Toisen maailmanympärimatkamme teimme Leenan eläkkeelle lähdön kunniaksi. Rajamäen lukio olisi halunnut Leenan jatkamaan vielä muutaman vuoden mutta hän oli päätöksessään järkähtämätön. Yhtenä syynä oli varmaan hyvin mennyt ensimmäinen matkamme ja kaikki ne paikat, jotka olivat silloin jääneet näkemättä. Matkustimme jälleen One Worldin lipuilla ja tällä kertaa menimme päinvastaiseen suuntaan, ensimmäisenä kohteena Kuuba ja Väli-Amerikka.
Havanna 1.10.2011
Perillä ollaan, näännyttävän, lähes vuorokauden kestäneen matkan jälkeen. Geneven kentällä tunnelmat olivat vielä näin keveät:
Kuubalainen serenadi Osa 1 (jatkoa seuraa…)
Me tulimme lentsikasta kai Niukkaset horjuen.
Oli lähtömaljat juotu ja se lento oli ihmeellinen.
Me huomattiin sattumalta vai oliko se Watkinson
että serenadi teille ihan velvollisuutemme on.
Ja ympärillä oli ihana Kuuban yö…jne
Viimeisten päivien paniikinomaisten tunnelmien(mm. viimetinkaan jääneet talokaupat) jälkeen olimme helpottuneina viimein Finnairin koneessa kohti Geneveä aikaisin perjantaiaamuna. Koneen miehistö kannusti maailmanympärimatkaamme kruunaamalla aamiaisemme Perrierin shampanjalla – jälleen kerran Finnairista saimme vain hyviä kokemuksia – ja tunnelmamme oli korkealla. Geneven jälkeen pääsemmekin kokeilemaan espanjan kielen taitojamme Iberian lennolla Madridiin ja sieltä edelleen Havannaan. Päivästä tulee pitkä: aamulla tulimme kentälle kuudelta ja Havannassa olemme Suomen aikaa neljältä aamuyöllä.L
Havanna 2.10.2011
Kahden päivän tutustumisurakka Kuuban pääkaupunkiin Havannaan on takana, ja aamulla lähdemme mieli ja kukkaro keventyneinä kohti uusia haasteita. Koska turistisesonki on ohi, olemme olleet vapaata riistaa kaikenkarvaisille, ystäviksi esittäytyville helppoheikeille ja vilunkivilleille, joiden täytyy elää myös sesongin ulkopuolella. Tästä lisää myöhemmin.
Rasittavasta lentomatkasta ja aikaerosta voipuneina olemme kierrelleet helteistä Havannaa. Köyhyyttä ja kurjuutta on kaikkialla, mutta ihmiset vaikuttavat hyväntuulisilta ja optimistisilta. Ainoa restauroitu aukio, Plaza Vieja, näyttää vieraalle, kuinka kaunis kaupunki voisi olla. Korjattavaa riittää kaikkialla: talot, kadut ja autot ovat kaikki nähneet parasta ennen – päivänsä kauan sitten. Oma lukunsa ovat 50-luvun amerikanraudat, jotka jäivät tänne vallankumousta pakenevilta amerikkalaisilta. Uusien autojen omistus kiellettiin tavallisilta kansalaisilta 1950-luvun alkupuolelta lähes nykypäivään asti. Niinpä ennen sitä hankitut autot on pidetty liikenteessä rautalangan ja spakkelin voimalla. Useimpiin on bensan sääsätämiseksi asennettu Volgan tai Ladan moottori, mutta alkuperäisiäkin jenkkimoottoreita löytyy. Monet pitävät näitä myrkkykaasuja tuprutta via rohjakkeita nostalgisina, mutta Havannan ilmaa hengitettyämme olemme sitä mieltä, että useimmat niistäjoutaisivat romuttamolle.
Kuuban köyhyys johtunee monesta syystä: kauppasaarrosta, korruptiosta, poliittisesta järjestelmästä ja Neuvostoliiton romahtamisesta. Jälkien korjaaminen tulee kestämään kauan ja maksamaan paljon. Vanhempi sukupolvi näyttää tyytyneen kohtaloonsa, mutta nuoret haluavat jotain muuta. Monet opiskelevat innokkaasti englantia motiivinaan parempi tulevaisuus vaikka ulkomailla. Köyhyys saa monet epätoivoisiksi.
Huijaavia rahanvaihtajia ja lehmänlantasikarien myyjiä osasimme odottaa, mutta maitoa ”lapsilleen” anovista nuoristapareista emme olleet kuulleetkaan. Lankesimme kuitenkin tähän huijaukseen, mutta onneksi selvisimme pienillä oppirahoilla. Eräässä kaupassa seuraamme liittyi ystävällinen opettajaksi esittäytynyt tyylikkäästi pukeutunut mies, joka innostui kuullessaan meidän olevan Suomesta. Hänen ystävänsä kuulemma asui Helsingissä. Pian paikalle tupsahti myös hänen vaimonsa. Ja ennen kuin huomasimmekaan, istuimme baarissa kilistelemässä mojitoja heidän 10-vuotishääpäivänsä kunniaksi. Sitten saimme kuulla, kuinka heidän 8 kuukauden ikäiseltä lapseltaan puuttui maitoa, jota sai vain turistien vaihdettavilla pesoilla. Alta aikayksikön olimme ostaneet lapselle maitojauhetta n. 15 eurolla. Pariskunta kiitti nopeasti ja poistui paikalta. Kun seuraavassa kadunkulmassa toisella nuorellaparilla oli sama ongelma, huomasimme tulleemme petkutetuiksi. – Kuulimme turistitoimistossa, että maitojauhe myydään välittömästi mustassa pörssissä moninkertaisella hinnalla.
Edullisin tapa asua Kuubassa on ns. casa particulare – bed and breakfast –tyyppinen yksityismajoitus. Samalla pääsee tutustumaan paikallisiin ihmisiin ja heidän tapaansa asua. Majatalomme on vanha huvila, jonka pihalla kasvaa useita valtavia mangopuita, bambuja ja sitruunapuita. Emäntämme Nurca on yli seitsemänkymppinen, ystävällinen ja auttavainen. Hänen Kuuban murrettaan on joskus vaikea ymmärtää, mutta hyvin olemme pärjänneet. Majoitus kahdel ta hengeltä maksoi aamiaisineen yhteensä n. 20 euroa yöltä.
Havannassa on mahdotonta olla törmäämättä Ernest ”Papa” Hemingwayhin. Hän asui tässä rakastamassaan maassa kaksikymmentä vuotta, vuodesta 1939-59. Hänen kotitalonsa, Havannan länsipuolella sijaitseva Finca La Vigia, on monien turistien pyhiinvaelluskohde. Läheisestä Cojimarin satamasta hän lähti pyytämään miekkakaloja Pilar-veneellään, ja siellä häntä edelleen kaiholla muistellaan. Cojimar oli myös Vanhus ja meri- teoksen tapahtumapaikka.
Huomenna siirrymme maaseudulle Länsi-Kuubaan. Siellä meitä ei toivottavasti pidetä pelkkinä kävelevinä kassapäätteinä. Tietämämme mukaan Kuubassa on paljon pyyteettömästi ystävällisiä ihmisiä, mutta elintasokuilu saattaa vaikuttaa myös heihin. – T&L
Havanna 7.10.2011
Neljä päivää Viñalesin laaksossa
Viñales on noin 14000 asukkaan kylä muutaman tunnin bussimatkan päässä länteen Havannasta. Se sijaitsee laaksossa, jossa sijaitsee Unescon maailmanperintöalueisiin kuuluva kansallispuisto. Laakso on kuin Eedenin paratiisi. Sitä reunustavat ”mogotet”, erikoisen näköiset vuoripallukat. Rehevässä laaksossa kasvaa lähes kaikkea, mitä ihminen tarvitsee: bataattia, perunaa, kahvia, riisiä, ananasta, mangoa, avokadoa, maniokkia, banaaneja, tupakkaa ym.
Majapaikkamme oli yksityistalo, jota isännöi Hernan. Hän oli koulutukseltaan insinööri mutta sitä ammattia hän ei meidän aikana harrastanut. Hernanin lisäksi talossa asui hänen vaimonsa, kaksi lasta ja vanhemmat; lisäksi useita setiä, tätejä, muita sukulaisia, naapureita ja tuttavia kirjava joukko + Pancha- kissa ja Flicho-koira pyörivät mukana. Isoäiti valmisti meille aamiaisen ja päivällisen, isoisä keitti kahvin oman kahviviljelmänsä pavuista ja Hernan järjesteli retkiämme ja sekoitteli meille mojitoja. Neljän päivän täysihoito juomineen maksoi noin 100 euroa.
Parasta majapaikassamme oli terassi, jonka kiikkutuoleista saatoimme ihailla upeaa laaksoon avautuvaa maisemaa, ja ennen kaikkea kyläläisten elämää: guajiroja (hevosmiehiä) olkihattuineen, campesinoja (maalaisisäntiä) härkävankkureineen, pieniä koululaisia hevoskärryissä, polkupyöriä, rämiseviä kuorma-autoja, vanhoja mosseja, amerikanrautoja, koiria, kanoja, possuja ym. Monenkirjava kulkue huipentui aamuisin ennen kahdeksaa ja iltapäivisin työpäivän jälkeen.
Ensimmäisenä päivänä teimme noin viiden tunnin patikkaretken laaksoon ja kävimme tutkimassa paria vuorilla sijaitsevaa luolaa. Oppaanamme oli sympaattinen maalaismies Celestino, joka myös esitteli meille paikallista luontoa (kiittelimme mielessämme espanjan opintoihin uhrattua aikaa: ymmärsimme aika paljon hänen kuubalaisesta murteestaan). Lähiseudun luolissa piileskeli myös Che Guevara aikoinaan.
Retken päätteeksi Celestino vei meidät tutustumaan kotiinsa. Se oli pellon laidassa sijaitseva lautahökkeli, jossa ei ollut sähköä. Sisällä oli karua ja yksinkertaista, mutta siistiä. Keittiössä hänen vaimonsa puhdisti käsin riisiä. Mökin vieressä oli vanhan rakennuksen perustukset: vuonna 2008 loka-marraskuussa Kuubassa riehui kaksi hurrikaania, Gustav ja Ike, jotka tekivät pahaa tuhoa Viñalesin alueella. Gustav tuhosi Celestinon kodin täysin; lautamaja oli rakennettu vanhan kodin jäännöksistä. Celestino ja hänen vaimonsa vaikuttivat kuitenkin tyytyväisiltä ja tasapainoisilta ja odottivat sähköä, joka oli luvattu ennen joulua – ehkä meillä tavarakylläisyyden keskellä elävillä olisi opittavaa näiltä ihmisiltä.
Seuraavana aamuna aikaisin lähdimme taksikyydillä Cayo Jutiakseen viettämään rantapäivää. Kuljettajana meillä oli rehevänauruinen muusikko Juan, joka kertoi meille olevansa tulossa tammikuussa Suomeen soittamaan risteilylaivalle. Juanin kanssa kommunikointi sujui hyvin: hän osasi yhtä paljon/vähän englantia kuin me espanjaa. Juanin auto oli hyvin ”kansainvälinen”: rämisevä runko oli Morris vm. -60, savuttava moottori Ladan ja rapistunut kojelauta Peugeotin. Tuulilasinpyyhkijöitä ei ollut lainkaan. Tie oli surkea eikä iskunvaimentajia juuri ollut, mutta hyvin selvisimme n. 60 kilometrin matkasta.
Cayo Jutias on n. 3 kilometrin mittainen hiekkaranta. Lähistöllä ei ole majoituspaikkoja ja rannalla oli yksi pieni ravintola, joten ranta oli lähes autio. Hiekka oli valkoista ja vesi lämmintä kuin maito, ja nautimme auringosta liiankin kanssa. Mangrovien keskellä paikallisella kalastajalla oli oma salainen paikkansa, jossa hän grillasi pyydystämiään herkullisia, suuria hummereita ja kantoi meille kuin pizzataksi ikään viidellä eurolla annoksen, jossa oli hummerin lisäksi riisiä, avokadoa ja leipää – hyvin maistui.
Liftaaminen on Kuubassa yleinen tapa liikkua, koska julkista liikennettä on hyvin vähän. Kotimatkalla rannalta kyytiimme liftasi nuori naislääkäri, joka kertoi liftaavansa joka päivä noin 20 kilometrin mittaisen työmatkansa edestakaisin. Hänen mukaansa lääkärin kuukausipalkka on Kuubassa n. 15 euroa (opettajan alle 10 euroa). Jokaisella lääkärillä on vastuullaan 125 perhettä, ja heillä on käytännössä jatkuva päivystys. Kuubalaiset lääkärit ovat hyvin koulutettuja ja he ovatkin yksi maan harvoista vientiartikkeleista.
Viimeisenä päivänä kävimme pienessä kalastajakylässä, Puerto Esperanzassa, jossa opaskirjan mukaan kellot pysähtyivät n. vuonna 1951. Se on ihan oikeasti aito pieni kylä, jossa ei turisteja juuri näy. Asukkaat saavat elantonsa kalastamalla hummereita ja myymällä niitä hotelleihin tarjottavaksi turisteille. Paikalliset suhtautuivat turistiin ystävällisen uteliaasti ja tervehtivät lämpimästi. Todistimme kahden possun teurastusta kylän keskustassa.
Kuubalaiset asuvat hyvin yksinkertaisissa, yleensä kivestä rakennetuissa joko iloisesti maalatuissa tai maalaamattomissa pikkutaloissa, joissa on kivilattiat, ikkunoissa ainoastaan säleiköt, ei lasia lainkaan. Joka talon etuverannalla on pari keinutuolia, joista asukkaat seuraavat maailman menoa. Köyhyys on suurta, mutta silti ihmiset pukeutuvat hyvin, varsinkin naiset. Turisteille tarjotaan hyvää ruokaa, varsinkin kala on erinomaista, mutta paikallisten pääravintoa näyttä olevan mustista pavuista tehty keitto, joka maistuu vähän meidän hernekeitoltamme. Hedelmiä syödään paljon. Koska amerikkalaista roskaruokaa ei (vielä) ole saatavilla, ylipainoisia on vähän.
Havanna 9.10.2011
Olemme viettäneet pari viimeistä Kuuban- päiväämme Havannassa, josta huomenna (toivottavasti) lennämme Meksikoon, Cancuniin. Kuubasta olemme löytäneet kaksi täysin erilaista maailmaa: Toisaalla on vehreä ja rauhallinen maaseutu, joka elää elämäänsä 50-luvun tyyliin ja jossa ihmiset ova trutiköyhiä mutta onnellisen oloisia ja pyyteettömän ystävällisiä. Toisaalla rähjäinen, meluisa Havanna, jossa turistia vaanivat jatkuvasti taksikuskit, rahanvaihtajat ym. yrittäjät. Täällä tulee surulliseksi katsoessaan rakennusten murenevaa kauneutta: jos pian ei tehdä jotakin, ei ole enää, mitä korjata.
Asumme tällä kertaa vanhassa Havannassa mukavan eläkkeellä olevan opettajapariskunnan luona (kuinkas sattuikaan!) vanhan talon neljännessä kerroksessa, josta aukeaa maisema yli vanhankaupungin. Opettajan palkka on täällä alle 10 euroa kuukaudessa ja eläke sitäkin vähemmän, joten tuomme heille mukavaa lisätienestiä.
Eilen seurasimme Hemingwayn jalanjälkiä Cojimarin kalastajakylässä, josta Pilar lähti merelle ja Vanhus ja meri – teoksen vanha mies kalaan. Kävimme myös kunnon turistin tapaan tutustumassa Vallankumousmuseoon, joka sijaitsee entisessä presidentin palatsissa. Paikka tihkuu propagandaa ja sieltä saa väistämättä vallankumousähkyn.
Nyky-Kuuban kurjuutta katsellessamme mietimme väkisinkin, onko tämä se Kuuba, jonka Che ja Castro halusivat kansalleen. On toki ollut hyvä nähdä tämä maa ennen kuin se muuttuu. Moni paikallinen toivoo, että muutos tulee Euroopasta eikä Amerikasta. – Tosin Amerikka on niin lähellä, että pian Maleconin rantoja reunustanevat loistohotellit ja hampurilaisketjut, ja ihana Viñalesin laakso on täynnä golfkenttiä.Yksi asia kuitenkin yhdistää kuubalaisia kaikkialla, kaupungeissa ja maaseudulla: yhteisöllisyys. Ihmiset ovat lämpimiä ja ystävällisiä toisiaan kohtaan, ja jos joltain jotain puuttuu, naapuri auttaa. Toivottavasti tämä asia ei milloinkaan muutu.
Tulum, Meksiko 13.10.2011
Lyhyt lento Havannasta Cancuniin Meksikoon sujui mallikelpoisesti, vaikka etukäteen hieman epäilyttikin Cubanan Yak-koneen maine. Kone ei ollut ihan viimeisintä vuosimalliakaan, mutta ylös päästiin, alas tultiin ja palvelu oli erinomaista.
Cancun ja se lähettyvillä oleva Playa del Carmen ovat isokokoisten amerikkalaisturistien kansoittamia lomakeitaita, joista halusimme nopeasti pois. Minibussi toi meidät 120 kilometrin päässä sijaitsevaan pieneen Tulumin kylään. Tulumissa on upean hiekkarannan lisäksi myös Maya-intiaanien ainoa meren rannalla sijaitseva linnake.
Kuuban jälkeen Meksiko tuntui tavarataivaalta, ainakin tämä osa maata on melko vaurasta. Langaton netti toimii moitteettomasti, ruoka polttaa ihanasti suussa ja tacot ja enchilladat maistuvat. Pienikokoiset mayojen jälkeläiset hymyilevät ystävällisesti eivätkä tyrkytä palveluitaan turistille liian innokkaasti. Hintataso on suomalaisittain edullinen: iso, ilmastoitu hotellihuoneemme + langaton netti maksoi n. 25 euroa per yö, ja ravintolassa hyvä illallinen kahdelle maksoi n. kympin.
Vaikka Meksiko voi Yhdysvaltojen rajojen läheisyydessä olla hyvinkin vaarallinen paikka, Tulum on rauhallinen. Turvallisuudesta pitävät näkyvästi huolta viiden eri poliisivoiman partiot, jotka kiertävät katuja iltaisin, kaikki vilkut välkkyen. Suorastaan pelottavalta näyttää raskaasti aseistettu partioauto, josta kiväärinpiiput sojottavat katuja kohti. Onneksi pikkukylän rauhaa ei ole rikkonut mikään.
Olemme viettäneet täällä kaksi hienoa päivää turkoosin Karibianmeren rannalla, jossa Timo pääsi pitkästä aikaa kokeilemaan myös bodysurfausta. Tulumin rannan valkoisella hiekalla oli mukavan väljää ja vesi oli kuin linnunmaitoa. Muut turistit olivat enimmäkseen Englannista ja Italiasta. Täällä voisi hyvin viettää pitemmänkin rantaloman. Tänään kävimme myös tutustumassa Maya-intiaanien linnakkeeseen.
Huomenna jatkamme matkaa bussilla kohti etelää. Tarkoituksemme on suunnata Belizen kautta Guatemalaan. Meksiko jää tällä kertaa vähälle, mutta tänne voisi tulla uudestaankin.
Flores, Guatemala 14.10.2011
Matka Tumalista Chetumaliin Belizen rajalle sujui mukavasti luxus-bussilla. Chetumalissa oli edessä paluu toisenlaiseen todellisuuteen: matkaa jatkettiin polvet koukussa ikivanhalla amerikkalaisella koulubussilla, reggae soi ja ilmastointi hoitui ekologisesti avoimista ikkunoista. Bussi oli täpötäynnä paikallista väkeä: rastahiuksisia nuoria miehiä, koululaisia, työläisiä ym. Bussin piti olla express-nonstop, mutta kuljettaja noukki mukaan kaikki tien varrella viittovat. Välillä ajettiin hurjaa vauhtia, välillä äkkipysähdyksen jälkeen peruutettiin noukkimaan mukaan pysäkille jäänyt äiti lapsineen. Ammattipainijan näköiset aseistautuneet poliisit tutkivat bussin kahteen eri kertaan, ensimmäisellä kerralla ehdimme jo epäillä ryöstöä.
Iltahämärässä Belize City tuntui meistä epämääräiseltä ja suorastaan pelottavalta. Kauppojen tiskit oli eristetty kalterein, samoin vaatimattoman majapaikkamme ovet ja ikkunat. Kaupunki näytti rähjäiseltä ja köyhältä, ja annoimme auliisti kolikoita rahaa vaativille kerjäläisille. Heillä on monilla ase paidan helman alla. Belizen rannikko onkin lähinnä sukeltajien paratiisi, tavalliselle turistille siellä ei ole mitään. Vietimme kuitenkin viihtyisän illan mukavan britti-nuorukaisen seurassa paikallisessa rantakahvilassa.
Yö kului ukkosen jylinää kuunnellen ja aamulla lähdimme jälleen vanhalla koulubussilla kohti Guatemalan rajaa. Rannikkotien suomaastot vaihtuivat kauniin vehreäksi ja kumpuilevaksi maastoksi. Rajanylitys sujui ongelmitta, ja pikkubussissa köröttelimme Floresiin. Peten Itza-järven saarelle rakennettu kaupunki on siisti ja ystävällinen. Huomisaamuna ennen kukonlaulua (klo 4.30) lähdemme tutustumaan Guatemalan ehkä ykköskohteeseen, Tikalin maya-kaupunkiin. Toivottavasti sade lakkaa siihen mennessä.
Antigua, Guatemala 16.10.2011
Päivä Tikalin mayakaupungissa
Pohjois-Guatemalassa keskellä sademetsää sijaitseva Tikalin mayakaupunki perustettiin 500-luvulla ekr. Suurimmillaan se oli vuosina 200 -900 jkr. jolloin kaupunkialueella oli yli 90 000 asukasta ja sen ympäristössä asui yli 400 000 ihmistä. Sen mahti hiipui 1000-luvun lopulla.
Tikalin hylkäämiseen vaikuttivat monet seikat, esimerkiksi pitkäaikainen kuivuus. Machu Pichussa inkat kehittivät hienosti toimineen vesijohtoverkoston, mayat sen sijaan olivat riippuvaisia sadevedestä. Machu Pichun lailla Tikal oli pitkään unohduksissa ja löytyi vasta 1800-luvulla. Nykyään se sijaitsee 570 km2: n suuruisen kansallispuiston keskellä. Kaupunkialue on yli 16 km2, ja siellä on yli 3000 rakennusta. Pennsylvanian yliopisto on vaikuttanut ratkaisevasti sen entisöintiin. Vain alle 10% alueesta on avattu turisteille. Elokuvan ystävät tunnistavat Tikalin George Lucasin ensimmäisestä Tähtien sota -elokuvasta.
Saavuimme Tikaliin auringonnousun aikaan. Sää ei meitä suosinut, mutta voimme sanoa olleemme siinä mielessä onnekkaita, että toisin kuin edellisenä päivänä, sade hetkittäin lakkasi ja välillä jopa aurinko pilkahti esiin. Mutta lämmin, höyryävä kosteus toisaalta vain lisäsi tiheän viidakon keskeltä kohoavan mayavaltakunnan maagista tunnelmaa. Ajoituksemme oli myös siinä mielessä hyvä, että sesongin ulkopuolelle saimme liikkua rauhassa, ja aamuvarhaisella alue oli meidän lisäksemme lähes tyhjä. Oppaamme kertoi, että vilkkaimpaan aikaan päivittäinen vierailijamäärä on noin 7000.
Mayat uhrasivat ihmisiä – vauvoja, neitsyitä ja vangittuja vihollisia – ennen suuria taisteluja tai taatakseen hyvän sadon. Jos uhrina oli vihollispäällikkö, tämä saatettiin syödä. Uhrattavien määrä oli korkeintaan muutama kymmenen kerrallaan, kun taas Meksikon aztekit uhrasivat joskus jopa kaksikymmentätuhatta ihmistä yhdellä kertaa.
Temppeleiden ja muiden raunioiden lisäksi alueella vilisi myös erilaisia sademetsässä viihtyviä eläimiä: lammessa asustavaa krokotiiliä emme onnistuneet näkemään, mutta erilaisia apinoita hyppeli puissa, jaloissa vilisteli pussirottia ja villikalkkunoita ja ilmassa lenteli papukaijoja. Oppaamme löysi ihailtavaksemme/kauhisteltavaksemme kämmenen kokoisen tarantellan, joka kuitenkaan ei ollut myrkyllinen. Parhaita kavereitamme olivat kuitenkin mäkäräiset ja hyttyset, joihin emme olleet älynneet varautua. Leenan sääret ovat tänään kuin vesirokon jäljiltä.
Päivästä tuli meille pitkä: varhaisen aamuherätyksen ja rankan retken jälkeen edessämme oli vielä yli kymmenen tunnin yöbussimatka etelään Antiguan kaupunkiin, jonka ympäristöä tutkimme parina lähipäivänä. Bussi oli hieno, mutta nukkuminen jäi vähiin, koska tie oli huono ja bussi joutui väistelemään rankkasateen aiheuttamia maanvyöryjä.
Lago de Atitlán, San Pedro la Laguna
Öinen bussimatka Guatemala Cityyn hyvällä bussilla sujui turvallisesti ja melko mukavasti. Tilavassa bussissa sai hyvän lepoasennon, mutta huonokuntoisen tien töyssyt herättivät tämän tästä. Bussi joutui lisäksi väistelemään runsaiden sateiden aiheuttamien maanvyöryjen tuomia kivenlohkareita. Meidän ja neljän muun turistin piti vaihtaa pienempään bussiin Guatemala Cityssä varhain sunnuntaiaamuna, mutta pikkubussi (jonka olimme maksaneet) petti meidät eikä ilmestynytkään paikalle syystä tai toisesta. Onneksi meitä oli kuusi jakamassa noin tunnin taksimatkakuluja Antiguaan.
Antiguan kaupunki on espanjalaisten rakentama Guatemalan entinen pääkaupunki, joka tuhoutui pahasti maanjäristyksessä 1800-luvulla. Nykyään se on turistien suosima rauhallinen pikkukaupunki nupukivillä päällystettyine kapeine katuineen. Vietimme sateisen sunnuntaipäivän kävellen kuvauksellisilla kujilla ja katsellen kaupunkilaisten (ja turistien) elämää maistellen erinomaista guatemalalaista kahvia.
Surkeaa säätä uhmaten lähdimme aikaisin maanantaiaamuna tulivuoriretkelle 2550 metriä korkealle Pacaya-tulivuorelle. Vuori on jatkuvasti aktiivinen, ja se purkautui viimeksi vuoden 2010 toukokuussa. Pacayan kuumien laavakivien keskeltä nousee höyrypilviä taivaalle ja sen rinteillä on useita pikkukraatereita. Huonon sään takia emme päässeet aivan huipulle, vaan kiipesimme (Leena hevosen selässä) noin 2300 metriin. Siellä pääsimme kömpimään pieneen sivukraateriin, josta kasvoille löyhähti tulikuuman kiukaan löyly.
Guatemalassa on satanut parin viikon verran yhteen menoon, mikä on aiheuttanut pahoja maanvyöryjä ja tulvia etenkin täällä eteläisessä osassa maata. Lago de Atitlán on useiden kauniiden pikkukylien ja kolmen tulivuoren vartioima syvä (340 metriä) järvi Guatemalan ylänköalueella, jonne halusimme tulla ihailemaan dramaattista maisemaa. Matka tänne oli epävarma, koska tie oli ajoittain suljettuna maanvyöryjen takia. Lopulta, 4 ½ tunnin töyssyisen ja hitaan (vain 50 km:n mittaisen) pikkubussimatkan jälkeen pääsimme kuitenkin perille.Huonon kelin takia hotellit ovat tyhjillään ja saimme hyvän huoneen, jonka ikkunasta avautuu (?) maisema järvelle, 10 eurolla/yö. Sade ei kuitenkaan ole antanut periksi eikä maisema ole vielä avautunut. Sadetta olemme pidelleet kirjoittamalla nettijuttua (Leena) ja katsomalla jalkapalloa televisiosta (Timo). (Real Madrid päihitti Lyonin 4-0!). Kylällä maleksii nuoria reppureissaajia, joiden haaveet tulivuori- ym. seikkailuista ovat sateiden vuoksi jäissä. Sadekauden pitäisi olla jo ohi, mutta luontoemo on oikullinen. Vinkki: paras aika tulla tänne on marras – helmikuu.
Kaksi viikkoa jatkuneiden sateiden takia järven pinta on noussut yli metrin ja monet talot ovat tulvan saartamia. Paikalliset ovat murheen murtamia, koska kaivatut turistit eivät uskalla tulla tulvien keskelle. Jännitämme nyt, pääsemmekö täältä huomenna pois jatkamaan matkaa kohti El Salvadoria.
Granada, Nicaragua 21.10.2011
Koko yön jatkuneen rankkasateen jälkeen olimme keskiviikkoaamuna varmoja, että tie San Pedrosta takaisin Antiguaan olisi poikki, mutta urheasti pikkubussimme ponnisteli läpi paikoin koskena virtaavan kapean vuoristotien kiertäen useita maanvyörymiä, jotka lähes sulkivat ajoreitin.
Keskiviikko- ja torstaipäivät urakoimme bussissa läpi Etelä-Guatemalan ja San Salvadorin Nicaraguaan. Yön nukuimme San Salvadorissa bussiyhtiön nuhjuisessa hotellissa, josta seuraava bussimme lähti neljältä aamulla eteenpäin. Vaikka ulkona oli tropiikin kuumuus, tehoilmastoitu bussimme oli kuin pakastearkku. Joka suunnasta tuntui tulevan jääkylmä tuiverrus, kuin suoraan Lapin tuntureilta. Timon teorian mukaan tehokas ilmastointi tarvitaan siksi, että täällä syödään niin paljon papuja. Timo itsekin huomasi jossain vaiheessa tuoksuvansa kuin tulivuori…
El Salvadorin pääkaupungista San Salvadorista meille jäi varsin pimeä vaikutelma. Oli pimeää kuin saavuimme sinne ja pimeää, kun lähdimme. Kaupunki oli rähjäisen oloinen, ulos ei tehnyt mieli mennä: omaisuudestaan olisi varmasti nopeasti päässyt eroon. Ystävällinen taksikuski etsi kanssamme ruokapaikkaa, mutta yhdeksältä illalla ruokaa ei enää tuntunut löytyvän mistään. Ainoa auki oleva paikka oli amerikkalainen roskaruokala KFC, johon nälkäisen matkalaisen oli pakko tyytyä. Taksikuskimme vartioi turvallisuuttamme oven ulkopuolella, kuten myös automaattihaulikolla aseistautunut vartija.
San Salvadorissa espanjan kielen taitomme joutui koetukselle: järkytykseksemme paikallisesta, pikakiväärin vauhdilla pälätetystä murteesta emme osanneet tunnistaa sanaakaan.
Torstaina bussi vei meidät lähes 600 km El Salvadorista Hondurasin läpi Managuaan, Nicaraguan pääkaupunkiin. Saimme omin silmin nähdä Väli-Amerikan tulvien aiheuttamia tuhoja, jotka ovat olleet tärkeimpiä uutisia paikallisissa tiedotusvälineissä. Monin paikoin tärkeä liikenneväylä, Pan American Highway oli lähes poikki maanvyöryjen takia, ja monet tienvarren talot olivat kattoa myöten veden alla. Myös ihmisiä on uutisten mukaan kuollut tulvissa ja satoja tuhansia joutunut kodittomiksi.
Hondurasin maisemat olivat vehreitä ja avaria, monin paikoin tie kulki varsin korkealla. Koko maassa näytti olevan pyykkipäivä: pyykkiä kuivui iloisesti naruilla, piikkilanka-aidoilla, nurmikoilla ja jopa tien pientareilla. Naiset olivat olleet ahkeria, koska oli ensimmäinen poutapäivä aikoihin.
Managua vaikutti yhtä ikävältä ja meluisalta kuin kaikki Väli-Amerikan suurkaupungit. Jatkoimmekin matkaa välittömästi Nicaragua-järven rannalle Granadan pikkukaupunkiin. Nicaragua-järvi on Väli-Amerikan kolmanneksi suurin, ehkä Laatokan kokoinen. Granada on siirtolaistyylinen, kaunis ja turistien suosima kaupunki, joka on perustettu 1500-luvulla. Kaupunkia vartioi jatkuvasti aktiivinen Masaya-tulivuori.
Usean päivän matkustamisen jälkeen olomme oli nuhjaantunut ja palkitsimme itseämme majoittumalla matkabudjettimme ylittävään hotelliin, jossa olemme nauttineet suunnattomasti suorastaan ylellisestä huoneesta ja ruhtinaallisesta aamiaisesta ja saaneet samalla kostuneita varusteitamme kuivattua. Täkäläisittäin kallis hotelli, joka Suomessa maksaisi parinsadan euron verran, maksoi täällä 50 euroa.
Granadan sää on ollut kuuma (yli 30 astetta) ja hyvin kostea, mutta enimmäkseen poutainen. Teimme veneretken järvelle, Las Isletas – nimiselle pienten saarten sokkeloiselle alueelle, jossa on mm. Managuan miljonäärien kesämökkejä ja apinoiden kotisaaria.
Nicaragua-järven ympäristössä olisi paljon mielenkiintoista nähtävää, mutta valitettavasti aikamme Väli-Amerikassa alkaa loppua (ensi keskiviikkona lennämme Panamasta Ecuadoriin), ja huomenna jatkamme matkaa Costa Ricaan.
San José, Costa Rica 23.10.2011
Saavuimme Costa Rican pääkaupunkiin iltahämärässä, 8 tunnin bussimatkan jälkeen Nicaraguan Granadasta. Tie myötäili Nicaragua-järven rantoja ja kaiholla katselimme Ometepe-saaren tulivuoria, joihin olisimme tutustuneet paremmin, jos aika olisi riittänyt. Rajan ylitys oli rasittava, koska Nicaragua ja Costa Rica ovat huonoissa väleissä. Rajalla poliisit kovistelivat nuorehkoa pariskuntaa ja kaunis morsian vietiin jonnekin tarkastettavaksi. Pariskunta saattoi olla poliisin vanhoja tuttuja. Joka tapauksessa bussi jatkoi matkaa ilman tyttöä ja poliisien himokkaista katseista päätellen hän ei ihan vähällä selvinnyt. Mahdollinen skenaario oli, että tytön laukusta ”löydettiin” jotain sopimatonta (jonka poliisit olivat sinne laittaneet), ja hän joutui lunastamaan vapautensa tietyillä palveluksilla. Tällainen käytäntö ei kuulemma ole harvinaista Nicaraguassa, jossa poliisi on pahasti korruptoitunut. Myös Guatemalassa kuulimme tarinoita poliiseista, jotka ujuttavat jotain tarkastamaansa autoon, ja vaativat autoilijalta muutaman dollarin mikäli tämä haluaa jatkaa matkaa käymättä välillä vankilassa.
Costa Rica on nimensä mukaisesti Väli-Amerikan rikkain valtio, mikä näkyi bussin ikkunastakin siisteinä tienvierustoina ja hyvin hoidettuina pihapiireinä. Surkeita hökkelikyliä, jotka ovat olleet Väli-Amerikassa tavallisia, ei juuri näkynyt. Costa Rican maisemat olivat kuin Hondurasissa, vehreitä ja kauniita.
Olemme viettäneet San Joséssa (jälleen) sateisen päivän. Kaupunki on yhtä epäinspiroiva kuin muutkin Väli-Amerikan pääkaupungit. Liikenne on mielipuolista, kadut ovat likaisia ja koko ajan pitää varoa omaisuutensa puolesta. Amerikkalaiset roskaruokalat ovat vallanneet kaupungin, minkä näkee myös sen asukkaista. Kunnollista ruokapaikkaa on vaikea löytää. Kävimme syömässä hotellimme läheisessä kulmakapakassa, jossa istui pelkästään olutta litkiviä ja jalkapalloa televisiosta katsovia miehiä. Yllättäen risotto-tyyppinen kalaruoka olikin ihan kelvollista.San José on varkaiden paratiisi, ja kaikki kodit on suojattu jykevillä kaltereilla. Masentavaa on katsella nuorten Jennifer Lopezia matkivien tyttöjen pukeutumistyyliä. Pojat ovat puolestaan hyvin tarkkoja siitä, minkä merkkiset lenkkarit heillä on jalassaan. Keskustan kävelykaduilla on kymmeniä kenkäkauppoja vierekkäin, kaikissa tarjolla samoja (piraatti?)-lenkkareita.
Costaricalaiset ovat varautuneita ja ehkä jopa ujoja, mutta jos heitä kohtelee kunnioittavasti ja ystävällisesti, he avautuvat ja osoittautuvat uskomattoman lämpimiksi ja mukaviksi ihmisiksi. (Samanlaisia taidamme olla myös myös me suomalaiset?)
Päivän kohokohdaksi muodostui paikallisen taksikuskin kanssa tehty retki 40 km:n päässä sijaitsevalle Poás-tulivuoren alueelle. Seutu on myös yksi Costa Rican suurimmista kahvinviljelysalueista. Tulivuoret eivät juuri ole meille hymyilleet, emmekä nähneet tästäkään maailman suurimmaksi sanotusta kraaterista sateen takia mitään. Sen sijaan käynti samalla alueella sijaitsevassa La Pazin vesiputous-sademetsässä oli vaikuttava.
San Joséssa katujen nimet ovat hyvin epämääräisiä eikä taloja ole numeroitu. Esimerkiksi hotellimme osoite menisi vapaasti suomennettuna suunnilleen näin: Mexikon kaupunginosa, Caltzadan apteekista 300 m etelään ja 50 metriä itään, 7. Avenidan kulmassa, 18. ja 20. Katujen välissä. – Suomalaisella postinkantajalla voisi mennä sormi suuhun etsiessään oikeita osoitteita. Saman mallin mukaan oma osoitteemme olisi vaikkapa: Tammisalon alueella, 100 metriä liikenneympyrästä itään, oikealla puolella kirkon ja kävelytien välissä – Mitenkäs tämän saisi mahtumaan postikortin osoitetilaan?
Suomalaista Matkahuoltoa on tullut ikävä täällä yrittäessämme saada tietoa bussien aikatauluista. Tica Bus –yhtiö on ainoa bussiyhtiö, joka liikennöi läpi koko Keski-Amerikan Meksikosta Panamaan. Sen lisäksi on useita paikallisia yhtiöitä, jotka liikennöivät naapurivaltioiden välillä. Pääkaupungeissa ei ole yhteisiä bussiasemia, vaan jokaisella yhtiöllä on oma terminaalinsa, joka yleensä sijaitsee jollain rähjäisellä sivukadulla. Esimerkiksi Tica-Bussin lippuja ei voi varata muuta kuin menemällä sen omaan terminaaliin, puhelinvarauksia ei oteta vastaan. Aikatauluja on vaikea löytää, lippuja voi ostaa vain käteisellä, luottokortit eivät kelpaa. Itse bussit ovat moderneja ja mukavia.
Illalla klo 23 lähdemme camabussilla (= sänkybussilla) 15 tunnin matkalle kohti viimeistä Väli-Amerikan kohdettamme Panama Cityä. Uutiset näyttivät juuri kuvia tulvivista kylistä siellä, mihin olemme ensi yönä menossa.
Panama City 25.10.2011
Yhden yön ja lähes yhden päivän kestänyt bussimatka San Josésta Panama Cityyn sujui tilavassa bussissa muuten mukavasti, mutta rajan ylitysmuodollisuudet Costa Rican ja Panaman rajalla, jotka kestivät 3 ½ tuntia, olivat näännyttävät. Costa Rican puolella tie oli todella huono, ja välillä alkoi jo pelottaa, selviämmekö pimeästä, sumuisesta ja sateisesta yöstä koskaan perille. Bussi saapui rajalle aamun valjetessa viideltä. Uniset ja nälkäiset matkustajat odottivat Costa Rican puolella tunnin, eikä mitään tapahtunut: viranomaiset saapuivat töihin vasta kello kuusi. Panaman puolella sitten uudelleen odotettiin matkatavaroiden tarkastamista 2 ½ tuntia.
Matkalaisten mieliala kuitenkin parani, kun bussin viimein lähtiessä liikkeelle meille tarjottiin aamiaiseksi kahvia ja voileipiä. Panaman puolella tie kulki osan matkasta hyvin korkealla, ja maisemat hivelivät silmiä. Tien laatu myös parani. Tien varsilla näkyi runsaasti hyvin hoidettuja ja äveriään näköisiä maatiloja.
Toisin kuin muualla Väli-Amerikassa Panama Cityssä on iso ja hieno keskuslinja-autoasema. Sopivan majapaikan löytäminen oli helppoa, koska yösijan tarjoajia oli jo asemalla vastassa, ja saimme ilmaisen autokyydin suoraan hyvään ja erittäin edulliseen (noin 25 euroa/yö) hotelliin keskustassa.
Panama City jakaantuu kahteen hyvin erilaiseen osaan: vanhaan keskustaan, jossa on mm. pitkä tavaratalojen ja kauppojen reunustama kävelykatu ja huippumodernien pilvenpiirtäjien muodostamaan uuteen keskustaani, joka muistuttaa erehdyttävästi Hongkongia tai Shanghaita. Taksilla liikkuminen on halpaa ja helppoa, mutta liikenne on mieletöntä. Käveleminenkin on hankalaa, koska autoilijat eivät kunnioita jalankulkijoita tippaakaan. Teimme kuitenkin parin tunnin kävelymatkan meren rannalla olevalla hienolla rantabulevardilla, joka oli kuin tehty viihtyisille katukahviloille mutta jotka siltä puuttuivat kokonaan. Muutenkin ihmettelimme puuttuvaa ravintolakulttuuria kaupungissa, jonka ilmasto on kuin luotu terassiravintoiloille. Missä olivat ruokaravintolat? Onneksi hotellistamme saimme ruokaa.
Tänään Timo halusi katsoa laivoja kanavassa, ja niinpä kävimme Mirafloresin sululla, jossa on myös kanavan historiasta kertova museo. Onneksemme paria isoa rahtilaivaa hinattiinkin juuri sulun läpi. 80 km:n ja kahdeksan tunnin kanavamatka ei ole laivayhtiölle ihan halpa: ison rahtilaivan kanavamaksu saattaa olla noin 300 000 dollaria. Ilmeisesti matka kanavan kautta tulee kuitenkin halvemmaksi kuin Kap Hornin kiertäminen. Kanava, joka valmistui vuonna 1914, on Panamalle elintärkeä tulonlähde, josta he ovat hyvin ylpeitä.
Leena käväisi tänään myös lääkärissä. Kuuban hiekkarannalla pikkuvarpaan juureen ilmeisesti puraisi jokin ötökkä, eikä pureman aiheuttama ihottuma ole ottanut parantuakseen. Lääkäri määräsi siihen voidetta, joka toivottavasti parantaa vaivan. Lääkäriin pääsy oli täällä helppoa ja nopeaa, käyntimaksu oli kahdeksan dollaria.
Olemme nyt siis kulkeneet läpi kaikkien kahdeksan Väli-Amerikan valtion ja saaneet niistä ainakin pintapuolisen kuvan. Guatemalaan palaisimme vaikka heti. Sen Maya-intiaanien jälkeläisten vilpitön lämpö ja ystävällisyys vei sydämemme ja mahtava luonto valloitti. Monta tulivuorta jäi näkemättä sateen takia ja haluammekin palata paremman sään aikaan. Nicaragua-järven rannalle haluaisimme myös uudelleen, kuten myös ehkä Costa Ricaan. Kuten kuvista näkyy, olemme kulkeneet enimmäkseen sateessa: vain kaksi ensimmäistä päivää Tulumin rantahiekoilla olivat aurinkoisia. Tuuriakin meillä on ollut, sillä olemme juuri ja juuri ehtineet pois kahden hurrikaanin tieltä, eivätkä tulvat tai maanvyörytkään vieneet meitä mennessään.
Väli-Amerikan ruokakulttuurista voisi sanoa, että oikeastaan vain Meksikossa on oma, erilainen (ja herkullinen) ruokansa, muualla ravintoloista saa jonkinlaista meksikolaistyyppisen ja amerikkalaisen ruoan välimuotoa ja papuja eri muodoissa syödään paljon. Kahvi on erinomaista kaikkialla, mutta Guatemalassa erityisen hyvää. Viiniä ei oikeastaan tunneta. Sitä on kyllä listalla, mutta pyydettäessä sitä ei yleensä kuitenkaan löydy tai se on hyvin kallista (kaiholla odottelemme Chileä…). Rommia sen sijaan on runsaasti tarjolla erilaisina sekoituksina. Kaikissa suurissa kaupungeissa ravintolakulttuuri on köyhää, terassiravintoloita ei ole kuin turistikeskuksissa.Yksi asia on askarruttanut: missä ovat linnut? Kuvittelimme, että näissä tropiikin maissa olisi taivaan täydeltä värikkäitä papukaijoja ym. lintuja, mutta olemme nähneet lähinnä korppikotkia, varpusia ja joitakin rastaan sukulaisia. Onko tämä se hinta, jonka metsien raivaaminen ja maanviljelyksen tehostaminen on vaatinut?
Myönteinen kokemus on ollut tekniikan kehittyminen sitten viime matkamme (viisi vuotta sitten): langaton nettiyhteys on nykyään lähes jokaisessa ravintolassa ja kurjimmassakin hotellissa. Pikku tietokoneestamme on ollut siis paljon iloa; kotisivujen päivittäminen ja sähköpostin seuraaminen on ollut helppoa.
Suomea täällä ei juuri tunneta, tosin eräs costaricalainen vodkan ystävä kiitti Suomea Absolut-vodkasta (!). Joulupukki on lapsille tuttu ja lumi kiehtoo kaikkia. Kaupoissa on jo täysi joulumeininki ja poron näköisiä otuksia ja muovisia lumiukkoja näkyy kauppojen ikkunoissa.
Huomenna lennämme vähän erilaiseen kulttuuriin Etelä-Amerikkaan, Quitoon, Ecuadorin pääkaupunkiin. Quito sijaitsee yli 2800 metrin korkeudessa, joten saamme sopeutua taas korkeaan ilmanalaan ja Panamaa huomattavasti viileämpään säähän. Käynti Galapagos-saarilla(joilla Darwin kehitti evoluutio-teoriansa) ei taida mahtua tämän reissun budjettiin. Tutustuimme toki jo Meksikossa kehityskaaren korkeimpaan (tai ainakin suurimpaan) ilmentymään, eli amerikkalaisiin turisteihin…
Quito, Ecuador 27.10.2011
Keskiviikkoiltana saavuimme Quitoon koneenvaihtoineen noin neljä tuntia kestäneen lennon jälkeen. Koska jouduimme vaihtamaan sekä konetta että lentoyhtiötä Kolumbian Medellinissä, olimme etukäteen varmoja, että matkaan tulisi mutkia. Yllätys oli, että matka sujui ongelmitta, palvelu oli hyvää myös Kolumbiassa, aikataulut pitivät ja jopa rinkkamme ilmestyivät ensimmäisten matkatavaroitten joukossa hihnalta.
Quito lumosi meidät jo ilmasta. 1,5-miljoonainen, aikoinaan inkojen rakentama kaupunki sijaitsee täsmälleen päiväntasaajalla, 2850 metrin korkeudessa Andien rinteillä ja sen siluetista kohoaa kymmenkunta tulivuorta, korkeimpana lähes 6000-metrinen aktiivinen Cotopaxi. Kaupunki leviää vuorten rinteille 50 km pitkänä ja noin kuusi kilometriä leveänä nauhana.Quiton historiallinen keskus on Unescon maailmanperintölistalla, koska sitä pidetään parhaiten säilyneenä vanhana kaupunkina koko Etelä-Amerikassa.
Löysimme viihtyisän ja rauhallisen hostellin aivan vanhan keskusaukion tuntumasta. Illalla kävimme syömässä kattoravintolassa, josta avautui uskomaton 360 asteen panoraama yli koko kaupungin. Korkea ilmanala tuntui nopeana hengästymisenä kiivetessämme kaupungin jyrkkiä katuja ja Leenalla kovana pääsärkynä ensimmäisenä yönä, nyt elimistö alkaa sopeutua.
Quiton monet kaupunginosat tukehtuvat liikenteeseen. Autoilijoilla on vastenmielinen tapa tyyttäillä torvea aina, kun liikenne hidastuu. Kun jalankulkijatkin ovat pelkkiä pujottelukeppejä, kaupungissa kävely vaatii korvatulpat ja lähenee extreme-urheilua.
Olimme jo luopuneet suuresta haaveestamme, Galapagos-saarista, koska ennakkotietojemme mukaan matkan hinta nousisi aivan liian korkealle. Nyt on kuitenkin hiljainen kausi ja saimme paikallisesta matkatoimistosta viime hetken tarjouksen, josta emme voineet kieltäytyä. Huomenna siis lennämme Galapagosille (noin 1 ½ tuntia) ja seilaamme neljä päivää kahdeksan hengen purjeveneessä, tarkoituksena käydä usealla eri saarella. Leena ei ole aiemmin purjeveneessä istunut, mutta Timolla on takanaan ikimuistoinen reissu kuunari Helenalla. Palaamme Quitoon maanantaina, joten seuraava raporttimme on odotettavissa vasta sen jälkeen.
Baños, Ecuador 3.11.201
Ihmeellinen Galapagos
Galapagos-saaret sijaitsevat Tyynessä valtameressä päiväntasaajalla, noin tuhannen kilometrin päässä Etelä-Amerikan mantereesta. Ne kuuluvat Ecuadorille. Saaret muodostuvat 13 pääsaaresta, kuudesta pienestä ja yli sadasta kallioluodosta. Saariryhmä on geologisesti hyvin aktiivista vulkaanista aluetta. Viimeisin suuri tulivuoren purkaus oli 1999.
Saarilla asuu vakituisesti n. 50 000 ihmistä viidellä eri saarella. Turisteja käy vuosittain n. 180 000.
Saaret ovat kuuluisia ihmeellisestä luonnostaan: ne ovat kuin paratiisi ennen käärmettä ja omenaa. Siellä elää 7214 eri lajia sopusoinnussa keskenään ja ihmisten kanssa. Charles Darwinin teoria lajien synnystä sai alkunsa hänen tutkimusmatkastaan saarille vuonna 1835.
Saavuimme lentäen Galapagoksen pääsaarelle, Santa Cruzille. Majoituimme 15 metriä pitkään, vuonna 1984 Ranskassa rakennettuun purjeveneeseen nimeltä Merak (= tähti Ison karhun kuviossa). Meidän lisäksemme matkustajina oli kaksi nuorta englantilaisnaista ja toisen äiti. Miehistöä oli kapteeni, merimies, erinomainen kokki Carlos ja oppaamme Cheche.
Neljän päivän ajan retkeilimme eri saarilla tutustuen vulkaanisen luonnon ihmeisiin. Ensimmäisenä päivänä kävimme sisämaassa ylänköalueella, jolla asuu 3000 – 4000 jättiläiskilpikonnaa. Näistä suurin painoi yli 400 kg ja oli arviolta n. 130-vuotias. Lempeitä jättiläisiä, kuin isoja kivenlohkareita käveli tiellä vastaan, kylpi onnellisena mutalammikossa tai herkutteli vihreällä ruoholla. Rauhallisesti ja viisain silmin ne katselivat metrin päästä uteliaita turisteja.
Ehkä suurin elämys Galapagos-saarilla on päästä tutustumaan rikkaaseen vedenalaiseen maailmaan. Ihmeellinen kokemus oli snorklata keskellä leikkiviä merileijonia, jotka taisivat pitää märkäpukuisia sukeltajia lajitovereinaan. Alapuolella parimetrinen riuttahai oli saalistusretkellä, merikilpikonna lipui hitaasti ja arvokkaasti eteenpäin ja monenkirjavia isojen ja pienten kalojen parvia hipoi käsiä. Harmitti vain, ettei meillä ollut vedenalaista kameraa – hienoimmat elämykset tallentuivat vain mieleen.
Sää oli trooppisen lämmin ja osittain aurinkoinen, ja meriveden lämpötila oli hieman yli 20 astetta. Pitkään snorklatessa alkoi paleltaa, ja siksi käytimme märkäpukuja.
Hiekkarannoilla merileijonat lapsineen kellivät laiskasti auringossa ja raottivat raukeasti toista silmäänsä, kun ihminen tuli viereen. Rantakallioilla kävelevä sai varoa astumasta levää napostelevien leguaanien päälle, ja rannan tuntumassa merikilpikonnat nostelivat päätään katsellen meitä uteliaasti. Fregattilinnut ja pelikaanit kaartelivat ylväästi yläpuolellamme ja pintakaloja metsästävät suulat sukelsivat mereen kuin ohjukset.
Snorklausretkillä tapaamamme 2-3 –metriset hait uiskentelivat rauhallisesti alapuolellamme korallien keskellä, eivätkä kiinnittäneet meihin paljoakaan huomiota. Vain kerran eräs parimetrinen yksilö nousi ylemmäs, tarkkaili meitä hetken ja palasi taas alas kaveriensa luo. Illalla ankkurissa North Seymour-saaren poukamassa näimme kuitenkin toisenlaisia haita. 3-4 –metriset pedot metsästivät tonnikaloja aivan veneemme vieressä loikkien välillä lähes kokonaan vedestä. Niiden keskelle joutuminen olisi tiennyt varmaa kuolemaa.
Matka Galapagokselle oli meille toteutunut unelma, joka varmasti on yksi elämämme huippukohdista. Siellä pitäisi jokaisen joskus käydä. Valitettavasti matka sinne on vain kovin pitkä eikä ihan halpakaan.
Quito 7.11.2011
Teimme viisipäiväisen retken Quitosta ”tulivuoritietä” Quayagilin kaupunkiin rannikolle. Ecuadorissa on 255 aktiivista tulivuorta, joista suurin osa on yli 5000 metriä korkeita. Olimme onnekkaita, sillä muita matkalaisia ei ilmaantunut ja pikkubussissa olimme vain me kaksi ja oppaamme Ricardo, joka myös ajoi autoa. Meillä oli siis yksityisopas käytössämme, ja matkalla saimmekin melkoisen tietopaketin Ecuadorista.
Liikuimme lähes koko ajan 2800 – 4800 metrin korkeudessa, mikä äkkiseltään tuntui lihaksissa ja hengityksessä. Sää suosi meitä koko ajan, joten tällä kertaa myös tulivuoret hymyilivät meille. Yhtään purkausta emme kuitenkaan nähneet vaikka moni tulivuorista oli aktiivinen.
Ajoimme henkeäsalpaavissa maisemissa läpi pienten, intiaanien asuttamien vuoristokylien. Toisin kuin Perussa, täkäläiset intiaanit eivät suhtaudu myönteisesti valokuvaamiseen, joten kuvia heistä oli otettava salaa, usein liikkuvasta autosta. Intiaaninaisten asuna oli musta, usein koristeltu hame, värikäs hartiahuivi ja hattu, jonka muoto vaihteli paikkakunnittain.
Matkalla pysähdyimme vierailemaan intiaaniperheen yksinkertaisessa asumuksessa. Ero hyvinvoivaan Quitoon hyvin pukeutuneine asukkaineen ja kalliine maastoautoineen oli järkyttävä. Ecuadorissa elääkin 40 % väestöstä köyhyysrajan alapuolella.
Quilotoan kraaterijärvi lähes 4000 metrin korkeudessa oli vaikuttava. Kävelimme 1400 metriä kapeaa kanjonia alas järven rantaan, mutta korkean ilmanalan ja hankalan polun takia katsoimme parhaaksi ratsastaa muulilla ylös.
Ajankohdan suhteen olimme huono-onnisia, sillä Ecuadorissa oli lomaviikko ja koko kansa oli liikkeellä. Jouduimme siis keskelle melkoista ruuhkaa kaikkialla, missä liikuimme. Toisaalta oli kiinnostavaa seurata kokonaisten sukukuntien lomanviettoa yhdessä (usein avolavalle ahtautuneina). Toisaalta järkyttävää oli seurata kansan liikennekäyttäytymistä: itsekästä, muista piittaamatonta koheltamista joka saa Suomen näyttämään mallimaalta.
Ensimmäisen yön vietimme Bañosin kaupungissa. Noin 15 000 asukkaan pikkukaupunki on yksi maan suosituimmista retkikohteista. Suosio johtuu sen upeasta sijainnista tulivuorten, kuumien lähteiden ja vesiputousten keskellä. Baños on myös portti Amazoniaan. Kaupungin itäpuolella tie putoaa dramaattisesti kohti Amazonian sademetsiä. Kävimme kurkistamassa korkealta näköalapaikalta maiseman ihmeellistä muuttumista.
Bañosissa kansalle oli tarjolla kaikenlaisia sirkushuveja. Mekin päätimme kokeilla vaijeriliitoa yli 400 metriä syvän kanjonin, jonka pohjalla kohisi koski: kokemus oli ekstaattinen ja ikimuistoinen. Aluksi jännitti, mutta sen jälkeen ei olisi halunnut lennon loppuvan.
Toisen yön vietimme 180 000 asukkaan Riobambassa. Kaupunki on maan tärkein vuorikiipeilykeskus, koska sen läheisyydessä on maan korkein tulivuori Chimborazo (6310 m). Chimborazo kiinnostaa vuorikiipeilijöitä myös, koska sen huippu päiväntasaajalla on etäisin paikka maapallon keskipisteestä. Kävimme 4800 metrin korkeudessa kiipeilijöiden majassa, jossa nämä voivat odotella sään paranemista tai totutella korkeaan ilmanalaan.
Ylhäällä tapasimme myös laamaeläimistä siroimman, vikunian, joka elää ainoastaan yli 4000 metrin korkeudessa, alempana se menehtyy. Sen sijaan laamat ja alpakat viihtyvät myös alempana.
Matkalla Cuencaan, Ecuadorin kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin, pysähdyimme Ingabircassa tarkoituksena tutustua muinaisiin cañari- ja inka-intiaanien raunioihin, joiden uskotaan toimineen aikanaan jonkinlaisena observatoriona. Lomaviikon ruuhkan takia katselimme paikkaa vain aidan takaa, emmekä jääneet jonottamaan sisäänpääsyä.
Viimeiset kaksi yötä vietimme Cuencassa (470 000 as.), joka on siitä harvinainen kaupunki Ecuadorissa, että sen rauhaa eivät maanjäristykset eivätkä tulivuorenpurkaukset ole koskaan häirinneet, ja sen kapeat mukulakivikadut kauniisti koristeltuine rakennuksineen ovat säilyneet hyvin.
Cuenca juhli koko viikon itsenäisyyttään kaupunkina ja se oli täynnä iloisia ihmisiä, musiikkia ja monenlaisia sirkustaiteilijoita. Kaupungissa on myös panamahattuja valmistava tehdas, jossa kävimme. Kuulimme, että alkuperäiset panamahatut ovatkin intiaanien kookospalmun kuiduista valmistamia päähineitä eikä niitä suinkaan tehdä Panamassa.
Viimeisenä päivänä, ennen nopeaa laskua yli 4000 metristä meren pinnan tasolle, ajoimme läpi Cajan kansallispuiston, jonka silmiähivelevät maisemat toivat paikoin mieleen Kilpisjärven.
Maiseman ja ilmaston muutos oli valtava, kun laskeuduimme ylängön viileydestä merenpinnan tasolle trooppiseen kuumuuteen kahvi- ja kaakaopensaiden ja banaanipuiden keskelle. Ricardon mukaan myös ihmiset muuttuvat: ylämaan ihmiset ovat asiallisia ja kurinalaisia; alankoseutujen ihmiset nautinnonhaluisia ja rentoja. Myös asumukset muuttuivat ja köyhyys näkyi monin paikoin.
Rannikolla sijaitsevasta Ecuadorin suurimmasta kaupungista Guayagilistä lensimme takaisin Quitoon. Viimeiset kaksi päivää Ecuadorissa vietämme lepäillen ja huoltotöitä tehden: olemme pesettäneet pyykkiä, käyneet parturissa ja kampaajalla (ilman draamaa tällä kertaa), lähettäneet ostoksiamme Suomeen (postimaksu oli kalliimpi kuin ostokset yhteensä) yms.
Ecuadorissa luonnon monipuolisuus vaikuttaa: mahtavat Andit, rannikko hienoine hiekkarantoineen, Galapagos-saaret ja Amazonian sademetsät. Ihmiset ovat ystävällisiä, mutta vakavan asiallisia. Esim. maassa on sunnuntaisin alkoholikielto (joka koskee myös olutta). Katolisen kirkon vaikutus on suuri ja näkyvä. Monet ecuadorilaiset ovat työskennelleet USA:ssa taksikuskeina ja siivoojina, joten englantia puhutaan enemmän kuin esim. Chilessä. Maassa asuu myös melko paljon amerikkalaisia eläkeläisiä, joiden dollarit riittävät täällä pidemmälle kuin USA:ssa.
Ecuadorilla on omia öljyvaroja, mikä näkyy maan vauraudessa, vaikka toisaalta myös köyhiä on paljon (ehkä raha ei aina mene oikeaan paikkaan). Bensiini maksaa 50 senttiä litra mutta yleensä hintataso on korkeampi kuin muualla Keski- ja Etelä-Amerikassa, tosin selvästi halvempi kuin Suomessa. Jotkut asiat tuntuivat älyttömän halvoilta (taksit ja kampaaja), usein taas kiristelimme hampaita, kun dollarit juoksivat käsistä (esim. postimaksut ja juomarahat). Kiteytettynä voi sanoa, että täältä viemme paljon hienoja muistoja ja tänne jätämme paljon dollareita.
Ecuadorissa on krooninen pula vaihtorahasta. Jopa viiden dollarin seteli on monille kaupoille liikaa ja paljon aikaa kuluu siihen, kun myyjät juoksevat ympäri korttelia vaihtorahaa hakien. Syynä lienee se, että Ecuadorin rahana on Amerikan dollari, ja niitähän painetaan vain Amerikassa. Kansa siis kerää dollareita, koska niiden määrä riippuu USA:n hyvästä tahdosta.
Espanjan kieli sujuu molemmilta yhä paremmin, mutta välillä tulee paluu maan pinnalle. Eräässä ravintolassa Timo tilasi mehun sijasta appelsiinikananmunia (huevo vs. jugo), ja toisessa Leena pyysi hämmentyneeltä tarjoilijalta torakan, koska riihikulhossa ei ollut lusikkaa (cucaracha vs. cuchara).
Huomenna jatkamme Santiagoon, Chileen, josta lähdemme suuntaamaan kohti Bolivian Sucrea tapaamaan Plan-kummityttöämme Marcelinaa. Tänään myös selvisi, että tulemme viettämään joulukuun Polynesiassa Rarotongan saarella, mutta siitä lisää jatkossa.
PS. Yllä olevan raportin tekeminen teksteineen ja kuvankäsittelyineen vei meiltä noin 10 tuntia. Ainakin se piti meidät pois muusta pahanteosta.
Salta 12.11.2011
Takanamme on pitkä matka Ecuadorista Saltaan, Pohjois-Argentiinaan. Lensimme tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Santiago de Chileen, jonne saavuimme aamulla ennen auringonnousua. Koska meillä oli vain viikko aikaa ehtiä Boliviaan kummityttöä tapaamaan, päätimme jatkaa matkaa välittömästi bussilla Argentiinan Mendozaan. Muistimme edelliseltä reissulta, että Santiagon ja Mendozan välillä kulkee cama- (=sänky-) busseja, joissa voi paikata yöllisen lentomatkan aiheuttamaa univelkaa.
Santiagon ja Mendozan välinen tie on varmaan maailman kauneimpia maanteitä, ja varsinainen insinööritaidon mestarinäyte. Chilen puolella tie nousee nopeasti meren pinnan tasolta 4000 metriin Andien vuoristoon, jossa Chilen ja Argentiinan raja sijaitsee. Rajan tuntumassa se ohittaa mm. Etelä-Amerikan korkeimman vuoren, lähes 7000-metrisen Aconcaguan, ja laskeutuu vähitellen kohti Mendozan kaupunkia, joka on keskellä Malbecin tunnettua viininviljelyaluetta.
Mendoza on noin Tampereen kokoinen, uskomattoman vehreä ja kaunis kaupunki. Lähes kaikki sen kadut ovat lehtipuiden reunustamia bulevardeja. Kaupunki oli meille tuttu myös viiden vuoden takaa, jolloin kävimme tutustumassa esimerkiksi viinin valmistukseen lähiympäristössä. Tällä kertaa vietimme aurinkoisen päivän rentoutuen termisessä kylpylässä vuorilla kaupungin lähellä.
Mielenkiintoista oli huomata, miten kulttuurierot voivat olla suuria saman kielialueen maissa. Vakavamielisille ecuadorilaisille lounas on päivän pääateria ja illalla kaikki ovat jo yöpuulla kymmenen maissa. Ravintolakulttuuri on yksitotista, terassiravintoloita ei juuri ole ja esimerkiksi Quiton vanhassa kaupungissa ei tapahdu kahdeksan jälkeen enää mitään. Nälkäinen turisti saa etsiä auki olevaa ruokapaikkaa tai tyytyä katukioskin hotdogiin.
Argentiinassa kaikki on toisin. Vierivieressä olevat terassiravintolat kilpailevat asiakkaista, päivällisravintoloissa kokki aloittaa työt iltakahdeksalta, ja lapsiperheetkin saapuvat syömään vasta kymmenen maissa. Emme jaksaneet odottaa niin myöhään, vaan menimme syömään jo kahdeksalta ja saimmekin syödä yksin hiljaisessa ravintolassa – ravintola täyttyi ja iloinen puheensorina alkoi vasta ollessamme jo lähdössä pois.
Argentiina on avautunut meille auttavan espanjan kielen taidon myötä uudella tavalla. Viisi vuotta sitten pidimme argentiinalaisia tylyinä ja ikävinä ihmisinä. Muutama sana espanjaa on saanut ihmeitä aikaan: ihmiset ovat avautuneet ja olleet auttavaisia ja ystävällisiä. Käsityksemme tästä maasta on kääntynyt päälaelleen.
Mendozasta jatkoimme matkaa pohjoiseen. 18 tuntia bussissa voi Suomen näkökulmasta tuntua mahdottomalta ajatukselta, mutta kun matkan aluksi bussi-isäntä tarjoaa lasin kuohuviiniä ja sen jälkeen herkullisen päivällisen, alkaa matka tuntua jo aika mukavalta. Kun sitten kääntää istuimensa leveäksi ja mukavaksi vuoteeksi ja herää aamulla 500 kilometrin päässä hyvin nukutun yön jälkeen aamiaiskahvin tuoksuun, alkaa suomalainen turisti ihmetellä, miksei tällaisia busseja ole kotimaassa. Matka argentiinalaisessa ensimmäisen luokan cama- eli makuubussissa tarjoiluineen on lisäksi huomattavasti halvempi kuin suomalaisessa pikavuorossa.
Tämän päivän olemme viettäneet rauhallisesti tutkimalla Saltan kaupunkia, ja huomenna retkeilemme kaupungin pohjoispuolella vuoristokylissä.
Retken jälkeen puolenyön aikaa alkaa seitsemän tunnin bussimatka Bolivian rajalle, josta seikkailemme jollain tavoin keskiviikkoaamuksi Sucreen. Siellä meidän pitäisi tavata Planin virkailija, joka vie meidät tapaamaan 12-vuotiasta kummityttöämme Marcelinaa. Toivottavasti matka Sucreen järjestyy jollain kulkuneuvolla ja aikataulumme pitää. Tiedossa saattaa olla vuorokauden nuokkuminen busseissa ja bussiasemilla mutta onneksi saimme levätä pari päivää täällä Saltassa.
Sucre 15.11.2011
Päiväretki Saltan pohjoispuolisen alueen vuoristokyliin oli antoisa. Satoja vuosia vanhat kylät ovat (myyntikojuja lukuun ottamatta) lähes alkuperäisessä asussaan ja ostimme intiaaneilta monenlaisia käsitöitä. Oppaamme puhui vain espanjaa mutta pärjäsimme paremmin kuin esim. aussi-pariskunta, jolle tulkkasimme tärkeimmät asiat. Rekkojen suosima tie pohjoiseen oli reunustettu kuolonkolareista kertovilla muistomerkeillä mutta hengissä ollaan.
Keskiyöllä hyppäsimme jälleen bussiin ja köröttelimme saman reitin uudelleen aina Bolivian rajalle, missä rajamuodollisuudet olivat yllättävän jouheat eivätkä tavaramme kiinnostaneet tullimiehiä. Rajan jälkeen vaihdoimme bussia ja jatkoimme edelleen tänne Sucreen. Lähes vuorokauden kestänyt matka oli melkoinen koettelemus: Bolivian puolella bussissa ei ollut ilmastointia eikä vessaa – tai siinä oli joskus ollut, mutta aikoinaan upea kaksikerroksinen ajoneuvo oli ilmeisesti ostettu argentiinalaiselta romuttamolta. Lisäksi jouduimme keskelle rekkamiesten työtaistelua ja tielle oli ajettu suuria kiviä ja sorakasoja jotka pakottivat suuren bussimme kolistelemaan pitkin kinttupolkuja, ja kerran muutaman kymmenen kilometrin matkan pitkin kuivunutta joenpohjaa. (Onneksi sadekausi ei ole vielä alkanut…) Boliviassa liikenteen häiritseminen on suosittu tapa protestoida milloin mistäkin syystä.
Saavuimme vihdoin Potosin kaivoskaupunkiin, joka kuvastaa melko hyvin helvettiä maan päällä. Yli 4000 metrin korkeudessa sijaitsevassa, pölyn peittämässä kaupungissa ei näkynyt yhtään kasvillisuutta ja sitä ympäröivät kukkulat oli myllätty valtavien hopeakaivosten tieltä. Käynti kaivoksissa on yksi nuorten reppureissaajien päätavoitteista, mutta itse emme ymmärrä, miksi siellä pitää käydä. Maan alla aherretaan 12 – 16 – tuntisia työpäiviä hirveissä olosuhteissa. Kuolema vaanii kaivosmiehiä (ja –poikia) alituisesti ja harva heistä elää yli viisikymppiseksi. Kaikki pureskelevat kokapensaan lehtiä pysyäkseen pirteinä ja moni turvautuu myös viinaan. Toki he ottavat mielellään vastaan turistien tuomia lahjoja – kokalehtiä, dynamiittia yms. – mutta parempi olisi jos tällaiset, lähes orjatyöhön perustuvat kaivokset suljettaisiin kokonaan tai ainakin saatettaisiin ne edes osittain nykyajan tasolle. Emme todellakaan ymmärrä, miksi joku hyvinvointiyhteiskunnan kasvatti haluaa facebookiin kuvan itsestään 12-vuotiaan, tuhoon tuomitun kaivostyöläisen kanssa. Tällaisia kuvia Potosista kuitenkin käydään hakemassa. Toivoa sopii, että kaivoksessa pällistelevä turisti miettii, miksi pikkulapsi nääntyy kaivoksessa eikä ole koulun penkillä.
Potosin jälkeen saimme kulkea asfalttitiellä ja aloimme jo uskoa, että pahin oli takana. Hieman ennen Sucrea tie oli kuitenkin poikittain pysäköityjen rekkojen sulkema ja bussikuski ilmoitti meille, että matka loppuu siihen. Ei muuta kuin reput selkään ja kävelemään iltapimeässä kohti Sucrea. Onneksi sulku päättyi jo kilometrin päässä ja pääsimme loppumatkan taskurahoja tienaavan paikallisen nuoren miehen kyydissä. Boliviassa ei ilmeisesti tunneta sellaista sanaa kuin heitteillejättö: bussissamme oli lukuisia vanhuksia ja äitejä pikkulasten kanssa, eikä bussikuski tehnyt elettäkään heidän hyväkseen. Rekkakuskitkin istuivat ryhmissä keskellä tietä jutellen mukavia, eivätkä esim. tarjoutuneet auttamaan ihmisiä kantamustensa kanssa. Ainakaan meiltä ei herunut heille tippaakaan sympatiaa, vaikka he ilmeisesti olivat vakavalla asialla.
Vuorokausi Argentiinasta lähtömme jälkeen kirjauduimme hotelliin ja rättiväsyneinä siemaisimme hyvin ansaitut oluet. Tänään kävimme Planin toimistossa pohjustamassa huomista retkeä kummityttömme Marcelinan kotikylään. Toimiston väki oli selvästi liikuttunut käynnistämme ja kaikesta näkyi, että he tekevät tärkeää työtä äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa. Esimerkiksi eilen he eivät päässeet avustuskohteisiinsa, kiitos rekkamiesten tiesulkujen. Nähtäväksi jää, päästäänkö sinne huomennakaan mutta toivomme parasta.
Santa Cruz, Bolivia 17.11.2011
Vuorokauden verran olemme sulatelleet eilistä voimakkaiden tunteiden sävyttämää päivää, ja vieläkin ajatukset pohtivat näkemäämme ja kokemaamme.
Aamukahdeksalta Planin virkailija Dieter (nimi johtuu isän saksalaisesta ystävästä) tuli hakemaan meitä hotellilta. Mukaan tuli myös amerikanenglantia puhuva Daniela, joka toimi tulkkina. Vuoristokylissä asuvien äidinkieli on ketsua eivätkä kaikki osaa espanjaa lainkaan, mutta onneksi Dieter pystyi tulkkaamaan meille tätä kieltä.
Matka Marcelinan kotikylään kesti noin 2 ½ tuntia. Kapea, paikoin huonokuntoinen soratie ylitti useita kuivuneita joenuomia ja kiemurteli vuorten rinteitä ylös 3500 metriin. Matkan aikana Dieter näytti meille esimerkkejä Planin toiminnasta alueella.
Planin Sucren toimistossa työskentelee 46 henkilöä, ja heillä on käytössään kymmenkunta maastoajoneuvoa, joilla he pääsevät vaikeakulkuisten matkojen päässä sijaitseviin kyliin. Dieterin mukaan eri valtiot ja suuret yhtiöt rahoittavat Planin hallinto- ja kalustokuluja, yksityisten tuki-/kummihenkilöiden (kuten meidän) rahat menevät suoraan perheiden ja lasten avustamiseen.
Matkalla näimme Planin rakentamia kouluja ja terveyskeskuksia. Plan on myös sähköistänyt kyliä, rakentanut vesijohtoja ja peruskorjannut vanhoja asuinrakennuksia. Marcelinan kylää lähestyässämme Dieter kertoi, että olimme ensimmäiset alueella vierailevat ulkomaankummit. Kerran eräs pariskunta oli yrittänyt, mutta he eivät päässeet tulvivan joen yli ja joutuivat palaamaan Sucreen.
Marcelinan perheessä meitä oli odotettu hartaasti jo monta päivää. Koko suku kerääntyi ympärillemme toivottamaan meidät tervetulleiksi. Marcelina oli tullut kouluasuntolastaan pari päivää aikaisemmin auttamaan äitiä valmisteluissa. Näkemämme köyhyys oli käsittämätöntä. Koti – joka oli vain lainassa maanomistajalta – oli pelkkä savesta rakennettu pilttuu, jossa yksi seinä oli auki. Huonekaluja ei ollut kuin yksi sänky, joka sekin oli todennäköisesti tilaisuutta varten lainattu naapurista (etteivät vieraat joutuisi istumaan lattialla). Minkäänlaista WC:tä ei ollut. Asumuksen ainoan huoneen savilattia oli kuitenkin tarkoin lakaistu ja tavarat ripustettu muovipusseissa nauloihin seinälle. Tästäkin vaatimattomasta majasta Marcelinan kuulovammainen yksinhuoltajaäiti on joutumassa ulos, koska talon omistaja haluaa sen omiin tarkoituksiinsa.
Herttainen ja ujo 13-vuotias Marcelina oli kovin jännittynyt tulostamme. Veimme hänelle tuliaisiksi hupparin, joka onneksi oli juuri oikean kokoinen, Timon tekemän kuvakirjan Suomesta ja pienen matkamuiston Lapista. Perheelle veimme Planin ohjeiden mukaan erilaisia ruokatarvikkeita ja lapsille makeisia. Vietimme yksinkertaisessa asumuksessa pitkän tovin ja keskustelimme Dieterin tulkkauksen avulla monenlaisista arkipäivän elämään liittyvistä asioista. Saimme osaksemme uskomatonta ja vilpitöntä ystävällisyyttä. Ihailimme myös Dieterin empaattista kykyä ottaa osaa paikallisten elämään.
Keskusteluissa kävi ilmi, että Marcelinan isä oli hylännyt perheen kauan aikaisemmin. Tytön vanhemmat sisarukset oli haettu pois jo viisivuotiaina (ehkä äidin vammaisuuden takia), eikä heistä ollut muuta tietoa kuin että yksi sisko oli kuollut Potosissa kuorma-auton alle. Mahdollisesti muut siskot olivat päätyneet piioiksi rikkaiden ihmisten taloihin eivätkä halunneet palata kurjaan kotikyläänsä. Äiti selvästi pelkäsi, että myös Marcelina otettaisiin häneltä pois ja hän jäisi ypöyksin.
Marcelinan kyläyhteisössä jokainen aikuinen tekee taksvärkkipäiviä ja saa vastineeksi palveluja ja apua muilta. Tytön äiti ei kuitenkaan pysty osallistumaan töihin ja siksi hän ei aina saa yhteisöltä apua. Onneksi he saavat vettä ystävälliseltä naapurilta, eikä äiti huonoine jalkoineen joudu kantamaan sitä matkojen takaa.
Etukäteen vähän pelkäsimme, että meille tarjottaisiin intiaanien suurta herkkua, marsua. Varsinkin Leena kärsi vatsanväänteistä jo etukäteen. Mutta onneksi meille tarjottiin ateria, joka sisälsi itse viljeltyjä perunoita ja paistettuja omien (onnellisten) kanojen munia. Juomana oli omista sitruunoista tehtyä mehua, jota uskalsimme juoda, koska oppaamme vakuuttivat, että se oli tehty keitettyyn veteen.
Marcelina käy seitsemättä luokkaa naapurikylän koulussa. Koska matkaa on lähes kymmenen kilometriä, hän asuu viikot koulun asuntolassa ja perjantaisin kävelee kuivaa joen uomaa pitkin kotiin. Meille kerrottiin, että hänen koulunkäyntinsä olisi loppunut ala-asteeseen, jos hänellä ei olisi kummivanhempia. Marcelina itse on innokas koulunkävijä ja älykkään oloinen tyttö. Sydämestämme toivomme, että hän saisi käydä koulua ja löytäisi itselleen tien parempaan elämään. Haluammekin jatkaa kummiuttamme, kunnes hän täyttää 18 vuotta.
Paluumatkalla vierailimme kylän ala-asteen koulussa, jonka Plan on perustanut. Koulun opettajat ottivat meidät ystävällisesti vastaan ja kertoivat työstään. He joutuvat joskus jopa majoittamaan ja ruokkimaan kurjimmassa asemassa olevia perheitä. Esimerkiksi Marcelina on äiteineen joskus joutunut turvautumaan opettajien apuun.
Matkalla huomasimme myös, että Planin auton ilmestyminen kylätielle oli paikallisille suuri ilo. Kaikki riensivät tervehtimään ja juttelemaan Dieterin kanssa. He ovat oppineet luottamaan Planin toimintaan.
Ennen lähtöämme Marcelina esitteli meille myös nykyistä kouluaan ja kävimme juttelemassa oppilaitten kanssa hänen luokassaan, jossa oli meneillään biologian tunti. Vakavina ja kiinnostuneina he seurasivat Timon piirtäessä taululle Suomen sijaintia. Koulu oli varsin yksinkertainen ja opetusvälineitä oli vähän. Yksi tietokone oli, mutta ei nettiyhteyksiä. Oppikirjat näyttivät samantapaisilta kuin koti-Suomessa. Oppilasasuntolan tilat olivat asianmukaiset. Miettimään jäimme, miltä Marcelinasta tuntui palata alkeelliseen kotiinsa, kun asuntolassa oli suihkua myöten kaikki mukavuudet. Kotona ei ollut edes omaa sänkyä.
Hyvästellessä sydän lähes särkyi. Tunsimme eräänlaista voimattomuutta. Mielellämme maksaisimme perheelle isommankin avustuksen kuukaudessa, mutta ymmärrämme kyllä, että sellainen yksityisyritteliäisyys ei Planin toimintaan sovi. Jatkamme säännöllistä kummirahaa Planille ja pidämme yhteyttä Marcelinaan kirjein ja kuvin.
Toivomme, että mahdollisimman moni ystävämme ryhtyisi Plan-kummiksi. Yhteydenpito kummilapseen rikastuttaa omaakin elämää ja voi tuntea parantavansa edes hiukan maailmaa. Näille lapsille Plan on ainoa toivo!
Puerto Iguazu, Argentiina 22.11.2011Tuesday, November 22, 2011, 17:33
sb_postedby sb_adminJos oli Boliviaan pääsy tiesulkujen takia hankalaa, oli sieltä pois pääseminen ainakin yhtä vaikeaa. Koska olimme väsyneitä tiesulkuihin ja hikisiin, huonokuntoisiin ja vessattomiin busseihin, päätimme jatkaa matkaa lentäen. Ystävällinen matkatoimistovirkailija varoitti, että Sucresta lennot useammin peruutetaan kuin lennetään. Niinpä olimme positiivisesti yllättyneitä, kun lentomme Santa Cruziin lähti vain 2 ½ tuntia myöhässä.
Vietimme yhden yönseudun Santa Cruzissa, joka on Bolivian vauraimman kaakkoisosan keskus. Se on likainen, meluisa ja vaarallisen tuntuinen kaupunki. Liikenne oli hirveää, ja Timo pääsi purkamaan kiukkuaan mukiloimalla suurta maastoautoa, joka yritti ajaa ylitsemme suojatiellä. Tärkeän johtajan näköinen kuljettaja oli niin ällistynyt, ettei uskaltanut avata edes sivuikkunaa.
Santa Cruz on portti Boliviasta Paraguayhin. Lentokentällä meitä odotti tullissa perinpohjainen ruumiintarkastus, ja käsimatkatavaramme tutkittiin tarkkaan (ruumaan menevät rinkat kävi huumekoira nuuskimassa.) – Ehkä kohta parin kuukauden reissaaminen on tehnyt meistä epäilyttävän näköisiä. Kun vihdoin pääsimme odotussalin puolelle, emme saaneet tietoa lennoista mistään. Näyttöpäätteistä tuli vain mainoksia ja roskaelokuvia. Jotenkin onnistuimme löytämään lentomme, joka lähti noin kolme tuntia myöhässä ja pääsimme kuin pääsimmekin Paraguayhin.
Paraguay on maa, josta Euroopassa kuulee vähän. Siellä ei ole maanjäristyksiä eikä tulivuorenpurkauksia, ja poliittisesti se on aika rauhallinen. Ehkä parhaiten se tunnetaan natsirikollisten pakopaikkana toisen maailmansodan jälkeen. Pääkaupunki on nimeltään Asuncion (=taivaaseen astuminen). Katolisen kirkon vaikutus näkyy maassa kaikkialla, jopa bussiyhtiöiden nimissä. Jatkoimme Asuncionista matkaa bussilla, jonka omisti yhtiö nimeltä Nuestra Madre de Asuncion (Asuncionin pyhä äiti). Vastaan ajeli bussi, joka kuului La Encarnacion (= lihaksi tuleminen) – nimiselle yhtiölle. – Miten olisi ajaa Hyvinkäältä Helsinkiin Ventoniemen sijasta Hyvinkään Pyhä Äiti – bussilla? Tai jos HSL olisikin Lihaksi tuleminen Oy?
Asuncionista on vaikea saada lyhyessä ajassa käsitystä. Yli kahden miljoonan asukkaan kaupunki leviää laajalle alueelle, ja selkeä keskusta tuntuu puuttuvan. Elintason molemmat ääripäät erottuvat räikeästi. Vauraiden omakotitalojen ja hyvin hoidettujen puutarhojen reunustamien katujen naapurissa on surkeita slummeja. Köyhimmät raapivat elantoa myymällä kelloja tai kiillottamalla kenkiä kadulla, kun varakkaimmat ajelevat isoilla maastureilla ostosparatiiseihin, jotka hakevat vertaa mistä tahansa maailman pääkaupungista.
Viiden tunnin bussimatkalla Asuncionista Iguazun putouksille saimme pienen käsityksen Paraguayn maaseudusta. Tosin bussi oli teipattu jalkapallojoukkueeksi eikä ikkunoiden läpi näkynyt paljon mitään. Mieleen tuli Costa Rica Väli-Amerikasta: maisemat olivat vehreät ja siistit, mutta vuoret puuttuivat. Tyytyväisen näköistä karjaa laidunsi tien varsilla paljon.
Iguazun putoukset ovat jokaisen kunnon turistin täytyy nähdä -listalla. Ne jäivät meiltä viime reissulla väliin, joten nyt oli suorastaan pakko käydä ne bongaamassa. Putoukset sijaitsevat Argentiinan, Brasilian ja Paraguayn rajalla kansallispuistossa keskellä viidakkoa. Tutustuimme putouksiin Argentiinan puolelta. Joka kerran, kun olemme käyneet ”tärkeässä turistikohteessa” (esim. Machu Pichulla Perussa), on satanut kaatamalla, joten emme olleet yllättyneitä. että tälläkin kertaa satoi rankasti. Sininen sadeviitta siis pilkottaa jälleen valokuvissa. Sade ei putouksilla kuitenkaan paljoa haitannut, koska siellä olisi kastunut muutenkin. Puisto oli rakennettu hienosti luontoa suojellen: turistit saivat kävellä vain siltoja ja päällystettyjä polkuja pitkin, ja näköalapaikat oli sijoitettu suoraan putousten päälle tai lähes niiden alle. Alueella oli lisäksi merkittyjä luontopolkuja ja runsaasti huoltopisteitä. Jännittävin (ja märin) kokemus oli matka pikaveneellä lähes putousten alle. Niskaansa sai melkoisen ryöpyn, mutta onneksi vesi oli lämmintä.
Odottamaton riesa tällä reissulla on ollut Visa-korttien toimimattomuus. Ongelma johtunee heikoista tietoliikenneyhteyksistä ja asia on aiheuttanut meille paljon päänvaivaa Ecuadorissa, Boliviassa ja jopa täällä Argentiinassa.
Myös hotellien kanssa on saanut olla tarkkana. Kolmen tähden hotelli vastaa täällä eurooppalaista luokitusta 2- ja moni reppureissaajien suosima hostelli on parempi kuin pöyhkeäksi koristeltu ”business” hotelli. Kuuman veden puute on sääntö enemmän kuin poikkeus eikä WiFi toimi läheskään niin hyvin kuin vastaanotossa luvataan. Reppuhostellit ovat kuitenkin usein levottomia paikkoja, kun matkaajat tulevat ja menevät ties milloin kulkevien bussien mukaan ja keittiössä kolistellaan keskellä yötä.Tänään jatkamme matkaa makuubussilla kohti Cordoban kaupunkia (21 tuntia).
Santiago de Chile 29.11.2011
23 tunnin matka makuubussilla Puerto Iguazulta Cordobaan sujui mukavasti yöllä nukkuen ja aamulla Pohjois-Argentiinan melko tasaisia maisemia katsellen. Argentiinan toiseksi suurin kaupunki on rauhallisenoloinen ja siisti ja sitä värittää seitsemän yliopistoa. Bussilla pohjoisesta tullessa kaupunki ilmestyy keskeltä tasankoa, mutta sen lounaispuolella on vuoristo- ja järvialue, jonka maisemat ovat suomalaisille urheilufaneille tuttuja Argentiinan MM-rallin TV-kuvista.
Teimme päiväretken vuoristoalueen pieniin kyliin, joista erikoisimpia olivat saksalaiskylät, joissa turisti voisi erehtyä olevansa Baijerin sydämessä. Kapakoita koristavat saksalaisolueiden mainokset ja matkamuistomyymälät ovat täynnä oluttuoppeja ym krääsää. Eräässä kylässä pidetään vuosittain Oktoberfestit, jotka ovat hyvin suosittuja. Valitettavasti olimme paikalla vasta marraskuussa.
Ehkä mieleenpainuvin kokemus oli vierailu Che Guevaran lapsuudenkodissa Alta Gracian kylässä. Museossa oli esillä paljon perhevalokuvia ja mm. polkupyörä ja moottoripyörä, joilla Che teki nuoruudessaan pitkiä retkiä ympäri Etelä-Amerikkaa.
Cordobasta jatkoimme jälleen makuubussilla (n. 9 tuntia) Mendozaan. Emme kyllästyneet vieläkään, vaikka kyseessä oli jo kolmas vierailu tässä viihtyisässä ja valloittavassa kaupungissa.Vietimme ensimmäisen päivän vain oleillen ja kävellen kaupungilla. Oli pehmeänlämmin lauantai-ilta ja kansa oli kerääntynyt keskuspuistoon. Siellä tuntuivat olevan kaikki: mummot ja papat, lapsiperheet ja nuoret. Puisto oli täynnä kojuja, joissa myytiin käsitöitä ja ruokaa. Humalaisia ei näkynyt, vaikka kojuissa myytiin myös alkoholia. Nuoret näyttivät juovan vain limsaa, mäyräkoiria ei näkynyt.. Musiikki soi ja esiintymislavalla oli ohjelmaa. Oli mukava vain istua penkillä ja katsella menoa kuin televisio-ohjelmaa.
Toisena päivänä teimme retken Ucan laaksoon, jossa vierailimme eräillä Argentiinan hienoimmista viinitiloista. Maistelimme huippuviinejä, jotka saivat hyvätkin laatikkoviinit tuntumaan kovin heppoisilta. Viinitilat näyttivät myös kilpailevan keskenään toinen toistaan hienommilla ja erikoisemmilla päärakennuksilla. Ilmeisesti viinibisneksessä liikkuvat myös isot rahat.
Bussimatkalla Mendozasta Santiagoon saimme jälleen kerran nauttia upeassa säässä huikeista vuoristomaisemista. Edes pikkuhitlermäinen bussi-isäntä ei pilannut tunnelmaa. Hän oli keksinyt omasta päästään säännön, ettei bussissa saanut ottaa kenkiä pois ja että sandaalien kanssa on pidettävä sukkia. Tyyppi piti meille ja muille turisteille 15 minuutin luennon siitä, kuinka toiset matkustajat häiriintyvät pelkästään sukkien peittämistä jaloista tai peräti paljaista jaloista sandaalien alla. Timo teki pika-gallupin matkustajien keskuudessa, ja nämä totesivat naureskellen, että asia ehkä häiritsi bussi-isäntää muttei heitä.
Seitsemän miljoonan asukkaan Santiago on edelleen yhtä meluisa ja ruuhkainen kuin ennenkin. Säntilliset ja byrokratiaa rakastavat chileläiset ovat ilmeisesti myös melkoisia herkkusuita, koska kansan koko on viidessä vuodessa selvästi kasvanut. (Pizza ja jäätelö näyttivät käyvän hyvin kaupaksi.)
Ikään kuin pisteeksi Etelä-Amerikan kiertomatkalle teimme vielä päiväretken Tyynenmeren rannikolle. Kävimme tutustumassa chileläiseen Emiliana-luomuviinitilaan Casablancan laaksossa. Chileläiset viinit ovat olleet suosikkejamme, mutta täytyy sanoa, että argentiinalaiset ovat kirineet kovasti.
Viinitilan jälkeen jatkoimme Chilen tärkeimpään satamakaupunkiin Valparaisoon, joka nousee amfiteatterin lailla jyrkille rinteille hevosenkengän muotoisen sataman ympärille. Yläparvella parhaalla paikalla on viisikerroksinen Pablo Nerudan talo, jonka neljännen kerroksen panoraamaikkunan äärellä olevan päivällispöydän ympärillä runoilija kestitsi vieraitaan ja jonka viidennen kerroksen työhuoneen merimaisema on varmaan ispiroinut hänen kynäänsä. Talon ikkunoista näkyvän naapurikaupungin Viña del Marin hiekkarannat ovat santiagolaisten suosimia lomanviettoalueita.
Miten voisimme tiivistää kokemuksiamme Etelä-Amerikasta? Maat ja kansat ovat hyvin erilaisia. Esimerkiksi argentiinalaiset ja chileläiset eroavat toisistaan kuin yö ja päivä: argentiinalaiset muistuttavat espanjalaisia, chileläisissä näkyy intiaanialkuperä selvästi. Ecuadorilaiset menevät nukkumaan viimeistään kymmeneltä, jolloin argentiinalaiset vasta kerääntyvät päivällispöydän ympärille. Ecuadorista, Boliviasta ja Perusta puuttuu viinikulttuuri lähes täysin, argentiinalais- ja chileläisviinit taas tunnetaan kaikkialla.
Ecuadorissa ja Chilessä tärkein ateria on lounas, Argentiinassa myöhäinen päivällinen. Argentiinalaiset viettävät iltapäivällä siestaa, jolloin jopa pankkiautomaatit ovat suljettuina(!); Chilessä työt jatkuvat, mutta ravintolat ja kahvilat täyttyvät pikalounaalla olevista ihmisistä.
Ecuadorissa puhutaan palvelualoilla englantia. Boliviassa ja Argentiinassa kielitaito on selvästi lisääntynyt viime kerrasta, mutta chileläiset tuntuvat vieläkin vierastavan turistia.
Etelä-Amerikka ei enää ole turistille erityisen halpaa aluetta. Argentiinan hintataso on noussut huimasti viiden vuoden aikana, mutta on vielä selvästi Suomen hintatasoa alhaisempi. Halvin (ja köyhin) maa on Bolivia, kallein Chile. Sosiaaliturvaa ei näissä maissa tunneta ja köyhyys merkitsee käytännössä kerjäläiseksi joutumista. Chilessä töitä tehdään niin kauan kuin pystyssä pysytään ja sen jälkeen toivotaan, että lapset ja sukulaiset auttavat toimeentulossa. Eläke on useimmille vieras käsite. Toisaalta, ei täällä myöskään makseta pahemmin veroja.
Yhteistä kaikille latinalaisen Amerikan maille on sähläys. Missä vain kaksi ihmistä on selvittämässä asioita, syntyy uskomaton pulina ja sählinki. Asiat eivät suju, niin kuin koti-Suomessa on tottunut. Matkailijalta vaaditaan huumorintajua ja pitkää pinnaa. Pahimpia paikkoja ovat esimerkiksi lipputoimistot ja posti. Chilessä postimerkkien ostaminen on tehty käytännössä mahdottomaksi niille, joilla on muutakin tekemistä sen päivän aikana. 7 miljoonan asukkaan Santiagossa merkkejä myy vain kaupungin pääposti ja jonot ovat sen mukaisia. Etuilukin kuuluu asiaan, esim. nunnat pääsevät aina jonon ohi vetoamalla ties mihin taivaalliseen kiireeseen.
Voi vain kuvitella, millaista täällä olisi joutua hoitamaan vaikkapa erilaisten korvausten hakemista tai lupa-asioita. Virkamiehet (ja –naiset) aiheuttavat suunnatonta päänvaivaa kaikille: pienistäkin asioista tehdään suuria ja pykäliin vedotaan armottomasti. Lupalappu tarvitaan joka asiaan ja joka luukulla on pitkä jono.
Kahden kuukauden pituinen kierroksemme Väli- ja Etelä-Amerikassa on ollut antoisa mutta rasittava: pitkät välimatkat, huonot tiet, monimutkaiset rajamuodollisuudet (16 eri maata ja 20 rajanylitystä), rahanvaihdot, sopivan majapaikan etsiminen, varkaiden ja hullujen autoilijoiden varominen jne. ovat olleet stressaaviakin kokemuksia. Nyt tuntuukin, että tuleva aurinkoloma Rarotongalla on enemmän kuin tarpeen.
Etelä-Amerikassa riittäisi kyllä nähtävää vielä uudellekin matkalle, mutta ensi kerralla matkakohde voisi olla rajatumpi, esimerkiksi Bariloche eteläisessä Argentiinassa yhdistettynä laivamatkaan Chilen vuonoilla. Myös Guatemala Väli-Amerikassa vaatii uuden käymisen. Kolumbiassa pitää myös käydä! Tämän matkan huippukohtia ovat olleet Galapagos-saaret, Marcelinan tapaaminen Boliviassa ja Iguazun putoukset.
Huomenna meillä on siis edessä 12 tunnin lento Papeeteen, Tahitiin ja siitä edelleen Rarotongalle Cookin saarille.
Rarotonga, Cook-saaret 11.12.2011
Kia orana! Cookin saariryhmä muodostuu 15 pienestä saaresta, jotka sijaitsevat kahden miljoonan neliökilometrin (!) alueella keskellä Tyyntä valtamerta. Saaret on nimetty kuuluisan vierailijan, kapteeni James Cookin mukaan, ja ne kuuluvat Uudelle Seelannille. Saarilla on kuitenkin itsehallinto-oikeus, kuten Ahvenanmaalla Suomessa. Saarilla asuu 21 000 ihmistä, joista noin puolet asuu pääsaarella Rarotongalla. Yli 50 000 saarelaista asuu muualla, lähinnä Uudessa Seelannissa ja Australiassa. Virallisina kielinä täällä puhutaan englantia ja paikallista maorin kieltä. Väestöstä yli 90% on polynesialaisia, loput lähinnä Uudesta Seelannista muuttaneita valkoisia. Saarilta on matkaa Uuteen Seelantiin n.3000 km.(Aikaeroa on kuitenkin parikymmentä tuntia, koska täällä ollaan vuorokausirajan väärällä puolella. Emämaassa on siis jo kohta ylihuominen…)
Uuden Seelannin maorien esi-isät ovat kotoisin juuri Rarotongalta, mistä he aikoinaan lähtivät melomaan kohti Aotearoaa, eli Suuren valkoisen pilven maata, Uutta Seelantia. Maorit suunnistivat tuhansien meripenikulmien matkoja tähtien, pilvien, lintuhavaintojen ja vallitsevien aaltojen mukaan ja jopa kapteeni James Cook piti heitä maailman taitavimpina merenkävijöinä.
Olemme nyt Cookin saarten pääsaarella, Rarotongalla. Saaren ympärysmitta on 32 km ja sitä ympäröi Tyynen meren saarten tapaan koralliriutta, jota vastaan aallot kohisevat ja jonka sisällä vesi on turkoosia ja lämmintä. Saarelaisten elintaso on melko korkea ja elämäntyyli moderni ja länsimainen, mutta rento ja hyväntuulinen. Erityisesti aikataulut ovat venyviä – ”island time” onkin täällä oma käsitteensä.
Saarelaisten aikakäsityksestä käy hyvänä esimerkkinä kokemuksemme paikallisesta maahanmuuttovirastosta. Jouduimme anomaan muutaman päivän lisäaikaa oleskelulupaamme (normaalisti 31 päivää) ja jouduimme jättämään passimme virastoon. Passit luvattiin seuraavaksi päiväksi, mutta kun neljän päivän kuluttua haimme niitä, ne eivät vielä olleet valmiit: täytyi kuulemma ottaa vielä valokopioita niistä. Valokopiot oli sitten otettu ja passit saatiin takaisin runsaan viikon kuluttua.Cookin saarilla eivät toimi suomalaiset kännykät. Verkkovierailu (roaming) sopimusta ei ole tehty yhdenkään suomalaisen operaattorin kanssa, vaikka esim. virolaisilla on voimassa kaksi sopimusta. Onneksi internet toimii hyvin ja langattomia nettipisteitä löytyy ympäri Rarotongaa. Käymme tarkistamassa uutiset ja sähköpostit läheisen turistihotellin terassilla.
Olemme laittaneet ruokaa muutaman kerran omassa keittiössä, mutta lähistöllä on lukuisia hyviä, kohtuuhintaisia ravintoloita joiden antimiin turvaudumme mielellämme. Hedelmäpitoiset aamiaiset toki nautitaan omalla terassilla, palmupuiden katveessa, aaltojen kohinaa katsellen ja kuunnellen. Pommiin on vaikea nukkua, siitä pitävät huolen naapuritalojen aamuvirkut kukot ja pihapiirin puissa kiljuvat mynah-linnut.
Asumme pienessä bungalowissa hiekkarannalla. Terassiltamme aukeava maisema on kuin suoraan paratiisista: palmut huojuvat, hiekka on valkeaa ja meri turkoosi. Paikallisen äänimaailman – meren kohinan ja lintujen sirkutuksen rikkoo sisältä radiosta kantautuvat paikalliset sävelet sekä amerikkalaiset joululaulut. White Christmas ei oikein tunnu sopivan tähän ympäristöön, mutta joulu on tulossa tännekin.
Muitakin ääniä joskus kuuluu: pari kertaa viikossa mökkimme edestä kaartaa iso suihkukone matkalla Uuteen Seelantiin, ja muutama pienempi kone reissaa joka päivä Rarotongan ja lähisaarten väliä. Ison koneen lähtö on saarella tärkeä tapahtuma, ja kymmeniä paikallisia kerääntyy kiitoradan päähän aina kun kone nousee.
Toinen tuttu ääni on iloinen haukunta. Lähistöllä asuu puolisen tusinaa ystävällistä rantakoiraa, jotka kokoontuvat uimaan ja temmeltämään aamuin, illoin. Kaikilla on kaulapanta mutta, kuten saaren vapaina kuopsuttelevat kanat ja kukot, ne eivät välttämättä kuulu kenellekään.
Kolmas ääni tulee naapurin nikkariverstaasta: siellä talon isäntä valmistaa paikallisia soittimia, ukuleleja, joita myydään saaren lauantaimarkkinoilla. Sellainen kenties lähtee täältä mukanamme Suomeen. Saatamme vaikka intoutua musisoimaan Kolmen sepän patsaalla: hawaijipaitainen Timo rämpyttää ja hoilaa, ja Leena keinuttaa lantioitaan kukkaseppele päässään… Olisimme varmasti mukava väriläiskä Helsingin kaamoksessa.
Etelä-Amerikan vauhdikkaan menon jälkeen mitään tapahtumaton olo saarella tuntuu mukavalta. Olemme vuokranneet polkupyörät, joilla täällä on helppo liikkua. Saaren ympäri kiertää maantie, jolla ei juuri mäkiä ole. Mökin rannassa odottaa kaksikkokajakki ja rantakorallien ympärillä on hieno snorklata. Viiden minuutin pyörämatkan päässä on golf-kenttä, jota olemme käyneet jo muutaman kerran kiertämässä. Verrattuna Etelä-Suomen ruuhkaisiin kenttiin täällä on todella rentoa pelata. Aikaa ei tarvitse varata eikä etiketistä olla kovin tarkkoja (emme ole aikaisemmin nähneet kenenkään pelaavan varvastossuissa).
Ensimmäinen viikko saarella on kulunut nopeasti. Parasta täällä on ollut hyväntuulisuus ja ihmisten ystävällisyys. Ventovieraat tervehtivät iloisesti ja kysyvät kuulumisia. Olemme oppineet saarelaisten aikataulun hyvin nopeasti – mihinkään ei ole kiire. Olemme täällä jouluun asti ja aatonaattona (joka on Timon syntymäpäivä) lähdemme tutustumaan toiseen saareen, Aikutakiin, jossa vietämme joulun ja uuden vuoden.
Rarotonga 21.12.2011
Kolme viikkoa olemme kohta viettäneet tällä paratiisisaarella. Aika on kulunut huomaamatta, vaikka emme ole paljon mainittavaa saaneet aikaiseksi. Jonkinlainen rutiini meille on syntynyt: olemme pelanneet golfia kolme kertaa viikossa, pyöräilleet kylälle kaupoille (10 km edestakaisin), jahdanneet aaltoja kanootilla laguunissa, snorklailleet ja ottaneet päivänokosia – olemme siis olleet ihan kuin kesämökillä, paitsi että lämmöstä ja auringonpaisteesta on voinut olla varma. Majapaikkamme kaksi muuta bungalowia ovat olleet koko ajan tyhjillään, joten olemme saaneet nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta, sävytettynä riutalle murtuvien aaltojen kohinalla.
Huvittuneina olemme seuranneet paikallista golf-etikettiä. Kotikentältämme Tuusulassa tulisi äkkilähtö varvastossuilla tai peräti paljain jaloin pelaavalta, eikä Suomessa tohtisi mennä pelaamaan pareo päällä, kuten naiset saattavat tehdä täällä. Kuumalla kentällä nesteen tarve on suuri ja yleisimpänä juomavalintana näyttää olevan olut. Muutaman reiän jälkeen tällainen nesteytys näkyy myös lyönneissä ja palloja tupsahtaa väylille ties mistä ilmansuunnasta.
Sunnuntait ovat perheiden yhteistä juhlaa. Kirkonmenojen jälkeen perheet lastautuvat avolava-autoihin, skoottereihin tai muunlaisiin kulkuneuvoihin eväslaukkuineen ja suuntaavat rannoille. Meressä lilluvat onnellisina äidit, isät, lapset, tädit, sedät ja serkut, usein vaatteet päällä, tuntikausia ja seurustellen. Vanhimmat suvun jäsenet istuvat arvokkaasti tuoleissa rannalla ja katselevat. Näitä kokoontumisia on hauska seurata: vedessä saattaa näkyä kymmeniä päitä vierekkäin ja iloinen nauru raikaa.
Perhe ja suku ovat täällä hyvin tärkeitä. Koska yli 50 000 saarelaista asuu Uudessa Seelannissa, Australiassa tai muilla saarilla, ovat joulun aikaan lennot täynnä, kun monet muualla asuvat tulevat kotiin viettämään joulua. Eräs tarjoilijatyttö kertoi pitävänsä joulun aikaan kuukauden loman, koska 82 sukulaista oli tulossa muualta hänen kotiinsa viettämään joulua.
Pyöräilimme yhtenä päivänä saaren vastakkaiselle puolelle Muri Beachille, jossa on erityisen hieno laguuni. Vuokrasimme perinteisen vaka-kanootin, jolla pääsi hyvin tutkimaan laguunin koralleja. Laguunin vesi on uskomattoman kirkasta, ja se onkin suosittu snorklauspaikka. Korallit näkyivät hienosti myös kanootista. Rarotongan laguuneissa ei ole lainkaan haita, rauskuja, meduusoja tai muita vaarallisia otuksia, joita esimerkiksi vilisee Australian vesissä.
Murin rannalla on myös paikallinen pursiseura, jossa on joka sunnuntai purjehduskilpailut. Nytkin muutama iäkäs herrasmies ja yksi vähän nuorempikin kävivät kovaa kilpailua – kauko-ohjattavilla pienoispurjeveneillä. Ulkopuolista kilpailijoiden ankara keskittyminen huvitti, mutta purjehtiminen ei ilmeisesti ollut niin helppoa kuin miltä vaikutti.
Moni turisti näkee saaresta vain rannat, mutta Rarotongan poikki voi myös patikoida. Sisämaahan on mukava mennä, kun tietää, että saarella ei ole käärmeitä, hämähäkkejä tms. myrkyllisiä otuksia. Polku on kuitenkin vaikeakulkuinen eikä sitä ole ihan helppo löytää, joten liityimme opastettuun ryhmään. Oppaanamme oli varsinainen persoonallisuus, Pa Teuraa. Pa tuntee saaren, sen kasvit ja luonnon perinpohjin. Hän on tunnettu saarella myös parantajana, joka löytää kasveista lääkkeet sairauksiin. Vuonna 1978 Pa paransi syöpää sairastavan ruotsalaismiljonäärin, ja mies elää vielä tänäkin päivänä. Kiitokseksi hän lahjoitti Pa’lle talon Göteborgista, mutta tämä ei koskaan talossa käynyt ja lahjoitti sen sittemmin Pelastusarmeijalle. Pa opastaa viisi kertaa viikossa ryhmiä saaren läpi – aina paljain jaloin ja perinteiseen asuun pukeutuneena. Hän palasi kotisaarelleen 30 vuotta sitten, esiinnyttyään mm. poppamiehenä Las Vegasin yökerhoissa.
Saaren poikki kävely kestää noin neljä tuntia, ja polku nousee jyrkästi ylös Te Rua Manga (= Neula) – vuorelle (413m), tai pikemminkin näköalapaikalle itse neulan juurelle. Paikalta aukeavat mahtavat maisemat saaren molemmille puolille. Polku alas vuorelta on liukas ja paikoin vaikeakulkuinen. Se kulkee läpi tiheän viidakon ja ylittää useita pikkujokia. Puolessavälissä pidimme lounastauon ja söimme Pa’n selässään koko matkan kantamia herkullisia sämpylöitä ja hedelmiä. Vaikka reissu oli hikinen ja paikoin hankala, maksoi se vaivan: luonto saaren keskellä on todella jylhää ja villiä.
Rarotongan liikenne keskittyy saarta kiertävälle tielle ja henkilöautoja, avolavoja ja mopoja vilisee tiellä yötä päivää. Takseja ei paljon näy ja bussit liikennöivät melko harvakseltaan, joten ravintoloiden sulkeuduttua ihmiset hyppäävät autoihinsa tai mopon selkään ja ajavat kotiin. Saaren nopeusrajoitus on 50 km/t ja sitä noudatetaan ihmeen kuuliaisesti, mutta kaiken järjen mukaan liikenteessä täytyy olla mukana melkoinen määrä rattijuoppoja. Toisena vaarana ovat mopoja vuokraavat turistit, jotka eivät välttämättä hallitse kyseenalaisessa kunnossa olevia ajoneuvojaan. Olemmekin olleet erityisen varovaisia polkupyörillä liikkuessamme.
Jouluaaton aattona jätämme haikein mielin Rarotongan ja lennämme Aitutakille, joka on puoliksi atolli, puoliksi vulkaaninen saari. Cookin saarten välillä ei ole mitään matkustajalaivaliikennettä, ainoa mahdollisuus on lentää saarelta toiselle. Kaikki paikalliset ovat kilvan ylistäneet Aitutakia meille, joten odotamme kovasti sinne pääsyä. Sitä ennen toivotamme kaikille tämän tekstin lukijoille oikein rauhallista ja mukavaa joulua! Tosin, kuten Leenan tytär Papu totesi, valkoinen joulu on enemmän todellisuutta täällä Tyynen valtameren hohtavilla hiekkarannoilla kuin lumettomassa Etelä- Suomessa.
Rarotonga 23.12.2011
Aitutaki 28.12.2011
Olemme viettäneet erilaisen ja ihmeellisen joulun Aitutakin saarella, joka on valkoisina kimaltavine hiekkarantoineen, turkooseine laguuneineen ja huojuvine palmuineen juuri sellainen kuin vain jokaisen mielikuvissa Etelämeren saari on. Aitutaki kiertyy hevosenkengän lailla noin 40 km ympärysmitaltaan olevan laguunin ympärille, jota reunustavat monet saaret, motut. Juuri suuri laguuni tekee saaresta ainutlaatuisen: uinti -ja snorklausmahdollisuudet ovat mahtavat.
Aitutakilla asuu vakituisesti noin 2200 ihmistä kahdeksassa eri kylässä. Rarotongaan verrattuna se on hiljainen ja paljon vähemmän kaupallistunut, ja ihmiset ovat vielä ystävällisempiä ja hymyileväisempiä. He ovat myös hyvin uskonnollisia ja sunnuntaipäiviä vietetään hartaasti. Kun Air Rarotonga aloitti sunnuntaipäivän lennot saarelle, syntyi valtava kansanliike vastustamaan lentoja. Lennot jatkuvat, mutta kaikkialla saaren teiden varsilla on niitä vastustavia kylttejä.
Vuonna 2010 helmikuussa Cyclone Pat teki täällä paljon pahaa. (Trooppinen hirmumyrsky on täällä englanniksi cyclone, Aasiassa typhoon ja Karibialla hurricane.) Raunioituneita taloja ja muita tuhon jälkiä on nähtävissä ympäri saarta. Lähes 80 % saaren taloista menetti myrskyssä kattonsa. Cyclone-kausi jatkuu täällä maaliskuulle, mutta paikallisten puheista kuultaa toivo, että tänä kesänä saari selviäisi ilman myrskyä. Säätieteilijöiden mukaan hirmumyrskyn todennäköisyys on nyt 60%. Juuri tätä kirjoitettaessa tuuli puhaltaa 15-20 m/s ja rantapalmut huojuvat uhkaavasti, mutta cyclonen aikana tuulen nopeus voi olla yli 50 m/s.
Jouluaattona teimme veneretken, jonka aikana kiersimme laguunin hienoimmat motut ja hiekkarannat ja kävimme snorklaamassa useilla eri korallialueilla. Meren alta paljastui meille ihmeellisiä korallimuodostelmia, joiden välistä puikkelehdimme kilpaa sateenkaaren väristen isojen ja pienten kalojen kanssa. Valitettavasti meillä ei ole vedenkestävää kameraa (sellainen on kyllä hankintalistalla), joten hienoimmat elämykset jäivät vain mieleen. Nimensä mukaisella pienellä paratiisisaarella, Honeymoon Islandillä retken vetäjät loihtivat meille lounaaksi grillattua tonnikalaa ja erilaisia salaatteja ja eksoottisia hedelmiä – lounas taatusti maistui monituntisen snorklailun jälkeen. Laguuniretki oli niin suuri elämys, että haaveilemme ehtivämme mennä merelle vielä toisen kerran täällä ollessamme.
Joulupäivän kruunasi kirkossa käynti. Emme ole vuosiin käyneet Suomessa joulukirkossa, mutta opaskirja kehotti kuuntelemaan aitutakilaisten kirkkolaulua, ja joulupäivä tuntui siihen sopivalta hetkeltä. Valitsimme paikaksi Tautun kylän Kristillisen kirkon, joka on kuuluisa hienosta laulannastaan. Kirkkoväki saapui paikalle parhaisiin pukeutuneina. Erityisesti naisilla oli toinen toistaan hienompia hattuja. Meidät otettiin kirkossa lämpimästi vastaan: pastori toivotti saarnassaan meidät tervetulleiksi ja käytti maorin kielen lisäksi myös englantia meidän takiamme. Saarnassaan hän kehotti ihmisiä toivottamaan toisilleen hyvää joulua, jolloin mekin saimme osaksemme lukuisia halauksia ja jouluntoivotuksia.
Ihmeellisintä kuitenkin oli laulu. Tuntui, että kirkkosalin katto lentää ilmaan, kun kaikki läsnäolijat yhtyivät lauluun sydämensä pohjasta. Osa lauluista oli suoraan virsikirjasta, mutta osa tuntui olevan lähes improvisoituja: vuoronperään naispuolinen seurakuntalainen aloitti laulun, johon muut yhtyivät, sitten joku mies vastasi, ja taas seurakunta yhtyi – ilman mitään säestystä. Suomalaisten kirkkojen vaisuun virsilaulantaan tottuneelle tällainen lähes jammailu tuntui ihmeelliseltä.
Tapaninpäivä kuluikin barbequen merkeissä. Mökkikylämme omistajalla oli syntymäpäivä, ja hän kutsui sukulaisten ja ystäviensä lisäksi myös vieraansa uima-altaan ympärille. Verrattuna suomalaiseen joulupyhän viettoon tunnelma oli varsin rento: osa vieraista uiskenteli altaassa (varsinkin lapset) ja asu oli hyvin vapaa. Tarjolla oli samana aamuna pyydystettyä tonnikalaa ja mahi mahia, monenlaista grillattua lihaa, erilaisia salaatteja ja jälkiruuaksi syntymäpäiväkakkua. Kylmää olutta oli varattu pienen armeijan tarpeisiin ja kummasti sitä myös kului.
Asumme täällä pienessä rantabungalowissa, josta aukeaa maisema laguuniin ja kapean salmen takana olevaan luksuslomakeskukseen. Lähellä on muutakin loma-asutusta ja pari ravintolaa. Lähin kauppa on kuitenkin noin seitsemän kilometrin päässä, ja sinne ajelemme vuokraamallamme skootterilla. Rannassa on kanootteja, joilla saamme käydä melomassa laguunilla, ja polkupyörillä on mukava porhaltaa saaren autioilla teillä.
Heti saapumispäivänä (joulukuun 23. eli Sennin päivänä) perheeseemme liittyi uusi jäsen: pieni, harmaa kissa, jonka ristimme Senniksi. Senni on parivuotias löytökissa, joka on asustellut mökkikylässä. Meidän kanssamme se ystävystyi heti (liekö syynä ollut tarjoamamme herkut?), ja nyt se asustaa tyytyväisenä terassillamme (ja vähän sängylläkin)ja antaa armollisesti meidän hemmotella itseään. Makrillia ja maitoa kuluu, mutta leikkisästä ja hyväntuulisesta Sennistä on meille myös paljon iloa.
Sadekausi on ehtinyt Aitutakille eikä sää ole meitä kovasti suosinut. On ollut hyvin lämmintä, mutta enimmäkseen pilvistä ja trooppinen sadekuuro on rapsahtanut niskaan silloin tällöin. Tähän mennessä on ollut ainoastaan yksi aurinkoinen päivä, joka onneksemme osui laguuniristeilyllemme
Vuodenvaihde Aitutakilla
Trooppiset sadekuurot Aitutakilla muuttuivat kunnon myrskyksi, jonka säätieteilijät määrittelivät heikoksi cycloniksi. Palmut kumartuivat syvään myrskyn kourissa, ja vettä tuli kaatamalla lähes kaksi vuorokautta. On tunnustettava, että ainakin Leenaa pelotti eikä Sennikään halunnut ulos, vaan käpertyi sängylle. Sama myrsky aiheutti Rarotongalla valtavat tulvat ja yhden nuoren pojan hukkumisen saaren suurimmassa vesiputouksessa.
Onneksi aurinko palasi uuden vuoden aatonaattona! Kiersimme skootterilla saaren rantoja, tutkimme sisäosia ja kiipesimme saaren korkeimmalle huipulle, Mount Mangapulle (124 m), josta aukeaa huikeat maisemat koko laguunille. Poimimme polun varsilta myrskyn pudottamia herkullisia mangoja ja löysimme yhden saaren monista maraeista (saarelaisten perinteinen kokoontumispaikka, jossa harjoitettiin myös uskonnollisia menoja).
Uuden vuoden aaton täydellisessä säässä meloimme laguunilla ja tutkimme läheisten motujen (pienten saarten) salaisia pikku hiekkarantoja. Haikeus alkoi painaa mieltä: parin päivän päästä olisi lähdettävä tästä paratiisista.
Vuoden vaihtumista juhlimme pienessä rantaravintolassa. Saarelaiset soturit ja neidot esittivät heimotansseja rumpujen säestyksellä, hiekkaranta oli haravoitu tanssilattiaksi ja tunnelma oli korkealla – pehmeässä hiekassa tanssiminen tuntui kyllä pohkeissa seuraavana päivänä. Klo 24.00 kaikki ottivat toisiaan käsistä ja Aulde Lang Synen (brittien perinteinen uuden vuoden laulu) haikeat sävelet kaikuivat kauas laguunille. Toki brittiprotokollaan kuului myös loputon määrä halauksia ja poskipusuja. Aito suomalaiseen tapaan muutama hätäraketti valaisi taivasta ja taisi siellä poksahtaa pari rakettiakin.
Senni-kissa katseli surullisena, kun pakkasimme tavaroitamme sunnuntai-iltana. Surullisia olimme mekin mutta onneksi Sennillä on hyvä kissanelämä paratiisissa.
Meidän sydämestämme jäi pala Aitutakille. Saaren lumoavia maisemia ja lempeää ja rentoa ilmapiiriä emme voi unohtaa. Aitutakin tunnuslause onkin: ”Visit Heaven While You’re Still on Earth” (Vieraile taivaassa kun olet vielä maan päällä).
Atiu: kahvia, koralleja ja sademetsiä
Kolme viimeistä päivää Cookin saarilla vietimme pienellä Atiun saarella. Atiulla asuu vain noin 480 henkeä, joista puolet ovat jo eläkeikäisiä ja 150 lapsia – siis vain vajaa sata on työikäisiä. Saari eroaa muista Cookin siten, että sillä ei ole laguunia. Asutus on keskittynyt saaren keskiosiin, kukaan ei asu rannalla.
Atiun rannat ovat karuja koralliriuttoja, siellä täällä on piilossa pieniä hiekkarantoja. Saaren reunaosissa on suomaata, hedelmällistä viljelymaata ja trooppisia sademetsiä. Näitä, maailman lähes viimeisiä koskemattomia sademetsiä käy tutkimassa tiedemiehiä kaikkialta.
Saaren asukkaat ovat selvästi köyhempiä ja elävät vaatimattomammin kuin Rarotongalla tai Aitutakilla. Kalastuksen lisäksi Atiu tarjoaa varsin vähän elinkeinomahdollisuuksia. Turisteja käy jonkin verran, kaupoissa on niukasti tavaraa ja ruokaa tarjoaa ainoastaan yksi ravintola. Kännykällä on pystynyt soittamaan vasta joulusta alkaen, ja turisti löytää nettiyhteyden vain yhdestä paikasta, tosin sekin yhteys katkeilee tämän tästä. Nuoret muuttavat pois, kuten Suomessakin syrjäseuduilta. Turistille on tarjolla kalastusta, kalkkikiviluolia, linturetkiä, hienoa luontoa ja sydämellisiä, iloisia ihmisiä.
Ne, jotka ovat Atiulle jääneet, rakastavat saartaan eivätkä mistään hinnasta halua pois. Naapurisaaren, meidän mielestä rauhaisan, Rarotongan meno tuntuu heistä liian kiireiseltä ja meluisalta. Viikonloppuisin miesten huvina on bush beerin (puskakaljan eli kiljun) litkiminen pikku porukoissa; myös turistit ovat tervetulleita maistamaan tätä eksoottista juomaa. Itse onnistuimme välttymään tältä ilolta – bush beerin jälkeinen krapula on kuulemma kamala.
Asuimme pienessä majatalossa keskellä kylää ja pääsimme läheltä seuraamaan kylän elämää. Ympäristössä oli runsaasti lapsia, jotka uteliaasti tulivat katsomaan meitä ja juttelemaan. Kyläläiset tervehtivät iloisesti köröttäessään ohi mopoillaan, samoin meitä tervehdittiin joka suunnasta kun ajelimme omalla mopollamme. Kylän leipuri toi meille aamuvarhaisella tuoreet sämpylät terassin pöydälle odottamaan. Muuta leipää ei saarella ollutkaan, sillä jauhot oli lähes loppu ja seuraavasta laivasta ei ollut tietoa.
Majapaikkamme oli muuten lähes täydellinen, mutta iltaisin esiin ryömivä, tulitikkuaskin kokoisten torakoiden armeija sai Leenan lähes hysterian valtaan ja illat sujuivat iloisesti torakoita metsästäen. Teekupin kokoinen huntsman-hämähäkki makuuhuoneessa hermostutti jopa Timon, jonka tehtäväksi jäi pyydystää otus ja heittää se pihalle. Myöhemmin saimme kuulla, että huntsman metsästää torakoita ja on ihmisille vaaraton.
Majatalomme isäntä, saksalainen Jürgen Eimke, aloitti kahvin viljelyn Atiulla 80-luvulla, ja nykyisin saarella kasvatettua ja valmistettua kahvia juodaan kaikkialla Cookin saarilla. Jürgen esitteli meille viljelyksiään ja tehdastaan, joka tarjoaa työtä myös paikallisille. Jürgenin vaimo Andrea on maailmalla arvostettu tekstiilitaiteilija, jonka upeita ja värikkäitä teoksia kävimme ihailemassa hänen studiossaan.
Sää Atiulla vierailumme aikaan oli vaihteleva. Joka päivä oli muutama aurinkoinen tunti, mutta myös rankkasateita. Liikennettä oli hyvin vähän, joten vuokramopolla oli helppo kiertää rantoja. Saarella oli satanut paljon ja tiet olivat paikoin liejuisia ja liukkaita. Timon mielestä saaren niljakkailla poluilla mopoilu vastasi pienimuotoista Päijänneajoa, sillä erolla että Päitsissä ei ole matkustajia tarakalla.
Atiun henkireikä on lentokenttä. jonka kautta kulkee päivittäinen yhteys ulkomaailmaan. Tunnelma kentällä on kovin erilainen kuin suurilla kansainvälisillä kentillä. Saarelaiset kokoontuvat joukolla saattamaan ja vastaanottamaan vieraitaan ja jokainen lähtijä ja saapuva saa kaulaansa ainakin yhden kukista tehdyn lei-seppeleen. Turvatarkastuksia ei ole eikä papereita tarvitse näyttää, riittää, kun sanoo etunimensä. Tunnelma pikkukoneessa on hilpeä, kun iloinen nuori perämies lei kaulassaan toivottaa matkustajat tervetulleiksi. Ohjaamon ja matkustamon välissä ei myöskään ole ovea, joten pystyimme seuraamaan ohjaamon tapahtumia, mm. kuinka kapteeni ja perämies tutkivat moottoripyöräkuvia i-Padista. Myös perille tullessa oli rento tunnelma: lentäjien sammuttaessa moottoreita, eräs saarelainen matkustaja avasi koneen oven ja laski portaat ilman sen kummempaa numeroa.
Lähtöpäivämme oli sateinen ja tuulinen. Harmaa oli meidänkin mielemme, kun jätimme hyvästit ensin Atiulle, ja sitten Cookin saarille Rarotongan lentokentällä, josta lensimme Tahitille.
Aikomuksemme oli viettää Tahitilla vielä viikko, mutta koska sää siellä oli tosi kurja ja ennusteet vielä huonompia, päätimme saman tien jatkaa matkaa Uuteen Seelantiin. Sieltä lisää seuraavassa raportissa.
Uusi Seelanti: Kiertoajelua Pohjoissaarella
Auckland otti meidät vastaan samanlaisena kuin viisi vuotta sitten: harmaana ja sateisena. Hetken ajattelimme jo lentää saman tien suoraan Australiaan, jossa tiesimme auringon paistavan. Päätimme kuitenkin suunnitelmiemme mukaan viettää seuraavat kaksi viikkoa Pohjoissaarella. Vuokrasimme auton ja suuntasimme Northlandiin, Aucklandin pohjoispuolelle, joka oli meille edelliseltä kerralta tuntematonta aluetta.
Toisin kuin Suomessa, pohjoinen tarkoittaa täällä maan lämpimintä aluetta. Northlandissä on hienot hiekkarannat ja upeat saaristomaisemat. Joulu – tammikuussa alueen leirintäalueet ja hotelli täyttyvät kesälomaa viettävistä uusseelantilaisperheistä. Löysimme Bay of Islandista, nimensä mukaiselta lahdelta, Paihia-nimisestä kylästä mukavan asunnon, jossa vietimme kahdeksan päivää. Patikoimme ja pelasimme golfia hienolla maisemakentällä. Yhtenä päivänä teimme kokopäiväretken aivan Pohjoissaaren pohjoisimpaan kärkeen Cape Reingaan.
Paihian naapurissa on myös Waitangi, jossa tehtiin historiallisesti tärkeä Waitangin sopimus britti-valloittajien ja maorien välillä vuonna 1840. Sopimuksen piti taata rauha brittien ja maorien välillä, mutta käännösvirheen aiheuttaman väärinkäsityksen takia maorit menettivät itsehallintonsa, mistä seurasi vuosia jatkunut verinen sota brittien ja maorien välillä. Maorien hävittyä sodan heiltä takavarikoitiin paljon maita, ja näiden palauttamisesta käräjöidään edelleen. Waitangi-päivä (6.2) on nykyään Uuden Seelannin kansallispäivä.
Uuden Seelannin pohjoissaaren lounaisosassa on yksi ulkomuodoltaan maailman täydellisimmistä tulivuorista, Mount Taranaki (englantilaiselta nimeltään Mount Egmont). Halusimme ehdottomasti nähdä sen, vaikka ajomatkaa Northlandistä olikin yli 500 km. Vietimme kaksi päivää New Plymouth – nimisessä pikkukaupungissa Taranakin juurella. Itse tulivuori piiloutui paksun pilviverhon taakse (kuten tulivuoret tekivät myös Väli-Amerikassa), mutta nautimme suunnattomasti 12 kilometrin mittaisesta, meren rantaa hipovasta pyörätiestä ja hienosta golf-kentästä.
Liikuntaa Taranakin ”maisemissa”.
Ajoimme takaisin pitkin tietä, jota ei turhaan kutsuta ”Forgotten World Highwayksi”. Tie kiemurtelee ylös ja alas uskomattomissa maisemissa ikivanhojen metsien läpi keskellä ei mitään. Kilometreinä mitattuna matka oli ehkä vähän yli sata kilometriä, mutta sen ajamiseen meni yli kolme tuntia.
Autoilu Uudessa Seelannissa on rasittava kokemus. Tiet ovat kapeita ja mutkaisia, ja erityispiirteenä ovat kummalliset, yksikaistaiset sillat. Ajonopeudet ovat suomalaisittain huikeita: pienilläkin teillä on 100 km nopeusrajoitus ja kattonopeus tulkitaan kaikkialla miniminopeudeksi. Vaikka itsesuojeluvaisto käskee ajaa korkeintaan kahdeksaakymppiä, takana hönkivä rekka tai maasturi vaatii painamaan kaasupoljinta. Tuunattuja, lentokoneelta kuulostavia autoja näkyy myös paljon. Kaiken kukkuraksi liikennesuunnittelijat ovat lähes kokonaan unohtaneet, että maanteillä liikkuu myös pyöriä ja jalankulkijoita.
Nyt olemme jälleen Aucklandissä, josta lennämme Brisbaneen Australiaan. Uuden Seelannin kesä on ollut yllättävä kuten aikaisemminkin: aurinko ja sadekuurot ovat vaihdelleet päivittäin, lämpöasteita on ollut kuten Suomessa kylmänä kesänä ja yöt ovat olleet hyvin viileitä. Yhdessä paikallisten kanssa olemme ihmetelleet, mihin Uuden Seelannin lämmin kesä on kadonnut.
Uusi Seelanti on herättänyt meissä ristiriitaisia tunteita. Maisemat ovat mahtavia ja ihmiset ystävällisiä. Toisaalta suremme maorien puolesta: mikä oikeus eurooppalaisilla oli aikanaan viedä tämä maa maoreilta? Cookin saarien maorit ovat onnellisia ja iloisia, ihan eri ihmisiä kuin maorit täällä, miksi? Miksi maasta on parturoitu upeat kaurin ja muiden jalopuiden täyttämät metsät, ja tilalle on jätetty puuttomat vihreät kukkulat?
Itse asiassa metsät hävitettiin kahdesta syystä: brittien valloituskauden aikana, 1800-luvulla, ne tarjosivat piilopaikan maoreille, jotka kävivät sissisotaa maahan tunkeutujia vastaan. Niinpä metsät tuhottiin. (Samaa taktiikkaa sovellettiin myöhemmin Vietnamin sodassa.) Toki kyse oli myös rahasta: yhdestä ainoasta kauripuusta saatettiin rakentaa kymmenen omakotitaloa.
Toinen syy metsien tuhoamiselle oli lampaat: kaadettujen metsien tilalle kylvettiin ruohoa, joka vielä tänäkin päivänä tarjoaa kosolti ravintoa maan kymmenille miljoonille lampaille. Sittemmin on ilmennyt, että metsien kaataminen ja lampaiden kasvattaminen niiden tilalla oli tuplavirhe, joka tuhoaa ilmakehän. Metsät sitovat hiilidioksidia, kun taas ruoho tuottaa sitä. Lisäksi lampaat tuottavat suunnattomat määrät otsonin pahinta vihollista, metaania. Niinpä Uuden Seelannin yläpuolella on valtava aukko otsonikerroksessa. Tämä on vuorostaan johtanut siihen, että maa komeilee maailman ihosyöpätilaston kärjessä. Eli ympäri mennään ja yhteen tullaan…
Lampailla on ollut tärkeä rooli Uuden Seelannin kehityksessä ja täkäläisillä on aina ollut läheinen suhde lampaisiinsa. Australialaisten mielestä liiankin läheinen… Loppukevennyksenä voisi kertoa seuraavan aussivitsin:
Uusseelantilainen joutui haaksirikkoon ja ajautui autiolle saarelle koiran ja lampaan kanssa. Muutaman viikon kuluttua mies alkoi katsella lammasta ”sillä silmällä”. Ennen kuin mitään ehti tapahtua, saarelle ajautui kaunis nuori nainen. Kaverin tunteet lämpenivät entisestään ja parin viikon kuluttua hän rohkaisi mielensä, kääntyi kaunottaren puoleen ja kysyi: Voisitko viedä koiran pikku kävelylle?
Seuraava raportti tuleekin Australiasta.
Sateita pitelemässä ”Aurinkoisessa Australiassa”.
Olemme olleet nyt viikon Timon äidin hoivissa Ormistonissa, hieman Brisbanen kaupungin ulkopuolella. Jos kuvittelimme pääsevämme eroon sateista, erehdyimme pahasti: täällä on ollut kaikkien aikojen vetisin tammikuu. Yhtä päivää lukuun ottamatta on satanut jatkuvasti. Kadut ja puistot tulvivat ja liikenne on vaikeuksissa. Vielä ei ole näkyvissä sellaisia tulvia kuin vuosi sitten samaan aikaan, mutta joillakin alueilla on ihmisiä jouduttu evakuoimaan asunnoistaan tulvan tieltä. Viime viikolla olisi ollut mahdollisuus osallistua Suomen presidentinvaaleihin, mutta jatkuva sade sulki katuja, emmekä päässeet vaalipaikalle.
Viime torstaina vietettiin Australian kansallispäivää joka on myös yleinen vapaapäivä. Australia Day ei ole täällä niin vakavahenkinen kuin itsenäisyyspäivä Suomessa, vaan sitä yleensä vietetään iloisten grillijuhlien merkeissä. Se sattuu myös olemaan Timon äidin syntymäpäivä. Päivän kunniaksi sade lakkasi ja pääsimme viettämään Grandman 89-vuotissyntymäpäivää hyvässä säässä.
Grandma on vielä hyvässä kunnossa ja virkeä ja jaksaa pitää huolta, että herkulliset ruoat, taivaalliset leivonnaiset ja vastustamattomat välipalat eivät pöydästä lopu. Toivottavasti sää pian muuttuu paremmaksi, että pääsemme kuluttamaan kaloreita, muuten edessä on ankara dieetti, kun palaamme kotiin. Golf-kentille on turha vielä yrittää, ne lainehtivat vedestä. Myös kävely vaatisi kumisaappaita, joita meillä ei ole mukana, ja pyörätietkin ovat osittain veden alla. Kova tuuli on useimpana päivänä estänyt melomisen. Australia-päivää kuitenkin kunnioitimme melontaretkellä.
Koko eteläisen Tyynen valtameren sää on tätä nykyä sekaisin. Tuulet ovat kovia ja sateet loputtomia. Syynä lienee sääilmiö La Niña, joka alentaa meriveden lämpötiloja ja synnyttää uusia säärintamia. Säätiedotukset ovat kuumin ohjelma televisiossa ja monet nuoret aussit haaveilevat TV-meteorologin ammatista. Tosin harva heistä on opiskellut säätieteitä, kauniit kasvot, hyvä vartalo, hammastahnahymy ja vakuuttava ulosanti riittävät sääpresentaattorin jaloon ammattiin. Siinä he sitten keikkuvat koruissaan ja iltapuvuissaan kertomassa meille tyhmille, että ulkona sataa.
Pikku pelastuksen on tarjonnut Australian avoimet tenniskisat, joita olemme seuranneet iltaisin suorana lähetyksenä. Ottelujen taso on ollut häikäisevä, lukuun ottamatta surkeata naisten finaalia, jossa korkealle tasolle nousi ainoastaan pelaajien kirkuminen. Eilisiltainen miesten finaali olikin sitten historian kovin, pisin ja monien mielestä paras tennisottelu, joka on koskaan pelattu. Vain yksi pelaajista sai ottelun voittaa, ja valitettavasti se ei ollut Leenan suosikki, Rafael Nadal.
Koska ennusteet ovat luvanneet sateen jatkuvan vielä ensi viikolla, ja eteläisessä Australiassa on ollut aurinkoista, päätimme lentää huomenna Melbourneen, jossa Leena ei ole koskaan käynyt. Ehkä ajelemme rannikkoa myös lounaaseen päin, Adelaideen. Takaisin palaamme Australian pääkaupungin, Canberran kautta. Seuraavassa raportissa kerromme, miten matka sujui ja seurasivatko sateet meitä sinnekin.
Melbourne ja Great Ocean Road
Melbourne on noin neljän miljoonan asukkaan suurkaupunki ja Victorian osavaltion pääkaupunki, meren rannalla kaakkoisessa Australiassa. Kaupungin läpi virtaa Yarra-joki. Brisbanesta sinne on 2 ½ tunnin lento.
Ilmastoltaan Victoria on selvästi viileämpi ja oikullisempi kuin Queensland. Onki n tapana sanoa, että Melbournessa voi olla neljä vuodenaikaa samana päivänä. Mekin saimme kokea, kuinka keskipäivän helle muuttui hetkessä viileäksi, ja illalla sai kaivaa goretex-takin päälle. Australia Openin tennisfinalistit pelasivat 33 asteen helteessä, mutta meidän tullessamme kaupunkiin päivää myöhemmin oli lämpötila 15 astetta. Talvella lämpötila saattaa laskea lähelle nollaa ja etelämantereelta puhaltavan jäätävän tuulen mukana voi sataa räntää. Kesällä lämpötila voi nousta yli neljänkymmenen (lämpöennätys on 46,4 astetta helmikuussa 2009).
Melbourne perustettiin Port Phillip-lahden rannalle v. 1835. Suuren kultakuumeen aikana 1800-luvun puolivälissä kaupunki kasvoi yhdeksi maailman vauraimmista suurkaupungeista. Tänä päivänä kaupungin keskustassa kohoaa korkeita pilvenpiirtäjiä kuin missä tahansa maailman metropolissa, mutta muuten kaupungilla on oma persoonallinen ilme. Se on eurooppalaisin ja kansainvälisin Australian kaupungeista. Jos pitäisi valita, missä päin Australiaa asuisi, valinta osuisi todennäköisesti juuri Melbourneen.
Kaupungissa on maailman laajin raitiotieverkosto (250 km), ja vanhat vihreät vaunut tuovat mieleen Helsingin. Ennen pilvenpiirtäjiä kaupungin suurin rakennus oli Flinders Streetin rautatieasema, joka edelleen antaa persoonallista ilmettä ydinkeskustaan. Rautatie yhdistää Australian suuret kaupungit toisiinsa, ja Melbournessa on myös tehokas paikallisjunaverkko. Metrorataa vasta suunnitellaan.
Yarra-joen etelärannalle on noussut trendikäs ravintola- ja shoppailualue Lontoon ja Brisbanen Southbankin tapaan. Jokea reunustaa myös pyörätie, jota pitkin kuntoaan hoitavat tehokkaat nuoret jupit pyöräilevät työmatkojaan pukeutuneina kuin olisivat Ranskan ympäriajossa. Uutta arkkitehtuuria edustaa Federation Square, joka on herättänyt voimakkaita ristiriitaisia mielipiteitä. Meistä se oli piristävän erilainen. Siellä sijaitsee mm. Ian Potter- centre (Australialaisen taiteen galleria) ja TV-asema, ja se on monien kansalaistapahtumien pitopaikka (kuten Helsingin Narinkkatori). Esimerkiksi kerran kuussa eri alueiden viininviljelijät esittelevät tuotteitaan, ja pientä maksua vastaan saa maistella viinejä ja tapaksia.
Viivyimme Melbournessa vain kaksi päivää, mikä oli aivan liian vähän. Kaupungissa olisi riittänyt tekemistä ja näkemistä ainakin viikoksi, mutta halusimme nähdä myös muuta Victoriaa. Ehkä vielä palaamme Melbourneen uudelleen. Vuokrasimme auton ja suuntasimme kohti rannikkoa.
Great Ocean Road on Victorian kaakkoisrannikolla kulkeva 243 km pitkä maantie, jonka rakensivat 1. maailmansodasta palaavat sotilaat vuosina 1919 – 1932 muistomerkiksi sodan uhreille. Tie kiemurtelee pitkin rannikkoa ja sen varrella on henkeäsalpaavan kauniita maisemia ja erikoisia hiekkakivimuodostelmia. Vietimme tien varren maisemissa kolme päivää. Meitä suosi helteinen ja kaunis sää ja pysähtelimme usein.
Anglesea -nimisessä pikkukaupungissa pelasimme erikoisen kierroksen golfia: kentällä asustaa 250 kengurua (osa niistä miehen kokoisia), jotka uteliaina seurasivat peliämme. Kengurut eivät näyttäneet pelkäävän golf-palloja, vaan mutustelivat rauhassa ruohoa keskellä väylää. Meitä sen sijaan hieman pelotti: miten kenguru reagoisi, jos saisi pallon takapuoleensa? Selvitimme kuitenkin kierroksen ilman yhtään kenguruosumaa.
Great Ocean Roadin päätöspisteestä, Portlandista, suuntasimme sisämaahan. Siitä lisää seuraavassa raportissa.
Rannikolta Murray-joen laaksoon
Rannikolta ajoimme sisämaahan. Victorian maisemat toivat mieleen Pohjanmaan: tasaista peltoa oli silmänkantamattomiin. Värit tosin erosivat Pohjanmaasta; vallitseva väri oli keltainen. Victoriassa on helppo uskoa, että 75 % Australian väestöstä asuu viidessä kaupungissa: maaseudulla olisi tilaa miljoonille.
Ajoimme läpi vanhojen kultakaivosseutujen, joista jotkut olivat nykytilassaan varsin apean näköisiä. Tarnagulla-nimisessä pikkukaupungissa oli 1800-luvun puolivälissä elämä sykkinyt toivoa täynnä. Nyt kaupunki oli lähes kuollut, pääkadun talojen menneen kauneuden saattoi vain aavistaa (joissakin asuttiin vielä) ja hautausmaa kertoi toivorikkaiden kullankaivajien surullisesta kohtalosta: monen haudan päällä oli vain nimetön kivikasa.
Oli myös seutuja, joille kulta on tuonut vaurautta. Yövyimme Bendigossa, jossa edelleen toimii maailman 7. suurin kultakaivos, ja kaupungin alla on vieläkin enemmän kultaa kuin sieltä on tähän mennessä kaivettu. Kaupungilla on oma pankki ja sen komeat rakennukset kertovat hyvinvoinnista.
Vctoriassa on paljon jokia, joista suurin on Murray River. Pelasimme kierroksen golfia joen rannalla Echuca-nimisessä kaupungissa. Tällä kertaa peliämme seurasivat (ja kommentoivat) eriväriset papukaijat.
Joet tuovat hedelmällisyyttä Victoriaan ja matkalla kohti Australian alppeja ( Snowy Mountains) New South Walesin puolella ohitimme runsaasti hedelmä- ja viinitarhoja. Lähestyessämme alppeja maisemat muuttuivat nopeasti – tästä lisää seuraavassa raportissa.
Lumivuorilta Canberraan
Joet tuovat hedelmällisyyttä Victoriaan ja matkalla kohti Australian alppeja ( Snowy Mountains) New South Walesin puolella ohitimme runsaasti hedelmä- ja viinitarhoja. Lähestyessämme alppeja maisemat muuttuivat nopeasti, yhtäkkiä huomasimme kiemurtelevamme Alppitiellä ylös kohti vuoria. Timo muisteli menneitä Khancoban-nimisessä kylässä, jonka pubissa hän oli nuorena ollut baarimikkona. Pubissa tapasimme ikäisiämme miehiä, jotka olivat asuneet kylässä koko elämänsä ja olleet pubin asiakkaina Timon aikana. Khancobanissa Timo oli viettänyt 21-vuotissyntymäpäiväänsä juomalla elämänsä ensimmäisen humalan Bacardi-rommilla. Kokemus oli tehdä hänestä raivoraittiin.
Lumisen virran mies (The Man from Snowy River) on Australian kansallisrunoilijan, Banjo Pattersonin kertoma legenda karjapaimenesta, joka palkataan pyydystämään tilallisille harmia aiheuttavan villihevosen. Tarinasta on tehty elokuva ja TV-sarja.
The Snowy Mountains Scheme (1949-1974)oli valtava projekti, jonka tarkoituksena oli kahlita villi Snowy River, kääntää se virtaamaan osittain sisämaahan ja jauhaa sen vesistä sähköä. Projekti työllisti n. 100 000 miestä 30 eri maasta, ja sen suurin työleiri sijaitsi Khancobanissa, Timon kapakan naapurissa. Kapakka täyttyi aina töiden jälkeen suuria summia tienaavista poikamiehistä, joilla ei ollut muuta paikkaa missä tuhlata tienestinsä. Olutta myytiin ennätysmääriä ja tappeluja oli joka ilta. Suurimmat riitapukarit olivat (jo silloin) serbit ja kroaatit, jotka mätkivät ensin toisiaan ja sitten kaikkia muita, jotka lähelle sattuivat.
Snowy Mountains on Australian korkein vuoristo ja ainoa todellinen alppialue, jossa sataa talvella (touko-syyskuussa) runsaasti lunta. Sen korkein vuori on Mount Kosciuszko, 2228m. Ajoimme läpi alueen suurimman hiihtokeskuksen Thredbon. Siellä on 14 hissiä ja pisin rinne on 5,9 km. Laskettelukausi sijoittuu touko- ja syyskuun väliin. Kesäaikaan siellä oli melko autiota. Hienot hotellit ja mökit olivat enimmäkseen tyhjinä. Jotenkin tuli Levi mieleen.
Meillä oli onni nähdä alpit kirkkaassa auringonpaisteessa. Päivää myöhemmin vuoristoalueelle annettiin tulvavaroitus, eikä sinne ollut menemistä.
Tämänkertaisen retkemme viimeinen kohde oli Australian pääkaupunki, Canberra. Kaupunki perustettiin v. 1913 asumattomaan laaksoon Melbournen ja Sydneyn välimaastoon, koska ei pystytty päättämään kummasta kaupungista tehtäisiin uuden liittovaltion pääkaupunki. Suunnittelukilpailun voittivat chicagolaiset arkkitehdit Walter ja Marion Burley Griffin (Eliel Saarisen suunnitelma jäi kakkoseksi).
Nykyään Canberrassa asuu 358 000 henkeä. Sen keskelle on padottu iso järvi, Lake Burley Griffin. Kadut ovat leveitä ja suoria, puiden reunustamia avenueita, liikenneympyröitä, puistoja ja pyöräteitä on paljon. Kaupungissa on todennäköisesti Australian hienoimmat taidemuseot ja taatusti yksi maailman vaikuttavimpia sotamuseoita. Hintataso on myös Australian korkein. Kaupunki on moderni ja siisti, mutta vähän sieluton; sillä ei vielä ole historiaa.
Kaksi päivää kiertelimme Canberran museoita. Täällä, kuten muuallakin Australiassa, museoihin ja gallerioihin ei ole pääsymaksua. The National Portrait Gallery teki vaikutuksen. Museoon oli kerätty valtava määrä hyvin erilaisten ihmisten (taiteilijoiden, urheilijoiden, poliitikkojen, tiedemiesten ym.) muotokuvia. Jokaisen kuvan viereen oli liitetty kyseisen henkilön elämäkertatiedot. Siellä huomasi, että myös muotokuva voi olla taideteos.
Sotamuseossa vaikuttavimpia olivat taiteilijoiden tekemät hienot dioramat (= kolmiulotteinen lavastus oikeasta tilanteesta). Sodan mielettömyyden koki hyvin realistisesti huoneessa, jossa joutui keskelle helikopterihyökkäystä. Australia on ollut mukana Brittiläisen imperiumin monissa sodissa, joita täällä kyllä hehkutetaan hieman liikaakin. Kuuliaisena kuningattaren alamaisena Australia on aina kärkkäästi lähettänyt parhaat poikansa maailman taistelutantereille, olivat ne kuinka kaukana tahansa. Päätökset tehneet poliitikot toki jäivät tukevasti oman maan tantereelle.
Canberran surullisin näkymä oli alkuasukkaiden ”suurlähetystö” vanhan parlamenttitalon edustalla. Hökkeli on ollut paikoillaan vuodesta 1974 protestina maan valtaukselle ja alkuasukaskulttuurien tuhoamiselle 1800-luvulla. Valkoisten tullessa Australiassa asui puolisen miljoonaa alkuasukasta, manner oli jaettu n. 300 heimon kesken ja puhuttuja kieliä oli n. 500. Karjatilat, kaivokset ja taudit kuten tuhkarokko tuhosivat kokonaisia heimoja ja alkuasukkaiden väkiluku romahti muutamaan kymmeneen tuhanteen. Nykyään monia maa-alueita on palautettu heimojen jälkeläisille mutta suurena jarruna näille hankkeille ovat jättimäiset kaivosyhtiöt, joista maan talous on riippuvainen ja jotka käytännössä sanelevat maan politiikan.
Canberrasta lensimme takaisin Queenslandiin, jossa tulvat ovat tällä erää ohi. Tänään on +34 astetta ja kesä parhaimmillaan.
Loppukesän päiviä Australiassa
Australiassa on alkanut syksy. Täällä Queenslandissa sitä ei juuri huomaa muusta kuin vaatekauppojen valikoimista. Nyt markkinoidaan pitkähihaisia vaatteita, neuleita ja tanakoita kävelykenkiä. Hellevaatteita ei enää löydy, vaikka päivälämpötilat ylittävät vielä reippaasti suomalaisen hellerajan, ja yölläkin on 18 – 19 astetta. Meillä on alkamassa viimeinen viikkomme täällä, 23.3. lennämme Singaporeen.
Viimeisen kuukauden ajan olemme seurailleet aussien elämänmenoa, pelanneet golfia, pyöräilleet, kävelleet beachillä ja nauttineet auringon lämmöstä. Queenslandissa on lähitulevaisuudessa vaalit, ja media on täynnä poliittista evankeliumia. Suomessa poliitikot ovat selvästi hienotunteisempia kilpailijoitaan kohtaan kuin täällä: vastapuolueita ja -ehdokkaita panetellaan reippaasti ja tärkeät asiat katoavat populistiseen usvaan.
Queenslandin ilmastossa lienee jotain naissukupuolelle erityisen terveellistä. Täällä huomio kiinnittyy nimittäin poikkeuksellisen suureen määrään iäkkäitä viehättäviä leidejä, jotka ovat hyväkuntoisia, henkisesti virkeitä ja tyylikkäästi pukeutuneita. He ajavat yhdeksänkymppisenä sujuvasti autoa ja käyvät konserteissa, teattereissa ja muissa kulttuuritilaisuuksissa. Meilläkin on ollut iloa tutustua useaan tällaiseen Grandman ystävättäreen ja tavata heitä myös golfkentällä.
Vietimme yhdeksän päivää Stradbroken saarella, joka sijaitsee puolen tunnin lauttamatkan päässä Brisbanesta. Huolimatta miljoonakaupungin läheisyydestä saari on säilynyt rauhallisena pikku paratiisina. Sitä ympäröi kymmeniä kilometrejä lähes autiota hiekkarantaa, eikä siellä ole lainkaan isoja hotelleja. (Olemme kertoneet saaresta perinpohjaisesti viisi vuotta sitten – ks. Maailman ympäri 2006 – 2007/syyskuu ja lokakuu). Olimme onnekkaita sään suhteen: tulopäivänä satoi ja lähtöpäivänä satoi; koko muun ajan aurinko paistoi. Viikon aikana teimme pitkiä rantakävelyitä, uimme ja katselimme delfiinien leikkiä aalloissa. Kaikki maailman surut ja murheet unohtuvat, kun hiekka rahisee varpaissa, aallot kohisevat ja vesi kimaltelee (yhtä hienoa on vain kevättalvisilla hangilla Lapissa).
Näkemiin, Australia
Stradbroken saarelta tultuamme vuokrasimme auton ja suuntasimme pariksi päiväksi sisämaahan. Kun lähtee ajamaan Brisbanesta länteen, maisemat ovat aluksi vihreitä ja kumpuilevia. Noin sadan kilometrin päässä rannikosta kulkee koko maanosan läpi pohjoisesta etelään vuoristo, Great Dividing Range, jonka itäpuolella joet laskevat mereen ja länsipuolella sisämaahan. Vuorten jälkeen vihreät niityt muuttuvat kuivemmiksi ja keltaisiksi. Lähellä vuoria kasvatetaan hedelmiä ja viinirypäleitä, kauempana sisämaassa viljellään vehnää ja puuvillaa. Noin 500 kilometrin päässä alkaa lähes asumaton erämaa, joka jatkuu tuhansia kilometrejä länsirannikolle saakka.
Ajoimme noin 300 km lounaaseen ja yövyimme Tenterfield-nimisessä viehättävässä pikkukaupungissa, jossa päätettiin Australian liittovaltion muodostamisesta v.1901. Paikalliset kutsuvat seutua nimellä ”The Real Australia”. Kaupungissa on runsaasti historiaa, ja sen museo kertoi paljon Australian menneisyydestä – siis valkoisen Australian; alueella aiemmin asuneista alkuasukkaista ei ollut mainintaa edes kaupunginmuseossa. Tuntuu kuin tämä kansa haluaisi aktiivisesti unohtaa kaiken, mitä täällä oli ennen valkoisten tuloa.
Maan koululaitos (kuten maa muutenkin) on saanut mallinsa Englannista. Valtion omistamat State Schoolit ovat maineeltaan heikompia, ja kaikki yrittävät varojensa mukaan saada lapsensa yksityiseen Collegeen tai Grammar Schooliin. Mitä kalliimpi koulu, sitä parempi maine sillä on. Hyvien koulujen lukukausimaksut ovat kymmeniä tuhansia dollareita vuodessa, joten 12 vuoden koulunkäynti käy vanhempien kukkarolle. Etenkin jos perheessä on useampi lapsi.
Nyt on se aika vuodesta, jolloin vanhemmat valitsevat opinahjoa kouluikään tuleville lapsilleen. Suomalaisesta tuntuu oudolta seurata yksityiskoulujen valtavaa mainoskampanjaa sanomalehdissä, katujen varsilla, jopa elokuvateattereissa. Koulujen johtokunnat ja opettajat ovat panneet viisaat päänsä yhteen miettiessään vetäviä iskulauseita. Olemme mielessämme siunanneet suomalaista peruskoulua. Varallisuudesta riippumatta jokaisella lapsella on mahdollisuus huippukoulutukseen.
Australian kaupungit on rakennettu autoilijoille. Useimmilla perheillä on vähintään kaksi autoa (iso maasturi lapsien koulukuljetusta varten plus perheauto muihin menoihin). Julkinen liikenne on kallista ja yhteydet ovat huonoja, joten ilman autoa ei pärjää. Niinpä liikenne on vilkasta ja ruuhkat enemmän sääntö kuin poikkeus. Koulujen liepeillä on ruuhkaa arkipäivisin, kun perheenäidit roudaavat lapsia jättimaastureillaan, varjellakseen näitä todellisilta tai kuvitteellisilta namusediltä. Lasten varjeleminen on saanut Australiassa lähes hysteeriset mittasuhteet useiden karmeiden kaappaustapausten johdosta. Poliisitkin ottavat herkästi vanhemmat puhutteluun jos alle kymmenvuotias kulkee yksin kadulla.
Vuokrattuamme auton mekin olemme päässeet paremmin liikkeelle, vaikkapa elokuviin. (Elokuvateatterit sijaitsevat suurissa ostoskeskuksissa, joihin pääsee helpoimmin autolla.) Kävimmekin katsomassa Iron Ladyn, Hugon ja The Artistin. Täytyy sanoa, että Meryl Streep ansaitsi suorituksellaan Oscarinsa. Hugo ja The Artist viehättivät myös: erilaisia elokuvia, joista jäi hyvä mieli.
Ehkä suurin muutos viime vierailustamme v. 2007 on huikea hintatason nousu. Australian dollari lähentelee jo euroa, kun viisi vuotta sitten se oli vain 65 senttiä. Ruoka ja vaatteet ovat kalliimpia kuin Suomessa, samoin olut ja viini; autot maksavat saman verran kuin Suomessa, bensa lähes yhtä paljon, jne. jne. Jopa talot ovat kalliimpia, vaikka ne on rakennettu halvemmalla, lämmintä ilmastoa varten. Täällä on yksinkertaisesti liian kallista lomailla tai oleskella pidempiä aikoja. Ulkomaisten turistien määrä onkin vähentynyt rajusti ja maan matkailuelinkeino on vaikeuksissa. Aussit itse toki hyötyvät matkaillessaan ulkomailla ja sinne he suuntaavatkin pilvin pimein.
Kalliin dollarin takia karjankasvattajilla ja vehnäfarmareilla on vaikeuksia myydä tuotteitaan ulkomaille. Ainoa sektori Australiassa, jolla menee hyvin, on kaivosteollisuus. Kiina, Japani ja Intia ostavat kaiken rautamalmin, alumiinin, kuparin, kullan, kivihiilen ja uraanin mitä maasta ehditään kaivaa, ja kaivostyöläiset ylpeilevät 200 000 euron vuosipalkoillaan. Rahansa he käyvät tuhlaamassa Balilla mutta sen verran jää yli, että he ostavat kalliita asuntoja suurkaupungeista tai rantalomakeskuksista, mikä taas pitää hintatason korkealla tavallisille palkkatyöläisille. Kun malmien hinta laskee ja eväät on syöty, Australiaan on odotettavissa vaikeita aikoja. Täällä ei ole tietoakaan Norjan kaltaisesta öljyrahastosta, joka turvaa maan talouden sinä päivänä, kun luonnonrikkaudet ehtyvät – ja se päivä tulee vääjäämättä.
Eläkeläisenä voi onnitella itseään Suomen hienosta työeläkejärjestelmästä. Australiassa itse kukin maksaa rahaa omaan eläkerahastoon, joka hoitaa rahoja siihen asti, kunnes henkilö saavuttaa eläkeiän. Silloin koko kertynyt summa maksetaan kerralla käteen, ja sen rahan on riitettävä, vaikka henkilö eläisi satavuotiaaksi. Monille systeemi sopii, mutta murhetarinoita kuulee päivittäin: eläkerahasto on tehnyt huonoja sijoituksia ja säästöt ovat menneet sen sileän tien. Tai käteen saadut rahat ovat loppuneet ja kahdeksankymppinen joutuu anomaan pikkuruista peruseläkettä tai hakeutumaan uudelleen työelämään pysyäkseen hengissä (vaihtoehtona on tietenkin turvautua sukulaisten apuun…). Vakuutusyhtiöt ovat oivaltaneet markkinaraon ja TV:ssä näkyy mainoksia, joissa köyhtyneet vanhukset ihmettelevät, mitä tehdä seuraavaksi. Australian järjestelmä on laadittu siihen aikaan, kun ihmiset poistuivat pilven reunalle kuusi-seitsemänkymppisinä. Nykyään täälläkin eletään paljon vanhemmiksi, joten järjestelmä lienee aikansa elänyt.
Lopuksi on pakko kirjoittaa muutama sana Australian ravintolakulttuurista. Ruokakulttuuri perustuu vankasti brittiperinteisiin: rasvassa tiristetyt fish and chips, ylikypsennetty paisti ja selluloosiksi keitetyt vihannekset kuuluvat jokaisen itsestään ylpeän aussie-ravintolan ruokalistaan. Toki nykyään kaikkialla on myös thai-, kiinalais-, intialais- ja italialaisravintoloita. Yhteistä maan ravintoloille on, että palvelu ei aina pelaa; tarjoilijat ovat usein ammattitaidottomia, pätkätöitä tekeviä reppureissaajia, jotka tienaavat rahaa minimipalkalla seuraavaa matkalippuaan varten. Ravintoloiden sisustus ja melutaso muistuttavat usein kouluruokalaa, pöydät ovat toisissaan kiinni ja rauhallista nurkkapöytää on turha hakea. Suomalaiselle tulee väkisin mieleen entinen neuvosto-naapuri: ensin pitää jonottaa yhdeltä tiskiltä juomat, tilata ja maksaa toiselta tiskiltä ruoka ja lopulta hakea tilauksensa itse pöytään. Tämä on siis vallitseva käytäntö ns. tavallisissa ravintoloissa, paremmissa paikoissa tarjoillaan pöytiinkin.
Yksi asia kyllä toimii: alkoholin myynti ja tarjoilu lienee hoidettu tehokkaammin kuin missään muualla. Kapakoissa palvelu pelaa salamannopeasti, viinakauppoja on paljon ja ne ovat auki lähes aina. Autoilijaa hemmotellaan eniten – ajat vain drive-in kaistalle, teet tilauksen ikkunasta, avaat takaluukun, maksat sinne ahdetut pullot, tölkit ja viinilaatikot nousematta autosta ja kaasutat tiehesi. Alkoholia kulutetaan paljon, kriketti- ja jalkapallotähdet ym. kansallissankarit mainostavat eri olutmerkkejä ja viinikulttuuri kukoistaa. Monissa ravintoloissa on myös mukava ja edullinen BYO-käytäntö (bring your own, eli oma pullo mukaan).
Viimeisen viikkomme down under vietimme rauhassa Grandman kanssa, keräten voimia matkamme loppurutistusta varten Aasiassa.Tätä kirjoittaessamme olemme jo Singaporessa ja täältä siirrymme parin päivän kuluttua Hanoihin, sieltä Laosiin, Pohjois-Thaimaahan ja Kamputseaan. Perästä kuuluu.
Vietnamin päiväkirja 1: Kiehtova Hanoi
Vietnamin pääkaupungissa Hanoissa on Wikipedian mukaan 3,5 miljoonaa, taksikuskin mukaan 7,5 miljoonaa asukasta. Totuus lienee jossain siinä välissä. Kun taksi toi meidät lentomatkasta ja aikaerosta pyörryksissä Hanoin vanhaan kaupunkiin, tunsimme yhtäkkiä olevamme vanhassa amerikkalaisessa Kaukoitää kuvaavassa elokuvassa: Hanoi on juuri sellainen, kuin vain voi ikinä kuvitella salaperäisen Kaukoidän olevan: meluisa, värikäs, eksoottinen, arvoituksellinen. Hanoin ihmeellisin nähtävyys on liikenne: kymmenettuhannet mopot ja skootterit, polkupyörät ja autot pujottelevat ristiin rastiin kuin muurahaiset reiteillään. Ulkopuolisen katsojan silmissä mitään liikennesääntöjä ei näyttäisi olevan, mopoilijat suhailevat yksisuuntaisillakin kaduilla miten haluavat. ”Meillä on kyllä säännöt, mutta jokainen soveltaa niitä omalla tavallaan”, selitti eräs opas meille.
Pian opimme ylittämään katuja opaskirjan neuvon mukaan: on vain rohkeasti astuttava sekaan ja määrätietoisesti, mutta hitaasti käveltävä kadun yli. Hitaasti siksi, että mopoilijat ehtivät päättää, miltä puolelta ohittavat meidät. Ihme ja kumma, tämän neuvon avulla opimme liikkumaan Hanoin kaduilla.
Hanoin tunnetuin nähtävyys lienee Ho Chi Minhin mausoleumi. Kilometrin mittainen jono, jota univormupukuiset aseistautuneet miehet tiukasti vartioivat, kiemurteli kohti mausoleumia. Liityimme jonoon ja uteliaina seurasimme pyhäpukuunsa sonnustautuneita vietnamilaisia, lukuisia koululaisryhmiä ja turisteja, jotka hartaasti seisoivat jonossa. Itse mausoleumi oli viileä ja juhlallinen kammio, jonka keskellä Ho lepäsi avoimessa arkussaan. Mielessämme pohdimme, onko arkussa aito Setä Ho vai onko kenties Madame Tussaud ollut asialla. Monenlaisia huhuja on liikkeellä. Mainittakoon, että Ho Chi Minh itse toivoi tulevansa tuhkatuksi.
Kolmen päivän ajan katselimme ja ihmettelimme Hanoin elämää: iltaisin kadut täyttyivät perheistä, jotka istuivat pikkujakkaroilla jalkakäytävillä, kokkasivat herkullisia wokkiruokiaan ja katselivat maailmanmenoa. Olkihattuiset naiset myivät hedelmiä, leipää ja monenlaisia elintarvikkeita. Kaupat olivat täynnä kaikkia mahdollisia ”aitoja” merkkituotteita. Suosituimpia ”merkkituotteita” näyttivät olevan North Facen ulkoilu- ja retkeilyvarusteet (Timon ostama North Facen ”aito” pikkureppu hajosi parin päivän käytön jälkeen).
Vaikka Hanoi oli meluisa ja likainenkin, ihastuimme sen aitoon orientaaliseen olemukseen (emme nähneet yhtään mäkkäriä), ystävällisiin ihmisiin ja ihaniin nuhjuisiin pikkuravintoloihin, joista sai herkullista ruokaa pikkurahalla. Oli hyvä nähdä Hanoi nyt – ennen kuin amerikkalaiset pikaruokalat valtaavat sen ja ennen kuin tämän päivän mopoilijat haluavat jonakin päivänä jokainen oman auton – silloin kaupunki on ihan tukossa ja Hanoi on kuin mikä tahansa maailman suurkaupunki.
Hanoista teimme useita retkiä eri puolille pohjoista Vietnamia. Näistä lisää jatkossa.
Vietnamin päiväkirja 2: Seilaamme Halongin lahdella ja soutelemme Tam Cocissa
Halongin lahti (Halong Bay) sijaitsee noin sata kilometriä Hanoista koilliseen. Se on ihmeellinen luonnonmuodostelma: lähes 2000 saarta nousee melkein pystysuoraan merestä. Unescon maailmanperintölistalla oleva alue on Pohjois-Vietnamin suosituimpia turistikohteita, ja Hanoista sinne järjestetään kahden tai kolmen päivän retkiä, joissa asutaan laivalla. Bussimatka Hanoista kestää useita tunteja, koska tie on huonokuntoinen ja liikenne ruuhkaista.
Bussimatkan aikana ihmettelimme siellä täällä keskellä riisipeltoja olevia pieniä hautausmaita tai yksityisiä hautoja. Oppaamme selitti, että Vietnamissa on tavallinen tapa haudata vainaja keskelle omia maitaan. Hautajaiset ovat suuri juhla, joka saattaa kestää jopa kymmenen päivää. Vainaja haudataan myös kahteen kertaan. Väliaikaisen hautaamisen jälkeen, noin kolmen vuoden kuluttua ruumis kaivetaan haudasta, luut puhdistetaan ja haudataan lopulliseen hautaan, jonka päälle rakennetaan keraaminen muistomerkki.
Halongin lahdella asuimme hyväkuntoisessa ja mukavassa laivassa, ruoka oli herkullista ja matkaseura mukavaa. (Huonommilla laivoilla hyttiseurana saattaa olla tuhat torakkaa). Vähän surullisena katselimme kymmenien laivojen armadaa, joka täytti lahden. Kaikki laivat eivät näyttäneet kovin hyväkuntoisilta, tuskin niissä oli esimerkiksi jätevesisäiliöitä. Illan pimennyttyä kuului monista laivoista epäilyttäviä loiskahduksia: jätteitä kaadettiin mereen. Ympäristönsuojelu ei näytä täällä olevan täysin hallinnassa. Siellä täällä vastaamme lillui jätelauttoja, joista erottui jopa vauvanvaippoja.
Halongin lahdelle tuodaan selvästi enemmän turisteja kuin sen haavoittuvainen luonto kestää. Laivat toki mahtuvat alueelle mutta maihinnousupaikoissa on armoton ruuhka, turistien pakkautuessa kapeille portaille ja luolien käytäville. Turismin yhä lisääntyessä siellä täytyisi tehdä samoin kuin Galapagos-saarilla: rajoittaa laivojen määrää ja tiukentaa luonnonsuojelumääräyksiä.
Liikenne on kaoottista myös maanteillä. Kaksikaistaisella tiellä sattui hurjia ohitustilanteita, joissa saattoi olla neljäkin autoa rinnakkain ja siinä välissä vielä mopo. Näimmekin useita onnettomuuksia bussimatkoillamme.
*************
Tam Coc 31.3.2012
Tam Cocin kylä sijaitsee lähellä Nim Binhiä, parin tunnin ajomatkan päässä Hanoista etelään. Se on saanut lempinimen ”Riisipeltojen Halongin lahti”, korkeista kivimuodostelmista, jotka nousevat keskeltä vehreitä riisiviljelmiä. Ajelimme pyörällä tutkimassa kylän kujia, mutta varsinainen Tam Cocin turistirysä on pari tuntia kestävä soutuveneretki Ngo Dong -joella, joka kiemurtelee läpi veden kaivertamien luolien. Satuimme olemaan siellä päivänä, jolloin Vietnamissa oli yleinen vapaapäivä, joten seuranamme oli satoja paikallisia turisteja. Timo poltti kaloreita varamelalla, Leenan tyytyessä ihailemaan maisemia.
Seuraavana iltana matkustimme yöjunalla Sapan vuoristoalueelle, lähelle Kiinan rajaa. Raportti tulee lähiaikoina.
Vietnamin päiväkirja 3: Patikoimme Sapan riisikukkuloilla
Sapa on 1600 metrin korkeudessa oleva vuoristokylä Kiinan rajalla. Matkustimme Lao Cain kaupunkiin yöjunalla; n. 350 kilometrin matka kesti kahdeksan tuntia. Olimme varmuuden vuoksi varanneet paikat de luxe –vaunusta, mikä suomalaisen mittapuun mukaan tarkoitti suunnilleen samantasoista vaunua kuin vanhat suomalaiset makuuvaunut, paitsi että hyttipaikkoja oli neljä.
Saimme hyttiseuraksemme kaksi vietnamilaista herrasmiestä. Yritimme virittää keskustelua heidän kanssaan, mutta juttu tyrehtyi nopeasti, kun yhteisiä sanoja ei löytynyt. Yritimme kertoa asuvamme Euroopassa, he eivät ymmärtäneet, vaikka yritimme vääntää sanasta erikielisiä versioita. Suomesta emme sitten enää yrittäneetkään puhua mitään. Hyttitoverimme keskustelivat innokkaasti keskenään, kunnes yhtäkkiä noin kymmeneltä he vaipuivat uneen ja nukkuivat perille saapumiseen asti sikeästi.
Matka sujui meidän osaltamme mukavasti, niin kuin se nyt makuuvaunussa sujuu, kunnes aamuyöllä alkoi hyttiin levitä karsea haju. Hajun lähde selvisi, kun toinen miehistä lähtiessään veti sänkynsä alta rei’itetyn laatikon, jonka sisällä oli ”hyvin riippunutta” koiranlihaa tuliaisina Hanoista.
Lao Caista on 38 kilometrin bussimatka ylös Sapaan. Sapan kylästä on huikeat maisemat vuorten rinteille, jotka on pengerretty riisin viljelyä varten. Vuoristokylissä asuu useita eri etnisiä heimoja, jotka yhä pukeutuvat värikkäisiin heimoasuihin. Miehet viljelevät riisipeltoja ja naiset tekevät värikkäitä käsitöitä.
Vaelsimme kaksi päivää paikoin vaikeakulkuisia ja liukkaita polkuja vuorenrinteitä ylös ja alas. Meitä seurasi joukko kylien naisia mukanaan repuissa käsitöitä (joillakin myös pikkuvauva). Naisilla oli myös ihan virallinenkin tehtävä: vaikeissa paikoissa he auttoivat vaeltajia pysymään pystyssä ja pitämään jalkansa kuivina. Palkaksi he toivoivat meidän ostavan töitään. Tulihan niitä ostettua: erilaisia pussukoita on matkalaukku pullollaan. Timo tinki kaksi päivää seinävaatteen hinnasta (euron per päivä) ja sai vihdoin sen ostettua sitkeältä myyjältä.
Vaelluspäivien välisen yön nukuimme kotimajoituksessa pienessä kylässä. Majoituksen taso ei ollut ihan sitä, mistä olimme maksaneet, mutta pienen keskustelun jälkeen pääsimme yhteisymmärrykseen. Vietimme mukavan illan ryhmämme kanssa herkullisen päivällisen äärellä, maailmaa parantaen.
Seuraavana päivänä patikointi jatkui, ehkä entistä vaativampana, mutta selvitimme liukkaat jyrkänteet ilman kaatumisia. Väsyneinä mutta tyytyväisinä palasimme Lao Caihin toisena iltana. Suihkun ja päivällisen jälkeen edessä oli junamatka takaisin Hanoihin.
Paluumatkalla junaseuranamme oli ikäisemme kanadalaispari Jean-Luc ja Michelle, ja ilta sujui mukavasti rupatellen kunnes kaikki nukahdimme junan kolistellessa kohti Hanoita.
Vietnamin päiväkirja 4: Hue ja Hoi An
Keski-Vietnamissa sijaitseva Hue oli Vietnamin keisarillinen pääkaupunki vuosina 1802 – 1945. Tänäkin päivänä sitä pidetään Vietnamin henkisenä keskuksena. Kaupungin läpi virtaa Song Huong (”Parfyymi”) – joki.
Joen pohjoisella rannalla on Yksi Vietnamin suurista (ränsistyvistä) kansallisaarteista, linnoituskaupunki Citadel (paikallinen Suomenlinna), jonka rakentaminen alkoi vuonna 1804. Linnoitusta ympäröi 2,5 kilometriä pitkä ja kuusi metriä korkea muuri. Sen sisällä on mm. Kielletty punainen kaupunki, jossa keisari asui. Keisarillisen perheen lisäksi sen sisälle pääsi aikanaan vain eunukkipalvelijoita, joista ei ollut vaaraa kuninkaallisille jalkavaimoille. Vietnamin sodan aikana amerikkalaiset pommittivat Citadelia raskaasti, ja suuri osa sen alueesta on nykyään viljeltynä. Vietnamin sotaa rankasti kuvaavan Full Metal Jacket –elokuvan tapahtumat sijoittuvat osittain Hueen.
Teimme lohikäärmelaivaristeilyn Parfyymijoella. Joen varrella on entisten keisarien toinen toistaan mahtavampia hautamonumentteja ja komeita temppeleitä, joihin kävimme risteilyn aikana tutustumassa. Ne oli rakennettu korkeuksiin satojen portaiden päähän, joiden nouseminen oli kuumassa ja kosteassa säässä rankkaa treeniä ja sai hikipisarat virtaamaan.
Vietnamissa ei voi vuokrata autoa, mutta auton ja kuljettajan vuokraaminen on edullista. Tällaisella vuokratulla autolla ajoimme Huesta Danangin kaupungin läpi Hoi Aniin noin kolmen tunnin matkan. Matkalla pysähtelimme useassa paikassa katselemaan maisemia. Valitettavasti kuljettajamme ei osannut sanaakaan englantia, joten emme saaneet häneltä mitään lisäinformaatiota.
Danangin kaupungista alkaa noin 30 kilometriä pitkä hieno hiekkaranta, joka ulottuu Hoi Aniin saakka. Tällä rannalla oli amerikkalaisten sotilaiden ”China Beach”, jonne he tulivat viettämään lepopäiviä (joku muistanee samannimisen Vietnamin sodasta kertovan TV-sarjan.)
Hoi Anin vanha kaupunki on Unescon maailmanperintölistalla. Se on rakennettu Thu Bon – joen rannalle, ja 1600-luvulla se oli kansainvälinen kauppakeskus. Tänään joen rantoja reunustavissa kauniissa kiinalais-, japanilais- ja eurooppalaisvaikutteisissa rakennuksissa on runsaasti ravintoloita ja kahviloita. Kaupunki on kuuluisa sadoista räätäliliikkeistään, jotka kilpailevat asiakkaista. Siellä voi teettää lähes mitä vain halvalla ja nopeasti. Monet turistit niin tekevätkin. Taisi meilläkin olla repuissamme muutama teetetty vaatekappale kaupungista lähtiessämme.
Hoi Anissa voi viettää myös rantalomaa. Mekin ajelimme majapaikasta lainatuilla polkupyörillä muutaman kilometrin päässä olevalla rannalle ja vietimme leppoisan rantapäivän, joka varmaan oli viimeinen sellainen tämän reissun aikana – mutta onhan niitä jo ollutkin.
Olimme suunnitelleet jatkavamme matkaamme etelään, Ho Chi Minhiin, Mekong-joen suistoon ja sieltä Kambodzaan. Päätimme kuitenkin jättää eteläiseen Vietnamiin tutustumisen toiseen kertaan ja lähteä Kambodzaan Laosin kautta. Huolimatta siitä, että meitä oli varoitettu bussimatkojen toivottomasta hitaudesta (huonot bussit ja tiet), päätimme uskaltautua De Luxe Universe Express – bussilla matkaan kohti Laosin Paksea. Bussin nimi antoi ymmärtää, että se vie meidät pysähtymättä minne tahansa maailmankaikkeuteen. Totuus oli kuitenkin toisenlainen, mutta siitä lisää seuraavassa raportissa.
Huomioitamme Vietnamista:
Vietnamissa turismi on lisääntynyt kovaa vauhtia viime vuosina. Esimerkiksi Australiassa se tuntui olevan suosituin uusi turistikohde tällä hetkellä ja sinne tehdään sekä valmismatkoja että reppureissuja. Koska Australian dollari on hyvin vahva, ausseille Vietnam on lähes ilmainen maa. Kanadalaisia ja jenkkituristeja on paljon, eurooppalaisiakin jonkin verran. Yhtään suomalaista emme tavanneet.
Vietnam on entinen Ranskan siirtomaa (kunnes fransmannit potkittiin sieltä ulos v. 1954) ja ranskalaisia kohtaa maassa runsaasti. He käyttäytyvät muita kohtaan siirtomaaherran elkein: eivät tervehdi aamiaispöydässä eivätkä halua keskustella muunmaalaisten turistien kanssa. He tupakoivat sumeilematta missä vain, vaikka ruokapöydässä (tietäen hyvin, että se on kielletty kotimaassa). Ranskalaisten perintönä Vietnamissa syödään patonkia ja kaduilla vaeltaa puudelin näköisiä kulkukoiria.
Tuntui, että vietnamilaiset eivät aina ole pysyneet turismin tuomien vaatimusten perässä. Entisen itäblokin mallin mukaan vietnamilaiset paketoivat turistin ohjelman mielellään. Kaikki liikkuvat samoissa paikoissa, eri järjestyksessä vain. Se huomasimme tavatessamme tämän tästä samoja ihmisiä eri paikoissa. Ympäristönsuojeluun ei vielä ole herätty, tien laidat olivat roskaisia, siellä täällä bussin ikkunoista näkyi suorastaan pieniä kaatopaikkoja. Suosituissa turistikohteissa (esim. Halongin lahdella) roskat heitettiin suoraan luontoon.
Ihmiset olivat valtavan ystävällisiä ja palvelualttius oli suuri. Niin suuri, että välillä hymyillen luvattiin vähän liikaa, kun ei haluttu menettää kasvoja. Turistin on syytä olla tarkkana, että saa sen, mistä maksaa. Maa on myös hyvin köyhä, vaikka hotellit ovatkin melko hyvätasoisia. Ehkä köyhyys aiheuttaa sen, että turistia pidetään rahasampona, jolle yritetään myydä koko ajan kaikkea mahdollista. Hetkeksikään ei voi pysähtyä katselemaan ympärilleen, kun joku yrittää väkisin myydä jotain.
Hintataso on hyvin alhainen, turistin kelpaa juhlia. Välillä omatunto alkoi kolkuttaa: kun kansa on niin köyhää, miksemme voisi maksaa palveluista ja tavarasta hieman enemmän, teemmehän niin kotonakin?
Ruoka on Vietnamissa herkullista; se on myös kevyttä ja terveellistä. Pikaruokaloita ei ole, eikä liioin ylipainoisia ihmisiä (jos ei turisteja lasketa). Kunnon pihviä on turha etsiä mutta erilaisia liha-, kana- ja kalaruokia on runsaasti, myös kasvissyöjä löytää paljon vaihtoehtoja. Ruoka valmistetaan enimmäkseen höyryttämällä ja wokissa. Viiniäkin saa, myös paikallista. Maistoimme erittäin hyvää, mutta myös erittäin huonoa paikallista viiniä.
Heti Hanoissa törmäsimme outoon tapaan, joka herätti meissä kummastusta ja vastenmielisyyttä: monet ihmisistä, erityisesti nuoret, käyttivät kasvot peittävää naamaria. Ensin ajattelimme se johtuvan huonosta ilmanlaadusta, mutta naamaria käytettiin myös maaseudulla. Eräs opas selitti, että naamioituneet eivät halunneet ruskettua, on muodikasta olla vaaleaihoinen. Ehkä kysymyksessä on myös muoti, koska naamareita näkyi sisätiloissa ja illallakin. Meistä ei kuitenkaan ollut mukavaa katsella naamioituneita ihmisiä tai yrittää puhua sellaisten kanssa.
Hanoi viehätti meitä kaikessa kaoottisuudessaan, aitoudessaan ja ystävällisyydessään. Asuimme vanhassa kaupungissa viihtyisässä pikkuhotellissa nimeltä Rising Dragon 1. Hotelli oli halpa, mutta henkilökunnan palvelualttius oli uskomatonta. Meistä pidettiin viimeiseen asti huolta: yöjunaan annettiin eväspussi mukaan ja meidät vietiin junavaunuun sisälle asti, ettemme eksyisi matkalla.
Sapa ja Halongin lahti olivat myös hienoja kohteita. Pelottaa vain, minkälaista näissä paikoissa on viiden vuoden kuluttua, jollei ympäristöä aleta hoitaa paremmin. Hoi Anissa oli tunnelmallista kävellä iltaisin joen rantaa reunustavilla kaduilla ja syödä jossakin lukuisista pikkuravintoloista. Etelä-Vietnamia monet kehuivat meille kovasti, ehkä se ansaitsee vielä toisen matkan. Sinne on helppo poiketa vaikkapa Bangkokista kun käymme jälleen Grandman luona. (Suomalainen saa oleskella Vietnamissa 15 vuorokautta ilman viisumia.)
Rahtibussilla Vietnamista Laosiin
Hoi Anista olimme päättäneet siirtyä suorinta tietä Laosin puolelle. Suoraa tietä ei kuitenkaan ollut; kiersimme Huen kautta Khe Sanhiin ja ylitimme Laosin rajan Lao Baossa. Uskomattoman ja uuvuttavan bussimatkan jälkeen saavuimme lopulta Savannakhetiiin Mekong-joen rannalle, 277 km Paksesta pohjoiseen.
Meidän De Luxe Universe Express Sleeping-bussimme (jonka piti saapua Pakseen klo 18) osoittautui enemmänkin tavarankuljetusautoksi kuin pikavuoroksi. Bussissa oli kyllä makuuasentoon taittuvat istuimet, mutta ne oli mitoitettu paikallisille mini-ihmisille, joten Timolla varsinkin oli melkoisia vaikeuksia. Sitten pikkuhiljaa Vietnamin puolella tavaraa alettiin lastata bussiin uskomattomat määrät, niin että tavaratilat eivät enää riittäneet, vaan matkustajatilat otettiin myös käyttöön. Bussin kaikki tyhjät kolkat ja käytävätilat olivat täynnä laatikoita ja nyssyköitä ahneen bussiemännän (omistajan?) hieroessa tyytyväisenä käsiään – meille alkoi tulla klaustrofobinen olo.
Tavaroiden lastaamiseen meni tietysti aikaa tuntikaupalla. Lähdimme hotellista viideltä aamulla, eikä bussi pysähtynyt mihinkään kahvilaan tai muuhun paikkaan, mistä olisi saanut ostaa jotain evästä, onneksi oli vettä. Bussi ei myöskään pysähtynyt vessojen kohdalla, vaan pysähtyi tienlaitaan, jossa oli tilaisuus kyykistyä rinnakkain parinkymmenen naisen kanssa, miehet muodostivat oman rintamansa kauemmas! Vietnamilaiset tai laoslaiset matkustajat tuntuivat aivan tyytyväisiltä ja nukkuivat suurimman osan ajasta, kuten Timokin!
Ylläolevasta kuvasta näkyy amerikkalaisten levittämän kasvismyrkyn, Agent Orangen vaikutus. Puut ovat kuolleet ja kukkuloilla kasvaa vain piikkipensaita. Myrkyn tarkoituksena oli tuhota viidakot, jotka tarjosivat suojapaikan vietkongin sisseille. Sissit olivat usein maanviljelijöitä, joten he joutuivat muuttamaan kaupunkeihin, koska mikään ei enää kasvanut. Myrkky on aiheuttanut kehitysvammoja yli kolmelle miljoonalle vietnamislaislapselle. Ironista on, että Suomen tiehallinto levitti samaa vesakkomyrkkyä tienvarsille 1970-luvulla.
Vietnamin passintarkastuksessa tuli myös ongelmia. Timon kaksi kertaa maailman ympäri kiertänyttä passia oli jouduttu hieman teipillä Etelä-Amerikassa korjaamaan ja pikkutarkka tullimies ei tahtonut hyväksyä sitä millään. Toista tuntia meni odotellessa ja koko bussi odotti myös (absurdia oli, että halusimme vain päästä maasta ulos passilla, joka oli jo hyväksytty maahan tullessamme). Onneksi Laosin puolella ei asiaan kiinnitetty mitään huomiota.
Kun bussi tuli Savannakhetiin kuuden aikaan, päätimme hypätä pois kyydistä (edessä olisi ollut vielä ainakin viisi tuntia bussissa nälkäisenä ja pissahätäisenä). Se oli ihan hyvä ratkaisu. Löysimme hotellin, josta saimme luksus-huoneen (jossa ei tullut lämmintä vettä) 23 dollarilla ja kävimme syömässä läheisessä ravintolassa paistettua riisiä ja vihanneksia – ainoa laji johon yhteinen kielitaitomme riitti.
Seuraavana päivänä kävelimme keskustassa ja Mekongin rannalla. Olimme lähes ainoat turistit ja ihmiset hymyilivät meille uteliaina. Oli ihanan rauhallista, ja mahdottoman kuumaa. Rantapenkillä vietnamilaistyttö lakkasi pikkurahalla Leenan sormien ja varpaitten kynnet ja puksutimme tuctucilla takaisin hotelliimme, jossa keräsimme voimia seuraavan päivän bussimatkaa varten.
Timo käväisi torilla ostamassa hedelmiä. Kun hän ei löytänyt toria mistään, hän kysyi kaupasta neuvoa. Banaaninkuvan avulla ihmiset ymmärsivät, mistä oli kyse ja mopopoika lähti viemään Timoa torille. Kun hedelmät oli ostettu, hän toi Timon mopon selässä hotellille, eikä suostunut ottamaan kippiäkään (=laoslaisten rahayksikkö) palveluksistaan.
Seuraavana päivänä oli taas edessä viiden tunnin bussimatka Pakseen (tällä kertaa paikallisbussilla, joten tiesimme mitä odottaa). Toivoimme pääsevämme sinne jokilaivalla, mutta sellaista yhteyttä ei ollut.
Ensimmäinen vaikutelma Laosista oli se, että täällä on aidompaa ja vähemmän kaupallista kuin Vietnamissa, kukaan ei ole jatkuvasti kimpussa myymässä jotain. Bussin ikkunasta näkyi uskomattoman köyhiä maalaiskyliä, köyhyys on täällä ehkä vielä suurempaa kuin Boliviassa ja Perussa.
Leppoisaa menoa Laosissa
Savannakhet, Pakse ja 4000 saarta
Vietimme yön Savannakhetissä toipuen edellispäivän röykytyksestä. Seuraavana päivänä matkasimme viisi hikistä tuntia bussilla etelään, Pakseen. Bussi oli jälleen täynnä sekä ihmisiä että tavaraa mutta matka sujui rutiinilla, ilman suurempaa paniikkia.
Pakse on noin 70000 asukkaan pikkukaupunki kahden joen, Mekongin ja Se Donin, yhtymäkohdassa. Vietimme siellä vain yhden illan, joka sattui olemaan Leenan syntymäpäivä. Sen kunniaksi illastimme intialaisessa ravintolassa, tosin ruoan taso ei vastannut juhlan henkeä. Paksesta jatkoimme matkaa Si Phan Donin (4000 saaren) alueelle.
Nyt on Kaakkois-Aasian kuumin kuukausi (lämpötila pysyttelee 40 asteen molemmin puolin) ja kuivan kauden viimeiset viikot. On paras aika vierailla saarilla, vesi on puhtaimmillaan eikä hyttysiä juuri ole. Pettymykseksemme myöskään matkustajalaivat eivät kulje, koska Mekongin vesi on liian matalaa.
Vietimme leppoisat neljä yötä ja kolme päivää Done Khongin saarella. Kuinka sattuikaan, oli Laosin uusi vuosi, jota juhlittiin juuri samat kolme päivää. Kaikki kynnelle kykenevät olivat lomalla ja humalassa, mitään ei tapahtunut. Done Khong on muutenkin hiljainen ja hyvin alkuperäinen saari, nyt vähätkin palvelut olivat seis.
Saimme majapaikastamme pyörät käyttöömme ja ajelimme tutkimassa saarta, minkä kosteassa helteessä pystyimme. Kylät olivat hyvin alkukantaisia ja äärimmäisen köyhiä, mutta ihmiset uskomattoman iloisia ja ystävällisiä. Meidätkin kutsuttiin mukaan uuden vuoden juhliin, missä kaikki halusivat tanssia kanssamme ja tarjosivat paikallista olutta (jotkut myös epäilyttäviä sätkiä, joista kyllä kieltäydyimme).
Saareen rakennetaan parhaillaan siltaa, mikä tarkoittaa tietenkin sitä, että viattomuus pilaantuu lähitulevaisuudessa. Sähköä saa jo 24 tuntia vuorokaudessa ja nettikin toimii, tosin vähän epävarmasti. Tietenkin silta tuo hyvinvointia ihmisille.
Teimme yhtenä päivänä veneretken Done Khonin saarelle ja samalla ohimennen vilkaisimme myös Done Detin saarta. Vierailu näillä saarilla kuuluu nuorten reppumatkalaisten pakollisiiin kuvioihin. Turisteja tuntuikin olevan paljon, samoin menoa ja meteliä. Tapasimme siellä suomalaisen pariskunnan (ensimmäiset tapaamamme suomalaiset Kuuban jälkeen), joka oli asunut saarella pitempään ja he sanoivat, että Done Det on mennyt vuoden sisällä täysin pilalle ja Done Khonkin muuttunut paljon. Turismi ei tuo mukanaan pelkkää hyvää.
Hauska yhteensattuma oli, että majapaikkamme emäntä, viehättävä paikallinen nainen, kertoi olevansa menossa naimisiin suomalaisen Lassen kanssa kesällä ja muuttavansa Joensuuhun. Valitsimme hotellin sen perusteella, että Visa-kortin piti toimia siellä (meillä kun oli käteistä kovin vähän). Emäntämme ei kuitenkaan osannut käyttää Visa-konetta ja veli, joka osasi, oli jossain humalassa viettämässä uutta vuotta. Emme siis päässeet lähtemään saarelta ennen kuin juhlien jälkeen, kun hän selviytyi töihin. Ei se kyllä meitä paljon häirinnyt, me nautimme rauhallisesta lomasta.
Maanantaiaamuna vihdoin miehet kömpivät töihin ja saimme järjestettyä jatkomatkan Kambodzaan -jälleen hikisessä ja reppumatkalaisia täynnä olevassa bussissa. Osa nuorista joutui istumaan pienillä jakkaroilla keskikäytävällä. Ihailimme heidän hyväntuulisuuttaan ja kärsivällisyyttään, vaikka monet olivat matkanneet jo toista vuorokautta.
On ollut järkyttävää nähdä maaseudun suuri köyhyys ja likaisuus Laosissa. Jotenkin hävettää rikkaan länsimaan asukkaana käyttää hyväkseen halpoja hintoja ja ihmetellä roskaisuutta ja röttelötaloja. Roskaaminen on täällä luontaista, ja periytynee ajoista ennen muovipakkauksia, kun ruoantähteet käärittiin banaaninlehtiin ja heitettiin luontoon. Siellä ne maatuivat nopeasti, päinvastoin kuin tämän päivän muovi. Kaakkois-Aasian maat ovat hukkumassa jätteisiin mutta ilmeisesti maiden päättäjät eivät koe tätä ongelmana. Ehkäpä siitä tulee ongelma siinä vaiheessa, kun roskiin ja likaan kyllästyneet turistit vievät dollarinsa muualle.
Kambodzan päiväkirja 1: Kratie, Siem Reap ja Angkor Wat
Pysähdyimme parin yön ja yhden päivän ajaksi 80000 asukkaan Kratien kaupunkiin Mekongin rannalla. Kaupungilla voisi olla hieno joenrantakatu kauniine ranskalaistyylisine rakennuksineen, mutta se on köyhä, rapistunut ja uskomattoman likainen. Jostain syystä asukkaat heittävät roskapussinsa suoraan Mekongin rantapenkalle, jonka ravintoloihin he myös iltaisin kokoontuvat syömään. Rannalla haju oli niin kuvottava, että auringonlaskua oli mentävä ihailemaan vähän kauemmas. Voi vain kuvitella, miten lihavien, onnellisten rottien armeija öisin saapuu paikalle herkuttelemaan.
Teimme tuktukilla päiväretken Kratiesta Kampin kylään, jossa on mahdollisuus nähdä makean veden delfiinejä Mekong-joella. Delfiinien määrä on vähentynyt viime vuosina nopeasti, koska paikalliset harrastavat kalastamista dynamiittipaukkujen avulla, ja samalla he tulevat tappaneeksi myös delfiinejä. Olimme veneellä joella tunnin verran ja onnistuimme näkemään näitä mukavia otuksia useita. Niistä näki tosin vain vähän selkää tai pyrstöevää, komeita hyppyjä emme tällä kertaa saaneet nähdä.
Poikkesimme myös Sombok-vuorelle, jonka huipulla on 300 porrasaskelen päässä komea pagoda. Koska parhaillaan vietettiin khmerien uutta vuotta, sinne oli kiipeämässä runsaasti parhaimpiinsa pukeutunutta paikallista väkeä mukanaan temppeliin tarkoitettua uhriruokaa.
Tuk-tuk –kuskimme Ben vei meidät tutustumaan kambodzalaisten erikoiseen vapaa-ajanviettotapaan. Kampin koskelle on rakennettu valtavat katetut laiturit, joista perheet voivat vuokrata itselleen ”tontin”, jossa voi viettää päivää ja nauttia koskessa uimisesta. Tuhansia ihmisiä, kokonaisia sukuja, nuorisoryhmiä ynnä muita oli kokoontunut sinne mukanaan herkullisia eväitä. Kaikkea mahdollista syötävää ja juotavaa oli myös myytävänä. Meno ja meteli oli melkoinen. Mekin vietimme siellä päivän kuumimman ajan. Ben oli hankkinut meille evääksi erinomaisia paikallisia erikoisuuksia, krolaneita (bambuputkia, joihin on pakattu riisiä, papuja ja kookosmaitoa ja jotka on höyrystetty kypsiksi avotulella) sekä kylmiä juomia.
Kratiesta jatkoimme matkaa bussilla Siem Reapiin. Ihmeellistä kyllä, köyhässä Kambodzassa bussit toimivat parhaiten koko Kaakkois-Aasiassa. Jokaisella matkustajalla oli oma lippuun merkitty paikkansa, yhtään ylimääräistä matkustajaa tai tavaraa ei ollut. Bussi piti myös sopivasti huoltotaukoja. Yhdeksän tunnin bussimatka sujui siis varsin kivuttomasti.
Siem Reap on kaupunki, johon ihmiset tulevat tutustuakseen Angkorin temppelialueeseen. Se on viehättävä pieni kaupunki, jossa on vanhoja ranskalaisia kaupparakennuksia, pieni joki keskellä kaupunkia ja varjoisia bulevardeja. Koska siellä on runsaasti turisteja, siellä on runsaasti palveluja, ravintoloita ja kauppoja. Se on myös puhdas ja siisti, kuin raikas henkäys Kambodzan likaisten maaseutukylien jälkeen.
Kävimme veneretkellä läheisellä Tonle Sapin järvellä. Järvellä on useita kalastajayhteisöjä, jotka asuvat kelluvissa kylissä. Kyläyhteisöissä on omat kauppansa ja koulunsa. Kalastajat saavat järvestä elantonsa, mutta ainoastaan kuivan kauden aikaan. Sadekaudella vesi nousee ja taifuunituulet ovat vaarallisen kovia. Useimmat pakenevat silloin rannikolle, mutta monet hukkuvat myrskyissä. Vierailimme yhdessä kelluvassa koulussa, jossa oli myös orpokoti hukkuneiden vanhempien lapsille. Orpokoti toimii hyväntekeväisyysvaroin ja mekin veimme sinne tuliaisiksi säkin riisiä.
Runsaan kymmenen kilometrin päässä Seam Reapista sijaitsee yksi maailman suurista ihmeistä, Angkor Wat. Kukaan Kambodzassa vieraileva ei voi jättää käymättä siellä. 800 -1400 –luvuilla Angkorin valtakunta oli suurin sivilisaatio Kaakkois-Aasiassa, ulottuen Vietnamin rannikolta Burmaan, ja eteläisestä Laosista alas Malesian niemimaalle. Tätä suurta valtakuntaa hallitsivat jumalakuninkaat ja sen sydämessä oli Angkor Watin temppeli ja miljoonan asukkaan Angkor Thomin pääkaupunki .
Angkorin temppelialue on noin tuhannen neliökilometrin laajuinen, joten sen tutkimiseen voi huoletta käyttää useita päiviä. Meille riitti yksi pitkä päivä, mikä johtui valtavasta kuumuudesta. Tuk-tukin ja hyvän oppaan ansiosta ehdimme kuitenkin nähdä vaikuttavasta alueesta paljon. Vain viidakon peittämät pikkutemppelit jäivät näkemättä.
Edessämme on enää viimeinen Kaakkois-Aasian kohteemme Phnom Penh, jonne Siem Reapista on noin kuuden tunnin bussimatka. Siitä seuraavassa raportissa.
Phnom Penh ja Pol Potin hirmutyöt
1,3 miljoonan asukkaan Phnom Penh on monessa suhteessa erilainen kuin isosiskonsa Hanoi. Avarine bulevardeineen sen keskusta on yllättävän siisti, mutta liikenne on kaoottista. Autoja on huomattavasti enemmän kuin Hanoissa, mutta katujen leveys helpottaa liikenteen sujumista. Tuk-tukit hoitavat taksien tehtävät vielä lähes täysin. Kuitenkaan ei tarvitse mennä kuin hieman keskustan ulkopuolelle, kun roskat jälleen reunustavat katujen varsia ja kaikkialla on kuvottava haju.
Phnom Penhistä puuttuu Hanoin aito itämainen viehätys. Ehkä se on länsimaistunut liikaa. Mekongin rantakatua oli kuitenkin hieno kävellä iltaisin ja käydä syömässä mukavissa, herkullista khmer-ruokaa tarjoavissa ravintoloissa. Mekongin varrella sijaitsee myös kuninkaallinen palatsialue (Kambodzan kuningas on seremoniallinen, kuin Englannin kuningatar, pääministerillä on ylin valta), jonka upeita rakennuksia turistikin pääsee tutkimaan. Silmät ymmyrkäisinä ihmettelimme Hopea-pagodan kallisarvoisia kulta- ja jalokiviaarteita. Pagoda oli kuin suoraan Indiana Jones –elokuvasta.
Phnom Penhillä on takanaan raskas ja dramaattinen historia. 1975 – 1979 se oli punaisten khmerien hallussa. Pol Pot armeijoineen halusit tehdä Kambodzasta maatalousvaltion ja moninkertaistaa riisin tuotannon. Kaikki kaupungin asukkaat ajettiin maaseudulle ja pakotettiin viljelytöihin. Koulutetut ja virkamiehet vangittiin ja kidutettiin kuoliaaksi.
Vietnamilaiset vapauttivat Kambodzan 1979, mutta siihen mennessä punakhmerit olivat tappaneet jo lähes kolmasosan kansasta. Pol Potin hirmutyöt tiedettiin maailmalla, mutta käsittämätöntä on, että vuoteen 1997 asti YK tunnusti Pol Potin hallituksen edustajat ainoiksi Kambodzan edustajiksi.
Pol Pot vangitsi myös kaksi australialaista turistia. Australia oli kuitenkin käymässä tärkeitä kauppaneuvotteluita Kiinan kanssa (joka tuki Pol Potia) eikä halunnut sotkea kauppaneuvotteluita, joten pojat saivat kuolla kidutettuina vankilassa. Näin siis raha ratkaisi.
Kävelimme vankilassa ja teloituskentillä järkyttyneinä. Ihmettelimme, miten vielä 1970-luvulla on voinut tapahtua tällaista: eikö ihmiskunta oppinut mitään keskitysleireistä? Mitähän tämän päivän maailmassa (Pohjois-Korea, Burma ym) tapahtuu sellaista, mitä emme halua nähdä?
Singapore ja yhteenveto matkasta
Singapore sijaitsee useilla saarilla Malakan niemimaan eteläkärjessä 137 km päiväntasaajasta pohjoiseen. Siellä on noin viisi miljoonaa asukasta, joista kolme miljoonaa on syntyperäisiä. Maassa on neljä virallista kieltä ja siellä asuvat sulassa sovussa kiinalaiset, malesialaiset, intialaiset ja eurooppalaiset. Kaupunkivaltion ilmasto on hyvin tasainen: lämpötila on lähes aina noin 30 astetta, vaihtelua tuovat trooppiset sadekuurot.
Singapore oli jo varhain Kaakkois-Aasian kauppareittien risteyskohdassa. Pääsaarelle perustettiin 1200-luvulla kauppatukikohta, jolle annettiin nimeksi Singapura ’suuri leijona’. 1600-luvulla portugalilaiset polttivat tukikohdan ja saari jäi tyhjäksi pariksi sadaksi vuodeksi.. V. 1819 englantilainen Itä-Intian kauppakomppania sai perustaa paikalle kauppasiirtokunnan, joka menestyi alusta alkaen hyvin. Toisessa maailmansodassa japanilaiset miehittivät Singaporen, sodan jälkeen Singaporelle myönnettiin itsehallinto ja se itsenäistyi v. 1965. Tänä päivänä se on yksi maailman vauraimpia valtioita, jonka satama ja lentokenttä ovat vilkkaimpien joukossa maailmassa. Maa on tasavalta, jonka parlamentti perustuu brittiläiseen malliin.
Singapore kuuluu ehdottomasti suosikkikaupunkeihimme. Viidessä vuodessa kaupunki on kehittynyt paljon. Marina Bayn ympärillä olevalle täyttömaalle on rakennettu (isolla rahalla) upeita moderneja rakennuksia ja lahden ympäri kiertää kevyen liikenteen reitti, jossa jalankulkijan ei tarvitse välittää miljoonakaupungin liikenteestä mitään. Singaporessa on pakko myöntää, että pilvenpiirtäjäkin voi olla kaunis.
Lensimme Brisbanesta Singaporeen 23.3. ja vietimme siellä neljä päivää. Kävimme mm. jännittävässä lootus-kukan muotoisessa modernin taiteen museossa, jossa oli mm. Titanicin onnettomuuden 100-vuotismuistonäyttely. Kaupungissa oli parhaillaan suuri kansainvälinen valotaiteen näyttely ja kiertäessämme Marina Baytä saimme samalla tutustua maailman parhaitten valotaiteilijoiden uskomattomiin töihin.
Singaporessa ei tarvitse myöskään olla nälkäinen: satamalahtea reunustavat sadat ravintolat, jotka kilpailevat asiakkaista tarjoamalla ruokaa eri puolilta maailmaa. Hintataso lähestyy kyllä suomalaisia hintoja, mutta kaupungista löytyy myös paljon ruokatoreja (food court), joilla voi nauttia hyvää ja edullista kiinalaista, intialaista yms. ruokaa..
Singaporesta lensimme Hanoihin, mutta palasimme sinne Phnom Penhistä kuukauden kuluttua pariksi päiväksi ennen kotimatkaa Helsinkiin. Kaakkois-Aasian jälkeen Singapore tuntui entistäkin siistimmältä (kuri on ankara: esimerkiksi purukumin syöminen on kiellettyä) – ja entistäkin kalliimmalta. Kävimme vielä ostoksilla Pikku-Intiassa ja vietimme yhden päivän Sentosan saarella, joka on paikallisten vapaa-ajanviettopaikka.
MATKAN JÄLKEEN
Tätä kirjoitettaessa olemme olleet kotona jo pari viikkoa. Pitkä (12 tuntia) matka Helsinkiin sujui mukavasti Finnairin suoralla lennolla ja kotiin oli hieno tulla. Olemme alkaneet toipua jetlagistä ja tottua viileään säähän, joka ensin tuntui ihan mahtavalta Kaakkois-Aasian painostavan helteen jälkeen (nyt voisi sää jo alkaa lämmetä). Aluksi kotona oleminen oli hankalaa: vaatteita ei tahtonut löytyä, pesukoneen käyttöohjekin piti kaivaa esille. Nyt olemme palanneet jo tuttuihin rutiineihin, ja voimme tarkastella matkakokemuksia hieman etäämpää.
Mitkä olisivat matkamme huippukokemukset? Mieleenpainuvin ja koskettavin kokemus oli varmasti kummityttömme Marcelinan tapaaminen Bolivian Andeilla. Galapagoksen matka ei unohdu eivätkä joulu ja uusi vuosi Aitutakin paratiisisaarella. Paljon muutakin hienoa koimme: Ecuadorin tulivuoritie, Iguazun putoukset, patikointi Sapan vuorilla Vietnamissa, Angkor Watin temppelialue, joitakin mainitaksemme.
Entä jäikö ikäviä muistoja? Olimme jälleen kovin onnekkaita: meitä ei ryöstetty, pysyimme terveinä, matkatavarat eivät hävinneet eivätkä lentokoneet myöhästelleet. Hankaluuksia kuitenkin oli jonkin verran. Boliviassa tiesulut pakottivat bussit etsimään epätavallisia reittejä. Kaksikerroksisen bussin yläkerrassa kyllä hirvitti bussin rymistellessä kuivaa joenuomaa pitkin tai kallistellessa jyrkällä polunreunalla. Mutta näin jälkeenpäin bussimatka tuntuu vain jännittävältä seikkailulta. Väli-Amerikan runsaat sateet ja tulvat hankaloittivat matkaa, ja moni komea maisema jäi sumun ja sateen takia näkemättä.
Matkanteko oli myös välillä kovin rankkaa.Väli-ja Etelä-Amerikassa kilometrejä kertyi turhankin paljon liian nopeasti. Bussissa huonosti nukuttujen öiden jälkeen väsymys alkoi painaa ja pinna kiristyä, kun asiat eivät aina tahtoneet sujua. Myös Kaakkois-Aasian kierros oli aika raskas (mutta mielenkiintoinen) nimenomaan Laosin ja Kambodzan kuumuuden takia. Onneksi meillä oli kuitenkin myös aikaa levätä Cook-saarilla ja Australiassa.
Helpotusta matkantekoon toi lähes kaikkialla toimiva langaton internet. Pikku Samsung-tietokoneemme toimi kuin unelma, saimme yhteyden ulkomaailmaan ja aloitimme uuden päivän kuin koti-Suomessa, lukemalla Helsingin Sanomat ja tarkistamalla sähköpostit. Kumma kyllä, mitä rikkaammassa maassa olimme – Australia, Singapore jne – sitä enemmän netin käyttö maksoi. Köyhissä Väli-Amerikan ja Kaakkois-Aasian maissa wi-fi oli täysin ilmaista.
Mitä uutta opimme? Ainakin opimme, että maailma on vielä epäreilumpi paikka kuin tiesimmekään. Laosin ja Kambodzan köyhyys oli järkyttävää. Sosiaalinen omatunto sanoo, että hyvinvoivien valtioiden asukkaiden tulisi tehdä jotain. Ehkä voisimme lähettää sinne vapaaehtoisia partioita, jotka jalkautuisivat kyliin ja neuvoisivat ihmisiä vaikkapa jätehuollosta ja puhtauden merkityksestä. Meillä on nyt Kambodzassa, Siem Reapin lähellä uusi Plan-kummityttö, 9-vuotias Li, jonka koulunkäyntiä voimme avustaa.
Luottamus YK:hon väheni entisestään tutustuessamme Kambodzan julmaan lähihistoriaan. Miten YK saattoi hyväksyä Pol Potin hallituksen? Puhe ihmisoikeuksista taitaa olla vain sanahelinää edelleen.
Ehkä tulevaisuudessa emme enää tee näin pitkäkestoisia matkoja vaan enemmän täsmäreissuja. Kohteitakin on jo mielessä…