. Perussa on myös kylmä. Rannikkoseuduilla ja muilla matalilla alueilla on toki lämmin, mutta korkeilla vuoristoseuduilla on eri juttu. Nyt on loppukesä ja päivälämpötilat vaihtelevat 10 ja 20 asteen välillä, mutta yöllä on aina kylmä. Talvella yöllä saattaa olla pakkastakin. Hotelleissa, ravintoloissa ja muissa sisätiloissa ei yleensä ole lämmitystä, eikä läheskään aina lämmintä vettä. Nukkumaan mennessä onkin syytä pukeutua lämpimästi.

Jonkinlaisen kulttuurishokin koimme Limassa hienossa amerikkalaistyylisessä ostosparatiisissa. Istuimme merenrantaterassilla katsellen surffareita ja riippuliitäjiä ja herkuttelimme tuoreilla mansikoilla (olivat muuten lähes yhtä hyviä kuin suomalaiset mansikat). Viereisessä puuhamaassa paremman väen hyvin puetut pikkulapset ratsastivat sähköhevosilla ja pelasivat tietokonepelejä kuin suomalaislapset ikään. Mieleen nousi kuva takkuisista, likaisista mutta herttaisista Titicaca-järven lapsista, jotka eivät olleet varmaan eläessään käyneet suihkussa tai katsoneet televisiota, puhumattakaan, että olisivat käyneet huvipuistossa. Gringon näkeminen läheltä oli heille jo suuri ihme.

Seitsemän viikon annos Etelä-Amerikkaa kerrallaan on sopiva eurooppalaiseen elämänmenoon ja järjestykseen tottuneelle. Kaupunkien kaoottinen liikenne, epäsiisteys, ihmistunku ja kaikenlainen kakofonia hermostuttavat ennen pitkää lehmänhermoisimmankin suomalaisen. Huomenna meillä on edessä 11 tunnin lento Madridiin. Ehdimme nähdä mantereesta paljon, ja silti vain pienen osan. Varmasti tulemme vielä uudestaan – mutta seuraavalla kerralla opiskelemme hieman espanjaa etukäteen.- T&L

PS. Madrid 3.4.2007

Rasittavan lennon ja puolen vuorokauden ihanan yöunen jälkeen on hyvä olla taas Euroopassa. Lento sujui hyvin mutta koneeseen pääsy oli luku sinänsä. Varauksissamme oli jokin viime hetken ongelma (yksi väärä kirjain) ja Liman kentällä Iberian perulainen kenttähenkilökunta iski asiaan armotta: meille myönnettiin boarding cardit mutta niiden saaminen käteen maksaisi 15 dollaria per nuppi. Rahat menisivät henkilökunnan ”solidaarisuuskassaan”, ts. ilmeisesti heidän omiin taskuihinsa. Mikään ei auttanut – jos emme maksaisi, lippumme peruutettaisiin. Kolme virkailijaa penäsi rahojamme kuin herhiläiset sen sijaan, että olisivat tsekanneet matkustajia koneeseen. Takanamme oli parinsadan matkustajan jono. Lähes tunnin väittelyn jälkeen maksoimme rahat emmekä tietenkään saaneet kuittia. Episodi vähensi ihastustamme Perua kohtaan, mutta yritimme muistaa kokonaisuuden, joka oli muilta osin positiivinen. Valitamme asiasta Iberialle, mutta emme pidätä henkeämme vastausta odotellessamme…

Portugalin huhtikuu/Azorit 1 

Ponta Delgada, Sao Miguel, keskiviikkona 11.4.2007

Madridissa nukuimme jetlagin pois, kävimme tapaamassa Leenan kaupungissa asuvaa veljentyttöä ja tämän espanjalaista poikaystävää (molemmat teatterialalla), kävelimme paljon ja ihailimme kaupungin vanhoja taloja ja kapeita kujia. Etelä-Amerikan jälkeen Madridissa oli hyvin eurooppalainen, vanhan kulttuurikaupungin leima. Ja palelimme – Helsingissä oli noina päivinä lämpimämpää kuin Madridissa.

Kiirastorstaina hyppäsimme Lissaboniin menevään bussiin. Hetken luulimme olevamme matkalla Mombasaan, koska täpötäydessä bussissa huomasimme olevamme ainoat valkoihoiset. Seitsemän tunnin bussimatka sujui kuitenkin rattoisasti rennossa seurassa.

Lissabonissa pääsiäinen näkyi ainoastaan ruokakauppojen suklaahyllyillä. Sää oli aurinkoinen joka päivä, mutta tuulinen ja melko viileä, takki oli tarpeellinen. Syntymäpäiväkutsuamme oli noudattanut kaksi ystäväpariskuntaamme, Norot ja Karppiset. Pyhät sujuivat mukavasti kierrellessämme yhdessä Lissabonia ja sen ympäristöä. Kaupungin siisteys, ystävällisyys ja komeat palatsit ihastuttivat. Portugalin kielestä ei tahdo ymmärtää senkään vertaa kuin espanjasta, mutta kaikki tuntuivat osaavat ainakin vähän englantia.

Yhteisiä 120-vuotisjuhlia vietettiin ennakkosuunnitelmien mukaisesti fado-ravintolassa (Adega Machado) vanhankaupungin kapealla kujalla. Fado-laulajat yllättivät päivänsankarit laulamalla meille happy birthdayn. Hyvän ruuan, seuran ja musiikin merkeissä ilta sujui ikimuistoisesti.

Seuraavana päivänä nousimme junaan ja tutustuimme Portugalin kuninkaiden loisteliaaseen kesäkaupunkiin Sintraan. Kaupungin linnat ja palatsit olivat muistutus Portugalin siirtomaa-ajoilta: kuten Espanjassa, rikkaudet on roudattu ties mistä maailman kolkasta, alkuperäisten omistajien lupaa kysymättä. Sintrasta jatkoimme bussilla Euroopan läntisimpään kolkkaan, Cabo da Rocaan, ja sieltä Cascais´n kautta takaisin Lissaboniin.

Hyvästelimme ystävämme kotimatkalle Suomeen tiistaina, ja itse päätimme vielä maailmanympärimatkamme loppuhuipennukseksi tutustua johonkin muuhun kuin hassuhattuisiin japanilaisturisteihin. Matkatoimistojen ikkunoita tutkittuamme ostimme lennot Azoreille, joilla Leena ei ole käynyt koskaan, Timokin 20 vuotta sitten nopeasti.

Azorit sijaitsevat keskellä Atlanttia 1500 kilometrin päässä Lissabonista ja 3900 kilometrin päässä Pohjois-Amerikasta. Saariryhmä muodostuu yhdeksästä eri kokoisesta ja näköisestä saaresta. Saarilla on leuto meri-ilmasto (Golf-virta kulkee niiden ohi): keskilämpötila on +17 astetta; tammi-helmikuussa +13-14 astetta ja heinä-elokuussa +22-23 astetta; meriveden lämpötila on sama.

Saarten elintaso näyttää olevan hyvin korkea (toisin kuin Timon käydessä täällä). Autot ovat uusia ja hienoja, talot kauniita ja hyvinhoidettuja ja ostosparatiisit vetävät vertoja hienoimmille eurooppalaisille.

Azorit löysi 1300-luvulla portugalilainen löytöretkeilijä Henrik Purjehtija, ja saaret ovat siitä lähtien kuuluneet Portugalille. Pääelinkeinoja ovat olleet kalastus ja valaanpyynti. Saaret ovat maailman korkeimpia vuoria meren pohjasta mitattuina. Pico-saarella on Portugalin korkein vuori Mt Pico (2351m) – tulivuori, joka purkautui viimeksi v.1957.

Saarilla on n.250 000 asukasta, joista yli puolet asuu Sao Miguel -saaren pääkaupungissa Ponta Delgadassa. Tarkoituksemme on viettää täällä kymmenen päivää ja tutustua Sao Miguelin lisäksi ainakin pariin muuhun saareen. Tähän aikaan vuodesta lentäminen on ainoa (ja kallis) keino päästä muille saarille, joten kaikilla saarilla käymiseen eivät rahkeemme riitä. Tänä iltana juhlimme vielä ”kolmannen nuoruuden” alkamista, tällä kertaa jazz-ravintolassa. -T&L

Azorit 2: hyppelyä saarelta saarelle

Ponta Delgada tiistaina 17.4.2007

Kaunis ja aurinkoinen päivä juhlisti Leenan merkkipäivää viime keskiviikkona. Illan vietimme hyvän musiikin ja ruuan merkeissa jazz-ravintolassa. Nyt olemme siis molemmat siirtyneet kunniakkaasti ”nuorisoseuraan”, mikä ei kyllä oikeastaan tunnu missään – ehkä jalka nousee vähän ketterämmin!

Seuraava päivä oli sateinen, ja lensimme Azorien oman lentoyhtiön, SATAn, ATR-koneella n.150 kilometrin päässä sijaitsevalle pienelle Faialin saarelle (saarten välinen yhteysalusliikenne alkaa vasta toukokuun alussa). Saaren pääkaupungin Hortan vierasvenesatama on valtameripurjehtijoiden suosima levähdyspaikka. Satama onkin varsin värikäs ilmestys. Purjehtijoiden keskuudessa on nimittäin uskomus, että kotimatka ei suju onnellisissa merkeissä, jollei venekunta tee omaa maalaustaan Hortan sataman aallonmurtajaan tai katukiveyksille. Niinpä satamassa on melkoinen taidenäyttely, josta löytyi monen suomalaisenkin venekunnan tekemä alkuperäisteos (ruotsalaisia sitäkin enemmän).

Yövyimme Hortassa hostellihuoneessa, jonka ikkunasta avautui satama taideteoksineen ja purjelaivoineen sekä naapurisaaren komea tulivuori Pico. Seuraavana päivänä sade oli lakannut ja vuokrasimme auton tutkiaksemme saarta. Faialin luonto oli vehreää, keväinen kukkaloisto oli puhkeamaisillaan. Pelloilla laidunsi runsaasti onnellisen oloisia lypsylehmiä (Azoreilla meijerituotteet, erityisesti juustot, ovat herkullisia). Mutta luonto on jättänyt pelottavia jälkiä voimastaan täälläkin: Maanjäristyksen vaurioittamia rakennuksia oli monessa paikassa ja saaren itäpuolella sijaitsevan San Miguelin kylän kirkko oli täysin raunioina v.1998 maanjäristyksen jäljiltä.

Saaren keskusta kohoaa noin 1000 metrin korkeuteen, ja siellä on myös kaksi kilometriä läpimitaltaan oleva tulivuoren kraateri, jonka reunat putoavat jyrkästi 400 metriä. Kraateri oli kuitenkin täysin sumun peitossa (kuten Azorien kraaterit usein), joten saatoimme tutkia sitä vain kuvasta.

Vaikuttavin näky Faialin saarella oli Capelinhoksen tulivuoren musta kraateri, joka purkautuessaan v.1957 syöksi saarelle 2,4 km2 tuhkaa ja laavaa. Kuin ihmeen kaupalla kraaterin vieressä seisova majakka selviytyi purkauksesta ja kököttää pystyssä tänäkin päivänä.

Faialilta aikomuksemme oli mennä lautalla naapurisaarelle Sao Jorgelle, mutta se saari oli jätettävä väliin, koska lautta kulki meille väärinä päivinä. Toiselle naapurisaarelle, Picolle onnistuimme kuitenkin pääsemään. Pico on pinta-alaltaan suurempi, mutta asukasmäärältään pienempi kuin Faial. Saarta hallitsee Portugalin korkein vuori, Mt Pico (2351m).

Yövyimme pienessä Madalenan kylässä halvassa (29 euroa), mutta kylmänkosteassa majatalossa, josta meillä oli kiire ensimmäisen yön jälkeen pois. Saari tuntui olevan vielä talviunilla, varhaisille turisteille ei ollut juuri palveluita tarjolla. Vuokrasimme kuitenkin auton katsellaksemme saarta tarkemmin.

Picon luonto oli täysin erilainen kuin naapurisaarensa Faialin. Tulivuori Pico oli sylkenyt aikanaan saaren rannat täyteen mustaa laavaa ja basalttia, ja mereen pysähtyneet, jähmettyneet laavavirrat olivat synkkyydessään vaikuttavia. Tuhkakerrokset ovat myös erinomainen kasvualusta viiniköynnöksille, ja Picon saari tuottaakin paljon makoisaa viiniä.

Pico-vuori oli (toisin kuin moni aiemmin tapaamamme tulivuori) myös hyvin suosiollinen meille: kahtena päivänä saimme ihailla pyramidin muotoisen vuoren lumihuntuista huippua, joka piirtyi vasten täysin kirkasta taivasta.

Valaanpyynti on ollut Azorien tärkein elinkeino, niinpä Picon, Faialin ja muidenkin saarten rannoilla on runsaasti valaanpyyntiasemia. Monet niistä toimivat museoina, mutta emme olleet innokkaita näkemään, millä eri tavoilla valaita teurastettiin, paloiteltiin ja keitettiin. Valaanpyynti oli miehistä puuhaa: pyytäjät soutivat valaan viereen pikku veneillä ja keihästivät sen käsiharppuunoilla. Sen jälkeen jopa bussin kokoinen valas näännytettiin pikkuhiljaa antamalla sen hinata venettä ympäri merta, kunnes se ei enää jaksanut elää. Valaanpyynti kiellettiin vuonna 1987, ja nyt valailla tienataan rahaa esittelemällä niitä turisteille kumiveneistä käsin.

Palasimme eilen (maanantaina) lentäen Ponta Delgadaan. Nyt meillä on vielä kaksi päivää aikaa tutustua suureen San Miguelin saareen ennen torstaista paluulentoamme Lissaboniin. Oli mukava palata tuttuun majapaikkaamme, upean puutarhan keskellä sijaitsevaan kartanoon, jonka puistossa visertelee noin miljoona mustarastasta. -T&L

(jatkoa) Ponta Delgada keskiviikkona 18.4.2007

Olemme nyt kaksi päivää kiertäneet vuokra-autolla Sao Miguelin saarta. Eilen jouduimme katselemaan maisemia rankassa vesisateessa lähes koko päivän, mutta tänään saari hehkui keväisessä vehreydessä kirkkaan auringonpaisteen sävyttämänä.

Kurvailimme upeissa merimaisemissa kiemurtelevilla rantateillä. Eilisen rankkasateen aiheuttamia maanvyöryjä korjattiin monessa paikassa. Kalastajakylien valkoisten, vaaleanpunaisten ja -sinisten talojen reunustamilla kapeilla kujilla pitsiset ikkunaverhot liehuivat, lapset leikkivät, naiset juorusivat ja ukot istuksivat kiviaidoilla kuin suoraan Fellinin elokuvissa. Varhaisia turisteja tervehdittiin hymyillen. Ja kaikkialla pyykki kuivui iloisesti merituulessa – missään ei ole niin paljon pyykkiä narulla kuin Portugalissa.

Vulkaaninen alkuperä näkyy tälläkin saarella. Eilen kävimme katsomassa saaren länsipäässä olevia kraaterijärviä, tänään tutustuimme saaren keskiosassa Lagoa das Furnas -kraaterijärven rannalla olevaan Furnaksen kaupunkiin, jonka keskustassa kuplii useita vulkaanisia kuumia lähteitä.

Azorilaiset ovat luonteeltaan jurompia kuin iloiset ja avoimet lissabonilaiset ja puhuvat vähemmän englantia, mutta pohjimmiltaan he ovat ystävällisiä ja avuliaita. He ovat myös kovia tupakoimaan (kuten muutkin portugalilaiset), eikä tupakointirajoituksia ole missään. Pienintäkään huomaavaisuutta ei myöskään osoiteta niitä onnettomia kohtaan, jotka eivät polta – savut puhalletaan silmille joka suunnalta. Jopa vessoissa on tuhkakupit. Siitä puheenollen, täällä on meidän kokemuksemme mukaan maailman siisteimmät vessat. Kaikkein syrjäisimmässäkin kylässä, kaikkein savuisimmassakin pikkubaarissa, vessat kiiltävät puhtauttaan.

Huomisaamuna aikaisin lennämme takaisin Lissaboniin ja jatkamme matkaa vielä etelään päin. Azoreista on meille jäänyt hienoja muistoja. Paras aika käydä saarilla olisi varmaankin touko-kesäkuu. Silloin olisi mahdollista käydä vaikka kaikilla yhdeksällä saarella, kun lauttaliikenne toimii, luonto on kauneimmillaan eikä muita turisteja ole vielä liikaa. -T&L

Portugalin huhtikuusta Espanjan sateisiin

Madrid keskiviikkona 25.4.2007

Viikko sitten torstaina palasimme Lissaboniin, ja sieltä jatkoimme 1,5 tunnin bussimatkan päässä sijaitsevaan historialliseen Evoraan. Muurin ympäröimä 50 000 asukkaan kaupunki kapeine mukulakivikatuineen on Unescon maailmanperintölistalla. Sää suosi pitkästä aikaa, ja kesäisen lämpimänä päivänä oli hienoa vain kävellä tutkien kapeita kujia ja istua aukioiden katukahviloissa katselemassa ihmisiä ja elämää.

Seuraavana päivänä jatkoimme bussilla Espanjan puolelle. Heti rajakaupunki Badajozissa törmäsimme kahden naapurimaan suureen kulttuurieroon: Portugalissa tuli hyvin toimeen englannin kielellä, lähes kaikki puhuivat jonkun verran englantia – Espanjassa tuskin kukaan. Edes kouluja käyneet nuoret eivät tuntuneet ymmärtävän englantia lainkaan. Meidän teoriamme mukaan pääsyynä on dubbaus: Portugalissa TV-ohjelmat tulevat alkukielellä, Espanjassa dubataan kaikki. Näin ollen espanjalaiset eivät kuule englantia missään. Toinen suuri syy lienee kielteinen asenne (tai laiskuus?) – espanjalaiset eivät ilmeisesti haluakaan oppia maailmankieli-englantia. No, onneksi me olimme jo ehtineet oppia pärjäämään espanjalla…(heh).

Tarkoituksemme oli viettää pari päivää Sevillassa, mutta kaupungissa oli juuri alkanut jokavuotinen huhtikuinen feria (jolloin on mm. härkätaisteluja joka ilta), ja kaikki majoitustilat olivat varattuja. Meitä ei myöskään kiinnostanut katsella häräntapporituaaleja, tosin TVstä seurasimme paria ”taistelua”. (Miksi muuten moinen pullistelu ja eläinrääkkäys sallitaan nyky-EUssa?!). Jatkoimme matkaa Atlantin rannalla sijaitsevaan Cadizin kaupunkiin tarkoituksenamme kierrellä meren ympäröimän kaupungin rantoja ja ihailla maisemia. Sää ei kuitenkaan suosinut ja vettä satoi kaatamalla. Beachwalk sadeviitan alla ei huvittanut, ja hyppäsimme taas bussiin aikomuksena bongata Gibraltarin kallioilla asustavat varastelevat apinat.

Lonely Planetin mukaan Gibraltar on kuin 1960-luvun Englanti aurinkoisena päivänä. Aurinkoa emme kyllä nähneet, koko kuuluisa kalliomöhkäle oli pilvien peitossa ja vesi virtasi taivaalta, joten tunnelma oli hyvin brittiläinen. Hintatasokin lienee sama kuin Lontoossa. Vietimme kaupungissa koko reissumme kalleimman yön (107 euroa huone kahden tähden hotellissa, jossa oli kiven takana saada lämmintä vettä). Gibraltarissa ei kannatakaan olla yötä, Espanjan puolella olevasta La Linean kaupungista kävelee sinne varttitunnissa. Sateinen ilta sujui kyllä mukavasti brittipubissa hyvän englantilaisen oluen, jalkapallon ja chicken curryn merkeissä.

Aamulla istuimme jälleen bussissa, päämääränä kolmen tunnin päässä sijaitseva Granada. Lumihuippuisen Sierra Nevadan vuoriston kainalossa lepäävä Granada on Espanjan (ja ehkä koko Euroopankin) kauneimpia kaupunkeja. Siellä olisi loistavat olosuhteet vaikka asua: kaunis ja eloisa vanhakaupunki, yliopisto ja vilkas kulttuurielämä, lempeä ilmasto, hienot laskettelurinteet ja Välimeren ranta vain lyhyen ajomatkan päässä.

Tämä kuva meinasi tulla kalliiksi, kun paikalle ryntäsi romaanimies joka vaati tuntuvan korvauksen ”koiriensa” kuvaamisesta. Emme maksaneet.

1200-1400 -luvuilla Granada oli viimeisen muslimikuningaskunnan pääkaupunki Espanjassa, ja arabivaikutteet näkyvät kaupungissa selvästi. Esim. hostelli, jossa asuimme (40 euroa/huone), sijaitsi kapeankapealla kauppakujalla – olisi voinut kuvitella asuvansa marokkolaisessa soukissa. Ja tietenkin kaupungin suurin vetonaula on yksi islamilaisen arkkitehtuurin suurimmista saavutuksista, Alhambran palatsipuutarha.

Alhambran eri osat kymmenine suihkulähteineen on rakennettu 1000 -1400 -luvuilla. Meidän siellä käydessämme oli puistossa myös mahtava mustarastaitten konsertti. Alhambraan aikovien on hyvä varata liput etukäteen (esim. netistä), jos haluaa varmistaa pääsyn tiettynä päivänä ilman kohtuutonta jonotusta. Alueelle päästetään vain tuhat turistia kerrallaan.

Ensimmäisenä iltana Granadan vanhankaupungin katuja kävellessämme osuimme katedraaliaukiolle, jossa oli juuri alkamassa erään paikallisen runoilijan muistokonsertti. Laulajien sanoista ymmärsimme sen verran, etta teemana oli ”maailmassa on vain yksi rotu, ihmisrotu”. Sen olemme totta tosiaan oppineet tällä matkalla. Vanhojen talojen ympäröimällä aukiolla oli erinomainen akustiikka ja kaikenikäinen yleisö eli tunnelmassa mukana.

Granadassa Aurinkorannikon sateet olivat muisto vain. Molempina päivinä lämpöä oli 20-25 astetta ja aurinko porotti. Oli hienoa vaeltaa Alhambran puutarhassa ja vanhankaupungin kujilla ilman sadeviittaa (Leena hullaantui ostamaan kultaiset lenkkarit – paikallinen kevätmuotihitti). Viimeinen Granadan-iltamme huipentui flamenco-esitykseen vanhankaupungin pikku ravintolassa.

Tiistaina saavuimme viiden tunnin bussimatkan jälkeen takaisin Madridiin. Maailmanympärimatkastamme on jäljellä kaksi päivää, jotka aiomme viettää Madridin nähtävyyksiin tutustuen. Eilen tänne saapuessamme lämpötila oli 28 astetta, mutta tänään sää oli taas tutun sateinen. Sadepäivä vierähti nopeasti Pradon taidemuseon valtavia kokoelmia ihmetellessä. Museossa on erityisen runsaasti espanjalaista taidetta, esim. Goyan teoksia on lähes 150. Saimme nähdä Alastoman Majan ja kuuluisat sota-aiheiset teokset alkuperäisversioina. Oli myös hauska tutkailla erinäisten Carlos-kuninkaiden muotokuvia vuosisatojen takaa – tämän päivän Juan Carlos on kuin esi-isiensä klooni.

Huomiseksikin on luvassa sadetta ja ilmeisesti koko Euroopan kylmin sää (+14), mutta onneksi Madridissa riittää hyviä taidemuseoita. – T&L

Mietteitä Madridissa matkan viimeisenä iltana
Madrid perjantaina 27.4.20

Torstaina Madrid oli edelleen Euroopan kylmin ja sateisin paikka. Vietimme iltapäivän Thyssen-Bornemiszan taidemuseossa, jonka mittaamattoman arvokkaat kokoelmat keskiajan uskonnollisesta taiteesta Cezannen, Rubensin ja Monet´n (vain esimerkkejä mainitaksemme) kautta moderniin taiteeseen, tarjosivat mahtavan taidehistorian peruskurssin kertauksen. Tänään jatkoimme harjoituksia Reina Sofian espanjalaisen nykytaiteen museossa. Museo tarjosi loistavat kokoelmat esim. Picasson, Dalin ja Mirón töitä. Todella vaikuttava oli Picasson maalaus Guernica, joka yksinään hallitsi kokonaista suurta salia. Eilen tuli kuluneeksi 70 vuotta Guernican kaupungin pommituksesta.

Tänään on siis matkamme viimeinen ilta, mikä on saanut meidät miettimään kokemaamme. Olemme olleet onnekkaita, koska emme ole kokeneet suuria vaikeuksia. Meitä ei ole edelleenkään ryöstetty, matkatavaramme eivät ole kadonneet, olemme pysyneet terveinä emmekä ole katkoneet jäseniämme liikkuessamme paljon vaikeissakin maastoissa. Emme ole edes liukastuneet suihkussa monilukuisten majapaikkojen liukkaissa kylpyammeissa (mikä lienee ollut reissumme suurimpia riskejä).

Mitä olemme oppineet?

– Ennen kaikkea kärsivällisyyttä.
Tällaista matkaa ei voisi tehdä, jos jokaisesta vastoinkäymisestä, väärästä informaatiosta, huonosta kohtelusta yms. ottaisi pulttia. Esimerkiksi: Paketin lähettämiseen menee puoli päivää; jonoissa edessämme etuillaan; kolmen tähden hotellissa ei tule kuumaa vettä; ruoka on ihan jotain muuta kuin mitä luuli tilanneensa; pääsymaksu mielenkiintoiseen kohteeseen on ulkomaalaisille tuplat kalliimpi; bussi ei syystä tai toisesta lähdekään aikataulun mukaan; kukaan ei osaa tai halua antaa pienintäkään neuvoa englanniksi; kadun yli ei uskalla mennä edes vihreän valon palaessa; lentokenttä- tai tullivirkailijat kiristävät keksityillä maksuilla…

– Ihmisiä on vain yksi rotu.
Elää voi monella eri tavalla – oikein.

– Suuren köyhyyden näkeminen Etelä-Amerikassa on saanut arvioimaan länsimaisen ihmisen elämäntapoja uudella tavalla. Kun katsoo, kuinka bolivialainen perheenisä rapsuttaa elantoa pesemättömälle suurperheelleen muutaman sadan neliön pellosta, miettii pakostakin, missä länsimaailmassa mennään.

– Monessa erilaisessa maassa käytyämme voimme vain aidosti todeta oikeaksi kliseen, että Suomi on hyvä maa ja Eurooppa on hieno paikka asua.(Tällä reissulla lähin vertailukelpoinen paikka on ollut Uusi-Seelanti.)

Mitä olemme Suomesta kaivanneet?

– Tietysti läheisiä, ystäviä ja tuttuja, ruisleipää, lihapullia, silliä, saunaa, puhdasta luontoa yms. Ja näiden lisäksi:

– Pussilakanoita.
Emme ole nähneet pussilakanoita Suomesta lähdön jälkeen. Öisin herätessämme lakanaan pahasti sotkeutuneena ihmettelemme ärtyneinä, miksei niin yksinkertainen keksintö ole käytössä kaikkialla.

– Itsepalvelukahviloita.
Miten kätevästi ja nopeasti suomalaisen huoltoaseman baarista voi itse valita haluamansa näköisen sämpylän, voileivän yms. ja kaataa itse ihan tavallisen kupin kahvia, maksaa kassaan ostoksensa ja tyydyttää nälkänsä nopeasti.

Maailmalla välipalan saaminen ei koskaan käy nopeasti: Ensin odotat tarjoilijaa (olemme usein huomanneet olevamme näkymättömiä ravintolaan tullessamme). Kun tarjoilija (useimmiten mies) vihdoin suostuu huomaamaan sinut, et voi tilata yksinkertaisesti ”kahvia”, vaan sinun on tiedettävä, millaisen kahvin haluat. Lisäksi sinun on tunnettava ao. maan termistöt. Esim. espresso on Australiassa short black. Long black taas on noin kolmen desin kuppi kitkerää väkivahvaa myrkkyä. Madridissa espresson tilaaminen on onnenkauppaa: joskus saat ihan oikean espresson, joskus ranskalaisen maitokahvin. Cappuccinoja on yhtä monta versiota kuin on kahviloitakin. Tavallista suomalaista kahvia muistuttavaa versiota et saa mistään. Sämpylän tilaaminen on vielä jännittävämpää – tuleeko se kylmänä, paahdettuna vai rasvassa tiristettynä..? – Joka tapauksessa joudut odottamaan kauan, ennen kuin pääset täyttämään nälkäistä vatsaasi! (Espanjassa on muuten keksitty ilmiö nimeltä liikkumaton jono. Keksintö on viety menestyksekkäästi mm. Argentiinaan.)

– Suomalaisia TV-uutisia, joissa uutisoidaan myös muun maailman tapahtumista.

– Suomalaista aamiaista.
Uuden hotellin aamiaispöytään mennessämme emme koskaan tiedä, pitäisikö ottaa omat juustot mukaan, jos pöydässä on vain hilloa ja valkoista leipää.

-Järkeviä ruokailuaikoja.
Esim. Espanjassa päivällistä saa vasta kello 21:n jälkeen – meidän vatsamme vaatisi ruokaa jo aikaisemmin. Sitten yöllä ei tule uni, kun ylitäysi vatsaparka voihkii.

– Hiljaisuutta ja yksityisyyttä.
Jatkuva kovaääninen puheenpälätys ja kaikenlainen kakofonia on joskus ottanut hermoon (vaikka se kuinka kuuluisi maan tapoihin).

– Huomaavaista tupakointia.
Suomessa tupakoitsijat ottavat muutkin ihmiset huomioon. Espanjankielisessä maailmassa tupakoidaan kaikkialla, ja savut puhalletaan suoraan naapurin silmiin vaikkapa nettikahviloissa.

-Teemu tietokonenikkaria.
Tietokoneemme hajoaminen Boliviassa oli meille tosi iso harmi. Emme enää pystyneet käsittelemään kuvia lainkaan, ja tekstien kirjoittaminen nettikahviloissa oli usein hankalaa. Esim. ääkkösten teko kopio-ja-liimaa -menetelmällä on hidasta puuhaa – kokeilkaapa vain, suomen kielessä on uskomattoman paljon ä- ja ö-kirjaimia! Kielimuuri esti meitä kääntymästä paikallisten tietokoneliikkeiden puoleen, joten Leenan poikaa Teemua olisi tarvittu.

Saimmeko matkustamisesta tarpeeksemme?

Emme missään tapauksessa. Nyt on hyvä tulla kotiin ja sulatella kokemuksia. Mutta matkamme on kylvänyt runsaasti uusien matkojen siemeniä. Etelä-Amerikassa on vielä paljon nähtävää. Uusi-Seelanti ja Tahitin saaret on tutkittava tarkemmin. Afrikka on kokonaan kokematta, saimme sieltä hienoja raportteja nuorilta reppumatkalaisilta.

Maailma on täynnä hienoja paikkoja ja mielenkiintoisia ihmisiä. Matka on maksanut meille hyvän perheauton hinnan – mutta auton arvo alenee, tämän matkan kokemusten arvo säilyy ja kasvaa korkoa lopun elämää. Kun matkakokemukset pystyy vielä nettipäiväkirjan kautta jakamaan ystävien kanssa, matka saa uutta lisäarvoa. Itse asiassa tämä on internet-aikakauden hienoimpia puolia. Olemme toki lähettäneet myös paljon ihan tavallisia postikortteja, ja palautteesta päätellen sellaisen saaminen lämmittää ihmisiä tänäkin päivänä.

Joskus nettisivujen tekeminen on ollut lähes kokopäivätyötä. Ison raportin julkaiseminen teksteineen ja kuvineen on vienyt 8-10 tuntia. Raportin laatiminen ei kuitenkaan koskaan ole ollut vastenmielistä; päinvastoin, se on usein pelastanut meidät hotellikuolemalta.

Matkustaa voi tietysti monella tavalla. Olemme tavanneet lukuisia ikäisiämme pariskuntia, jotka ovat suunnitelleet matkansa tunnin tarkkuudella, tienneet täsmälleen matkakohteet, yöpymispaikat ja aikataulut. Meidän spontaani tapamme matkustaa on herättänyt heissä usein ihmetystä, jopa järkytystä. Olemme tehneet matkaa päivän kerrallaan, muuttaen suunnitelmia tarpeen mukaan. Joskus olemme varanneet majapaikan päivää paria etukäteen, joskus vasta perillä etsineet yösijaa. Korvaamattomina apuinamme ovat olleet Lonely Planetin opaskirjat.

Australiasta lähdön jälkeen (ja osin sielläkin) olemme olleet aitoja reppumatkalaisia. Matkustustapa on sopinut meille hyvin, ja meitä huomattavasti nuoremmat reppumatkalaiset hyväksyivät meidät luontevasti joukkoonsa. Olemme tavanneet paljon fiksuja ja avarakatseisia nuoria ihmisiä, jotka ovat lähteneet tutkimaan maailmaa ennen kuin perustavat perheen tai hyppäävät uraputkeen.

Jotkut ovat vaivihkaa kyselleet, miten parisuhteemme on kestänyt matkan rasitukset. Todeta voi, että hyvin on mennyt ja huomenna jatkamme asumista yhteisessä osoitteessa. Erimielisyydet ovat lähinnä rajoittuneet kartanlukuun tai kahvilan valintaan. Kovimmat keskustelut on käyty nettitekstien pilkun paikoista – kun joukkueessa on sekä vapaa taiteilija että äidinkielen vanhempi lehtori, tämä lienee luonnollista.

Huomisaamuna lennämme siis kotiin, ja odotamme kotimatkaa innokkaasti. On hienoa tavata läheiset ihmiset, istua saunan lauteilla ja kuunnella kotipihan mustarastaita. Ja lukea aamulla Helsingin Sanomat! Tavallinen arki maistuu varmasti pitkästä aikaa upealta – katsotaan sitten, kuinka kauan… – T&L

Ympyrä sulkeutuu

Tuusula lauantaina 28.4.2007

Kotona ollaan ja sauna lämpiää. Maailmankierto-ympyrä sulkeutui vasta Helsinki-Vantaa lentoaseman kiitoradan päässä, kun paluureittimme lopulta leikkasi lähtöreitin kanssa. Lähdimme kaakkoon ja palasimme lounaasta.

Viimeisellä etapilla Finnairin lentoemännät hemmottelivat meidät täysin, mutta kestimme sen urheasti.

Hauskaa vappua, ja kiitos mielenkiinnostanne matkaamme kohtaan!

– Timo ja Leena