Peru 3: Puno ja Titicaca-järvi 
Puno sunnuntaina 25.3.2007.

Puno on Titicaca-järven rannalla oleva pieni satamakaupunki, joka on perustettu v.1668. Sen kadut ovat kapeita kuin eteläeurooppalaisissa vanhoissa kaupungeissa, ja ne ovat arkipäivisin tupaten täynnä autoja ja frici-takseja eli paikallisia riksoja.

Bolivian kylmien ja karujen majapaikkojen jälkeen halusimme lämpöä, mukavuutta ja lämmintä vettä elämäämme. Koska nyt ei ole sesonkiaika, saimmekin hyvän hotellihuoneen 34 eurolla (suomalaisittain halpa, mutta täkäläisittäin kallis), ja olemme täysin rinnoin nauttineet kuninkaallisesta vuoteesta, PATTERIN tuomasta lämmöstä (yöt ovat täällä kylmiä), isosta kylpyhuoneesta ja kunnon aamiaisesta.










Perjantaina teimme iltapäiväretken Sillustanin kylässä olevia tornihautoja katsomaan. Inkat ja heitä edeltäneet Colla-heimot ovat rakentaneet kivenlohkareista ns. chullpa-torneja (korkeimmat 12m), jotka ovat olleet kokonaisten sukujen hautapaikkoja. Tornihaudat sijaitsevat ylätasangolla Umayon-järven niemellä.

Matkalla Sillustaniin ohitimme pahamaineisen vankilan, jonne on teljetty mm. useita sissijohtajia. Supervartioitu vankila on ympäröity miinakentällä (laamojen turmaksi).







Paluumatkalla vierailimme perulaisessa maalaiskodissa. Sillustanissa maatalot on rakennettu harmaasta savitiilestä, ja pihapiiri on ympäröity muurilla. Sisälle astutaan komean portin kautta, jota koristavat pienet härkäpatsaat tuomassa onnea. Taloissa ei ole mitään lämmitystä (vaikka talviöinä täällä saattaa olla pakkasta eikä kesäyökään ole lämmin). Sähkö tekee kovasti tuloaan myös maaseudulle, mutta vierailemassamme talossa ei ollut sähköä. Emäntä valmisti ruoan pihalla olevassa uunissa. Pienessä makuuhuoneessa oli laamantaljoilla pehmustettu vuode. Pihalla tepasteli laama ja alpakka. Takapihalla oli pieni puutarha, kaivo ja marsu- (ts. eväs) häkki. Koti oli hyvin yksinkertainen ja karu mutta siisti, vaikka minkäänlaisia pesutiloja emme nähneet.






Lauantaina kävimme risteilemässä Titicaca-järvellä. Järvi on valtava vesiallas pituudeltaan 230km, leveydeltään 97km ja syvimmillään 280m. Se on maailman korkeimmalla sijaitseva purjehduskelpoinen järvi (3820m). Titicacan vesi on enimmäkseen puhdasta, mutta kaupunkien rannoilla on pahoja saasteongelmia. Kalastusaluksia tai kalastajia emme juuri nähneet, sen sijaan kalanviljelylaitoksia kyllä.

Lähellä Punoa on ainutlaatuinen kelluvien saarten yhdyskunta, jota turistit käyvät laumoittain ihmettelemässä. Uros-heimon intiaanit aloittivat kelluvan elämänsä vuosisatoja sitten päästäkseen rauhaan agressiivisesta Colla-intiaaniheimosta. Tänä päivänä vielä useita satoja ihmisiä asuu saarilla. Jos he kyllästyvät naapureihinsa, he hinaavat saarensa kauemmaksi. Jos he tuskastuvat omiin sukulaisiinsa, he ottavat heistä pesäeron sahaamalla saaren kahtia.

Saaret on rakennettu useasta kaislakerroksesta. Vierailemamme saaren päällikkö esitteli meille saarensa rakennetta. Saari on kaksi metriä paksu, ja sen alla on 20 metriä vettä. Se on narujen avulla ankkuroitu paikoilleen. Jokaisella saarella asuu yksi suurperhe, ja saaria on nelisenkymmentä. Pikkulapsille on oma koulu, mutta nuoria emme juuri nähneet. Monenlaisia kysymyksiä heräsi meikäläisten mielessä saarelaisten ihmeellistä elämäntapaa katsellessamme.

















Kävimme myös kauempana järvellä olevalla Taquile-saarella, joka on ollut asuttu tuhansia vuosia. Saarella on nykyään n.2000 asukasta, ja siellä on 25 ravintolaa, joissa saarelaiset tarjoilevat turisteilla herkkuja, mm. Titicacan taimenta. Saari kohoaa lähes pystysuoraan järvestä ja kylä sijaitsee saaren huipulla. Sinne johtavat jyrkät portaat, joita pitkin quechua-kieltä puhuvat asukkaat kantavat selässään rannasta raskaita - jopa 80-kiloisia - taakkoja. Ohuessa ilmassa monen turistin oli portaita kiivetessään pysähdyttävä puuskuttamaan useasti, mutta kantajat kipittivät ylös portaita kuin vuorikauriit.

Saarelaiset noudattavat vanhoja inka-periaatteita: älä valehtele, älä varasta ja tee aina työtä. Kylän kujilla naiset (ja miehetkin) kävelivät vastaan kudin tai värttinä kädessään. He ovat erityisen taitavia kutojia, ja kylän keskustan neulekaupassa alkoivat sormemme taas syyhytä kauniita myssyjä ja villapaitoja katsellessamme. Ehkä meidän pitää lähettää vielä yksi paketti kotiin ennen lentoa Suomeen.






















Viimeisenä päivänä Punossa kävimme tutustumassa vanhaan Yavari-nimiseen höyrylaivaan, joka on ankkuroituna satamassa. Laiva on rakennettu Englannissa v.1862, ja se tuotiin 2600 palana laivalla Kap Hornin kautta Arican satamaan, sieltä junalla Tucnaan ja lopulta muulien kantamana Andien yli Punoon. Matka kesti kuusi vuotta. Yavari palveli Titicaca –järvellä yli sata vuotta, ja se on lähes ruosteeton, koska se on ollut vain makeassa vedessä. Nyt se on museolaivana, jota kunnostetaan, jotta se saataisiin risteilyalukseksi järvelle.





Halusimme myos kokeilla, millaista on meloa perinteisellä kaislakanootilla. Kelluvalla saarella asuvat isä ja poika tapasivat meidät rannassa ja opettivat meille, miten alus saadaan liikkumaan. Kyseessä oli pikemminkin vene kuin kanootti (Timo kauhoi perästä, Leena souti sivulta), mutta saimme tehtyä pikkulenkin järven ruovikossa. Kaislavene oli tuhansia vuosia vanhaa mallia ja pystyi kantamaan jopa 30 henkiloä. Sen rakennusmateriaalina olevia kaisloja oli kuivatettu 1,5 vuotta, itse rakentaminen oli kestänyt noin kuukauden.











Olemme nyt olleet kuusi viikkoa Etelä-Amerikassa, ja viimeinen viikkomme täällä on alkamassa (toivottavasti yhtä onnellisissa merkeissa kuin tähänkin asti...). Huomenna jatkamme matkaa bussilla Cuscoon. Matka kestää 10 tuntia, ja sen aikana saamme tutustua useisiin historiallisiin paikkoihin. Cuscon kaupungista käymme sitten katsomassa kaikkien turistikohteiden äitiä, Machu Picchua. 1.4. lennämme Madridiin. –T&L

[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre558 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 780 )
Boliviasta takaisin Peruun 
Puno, Peru perjantaina 23.3.2007

Uyunista La Paziin

Uyunissa meidän tarkoituksemme oli hypätä bussiin ja matkustaa 11 tunnissa La Paziin. Mutta, kuten olemme jo todenneet, mikään ei ole Etelä-Amerikassa, eikä varsinkaan Boliviassa, yksinkertaista. Boliviassa on vahva ay-liike, ja tiesulut ovat hyvä työtaistelukeino. La Paziin menevä tie oli suljettu, eivätkä bussit kulkeneet. Eräs taksikuski tarjoutui kuljettamaan meidät kiskurihinnalla lakkovahtien ja tiesulkujen ohi, mutta todennäköinen skenario olisi ollut, että hänet olisi ammuttu ja/tai meidät ryöstetty ja/tai ammuttu.

Turvauduimme siis edelleen julkisiin kulkuneuvoihin. Uyunista kulkee kaksi kertaa viikossa maan ainoa matkustajajuna Oruroon asti (n.8 tuntia). Sattui olemaan junan kulkuilta, maanantai, ja klo 1.20 aamuyöllä lähdimme junalla pohjoiseen toivoen, että seuraavana päivänä pääsisimme jatkamaan bussilla La Paziin.





Juna oli siisti ja moderni, siinä oli jopa lämmitys. Se oli viimeistä paikkaa myöten täynnä – yksi reppumatkalais-ressukka nukkui huopaan kääriytyneenä käytävällä. Etukäteistietojemme mukaan juna on lähes aina myöhässä useita tunteja, mutta nyt pääsimme melkein aikataulun mukaan perille.

Oruro on 200 000 asukkaan nuhruinen ja kylmä kaupunki 3700 metrin korkeudessa. Sieltä halusimme vain nopeasti eteenpäin. Mutta tie La Paziin (kolmen tunnin bussimatkan päässä) oli edelleen suljettu. Yhdessä usean reppumatkalaisen kanssa pohdimme ratkaisua tilanteeseen. Kolmen tunnin bussimatkan päässä oli Cochabamban kaupunki, jossa on lentokenttä. Lähdimme siis sinne, koska tiesulkujen loppumisesta ei ollut tietoa.

















Cochabambasta onnistuimme kuin onnistuimmekin saamaan paikat saman illan Bolivian lentoyhtiön koneeseen, ja n. klo 23 laskeuduimme La Pazin lentokentälle (kentän korkean sijainnin takia monet lentoyhtiöt eivät uskalla laskeutua sinne). Kone tömähti kiitoradalle ja pysähtyi vasta huolestuttavan pitkän jarrutuksen jälkeen.

La Paz

1,5 miljoonan asukkaan La Paz on maailman korkein pääkaupunki (3660m). Sen sijainti on hieno lumihuippuisten vuorten rinteillä ja laaksossa. Taustalla komeilee 6402m korkea kolmihuippuinen Illimani-vuori.






Muuta hienoa La Pazissa ei olekaan. Se on rähjäinen ja köyhä, sen liikenne on hirveä ja hengitysilma huono. Kaupunki on myös turvaton. Meitä oli etukäteen varoitettu valepoliiseista, jotka nappaavat turistin "kuulusteltavaksi" taksiin, jossa odottaa heidän kaverinsa, ja sen jälkeen he puhdistavat turistiparan kaikesta omaisuudesta.

Olimme varuillamme emmekä kokeneet La Pazissa mitään uhkaavaa. Vietimme kaupungissa kaksi yötä ja yhden kokonaisen päivän. Kävimme taidemuseossa ja kiertelimme kaupungilla. Hyvää ruokapaikkaa oli vaikea löytää, useimpien ravintoloiden hygienia epäilytti. Jopa McDonalds olisi tuntunut herkuttelupaikalta, mutta sellaista ei kaupungissa ollut. Onneksi löysimme edes melko hyvän pizzerian.








Jotkut nuoret reppumatkaajat olivat eri mieltä La Pazista. He olivat tulleet varta vasten laskemaan maastopyörillä alas "Kuolemantietä", La Pazin itäpuolelta alas Amazonin laaksoon putoavaa, maailman vaarallisinta tietä. Tiellä tapahtuu keskimäärin kaksi pahaa bussi- yms. onnettomuutta viikossa. Hiljattain siellä kuoli italialaisnuori, jonka vuokrapyörän jarrut pettivät. Muuta monet nuoret seikkailijat eivät La Pazista tiedäkään. Itse asiassa, monille reppumatkaajille koko Bolivia tuntuu olevan pelkkä puuhamaa, jossa voi kokea Indiana Jones-tyyppisiä seikkailuja - joita voi sitten kehua kavereilleen.

Emme viihtyneet kaupungissa, jossa piti koko ajan pelätä ja olla varuillaan, ja torstaina 22.3. jatkoimme bussilla Punoon, Peruun. Viimeisinä Etelä-Amerikan kohteinamme olisivat Titicaca-järvi, Cusco ja Machu Picchu.

Bussimatka Punoon kesti seitsemän tuntia. Lähellä Perun rajaa oli vaihdettava perulaiseen bussiin. Matka sujui mukavasti Titicaca-järven rantamaisemia ihaillen, kunnes sen katkaisi erikoinen lossimatka. Eräs leveä salmi ylitettiin aluksella, joka taatusti ei ollut EU-määräysten mukainen. Rannassa odotti ruuhen näköinen puinen, perämoottorilla varustettu hökötys, johon bussi juuri ja juuri mahtui. Lossi keinui ja tutisi epämääräisesti, mutta ihmeen kaupalla se onnistui tuomaan bussin matkustajineen toiselle rannalle ja pääsimme jatkamaan kohti Punoa.




























Copacabanan kaupungin jälkeen ylitimme jälleen Perun rajan ja rajamuodollisuudet sujuivat tällä kertaa hyvin. Kolmen tunnin kuluttua bussimme rullasi Punoon. Peru tuntui Bolivian jälkeen turvalliselta ja ystävälliseltä maalta. - T&L



[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre458 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 785 )
Peru - Pohjois-Chile - Atacaman erämaa - eteläinen Bolivia 
Puno, Peru 22.3.2007

Torstaina 15.3. lähdimme bussilla Arequipasta etelään. Päämäärämme oli Atacaman erämaa Pohjois-Chilessa. Mikään, varsinkaan matkanteko, ei ole Etelä-Amerikassa kovin yksinkertaista. Bussimatka Tucnaan Chilen rajalle kesti 5 ½ tuntia ja sujui helposti, paitsi että Perussa maakuntien rajalla meiltä vietiin hedelmäpussi (tullimiesten eväiksi?).

















Tucnan bussiterminaalissa oli joukko taksikuskeja valmiina viemään turisteja rajan yli Arican kaupunkiin Chilen puolelle. Lonely Planet oli etukäteen valistanut meitä, etta taksikuskeihin voi rajamuodollisuuksien selvittämisessä luottaa, ja pääsimmekin sujuvasti rajan yli kuskin avustamana.



Käveltyämme ja katseltuamme Arican rannikkokaupunkia muutaman tunnin päätimme jatkaa yöbussilla kohti Calaman kaupunkia 10 tunnin matkan päässä – sieltä olisi enää parin tunnin matka toisella bussilla San Pedro de Atacamaan, joka on Atacaman erämaahan suuntautuvien retkien lähtöpiste.







Bussi kiemurteli meren pinnan korkeudesta 2700 metriin, ja matkan aikana Chile näytti taas byrokraattiset kasvonsa. Valtio on jaettu hallinnollisesti 12 eri alueeseen. Neljän maissa aamuyöstä, matkustajien nukkuessa sikeästi, bussi ylitti 12. ja 11. alueen rajan. Univormupukuiset rajavartijat pysäyttivat bussin. Uniset matkustajat pakotettiin raahautumaan matkatavaroineen ulos kylmään yöilmaan ja seisomaan unenpöpperössä rivissä raja-asemalla kuin rangaistusvangit, kunnes kaikkien matkatavarat ja passit oli tarkastettu. Ja tämä tapahtui maan sisäisessä liikenteessä! (Tällaista ei kuitenkaan tapahtunut eteläisessä Chilessä aluerajoja ylitettäessä, ehkä pohjoisessa pelätään Kolumbiasta tulevia huumeita).







Saavuimme San Pedroon bussissa huonosti nukutun yön jälkeen puolen päivän maissa. Píeni, v.1541 perustettu kaupunki keskellä Atacaman erämaata houkuttelee runsaasti reppumatkalaisia ja muita turisteja, koska sieltä on helppo päästä jännittäville retkille Atacaman ihmeitä katsomaan. Paikan hintataso on siksi kallis muuhun Chileen nähden. Karvain mielin meidän oli hyväksyttävä majapaikaksemme paikallisesti hyvin kallis (mutta onneksi sentään siisti ja mukava) hostelli (55 euroa/yö).

Atacama on maailman kuivimpia erämaita, siellä on alueita, joissa ei ole satanut koskaan (ainakaan ihmistiedon mukaan). Se sijaitsee ns. altiplano-alueella yli 2500 metrin korkeudessa. Saapumispäivänämme ehdimme vielä tekemään retken erämaahan, Valle de Lunaan (= Kuun laakso). Alue on kuin erämaan sisällä oleva pienoiserämaa, joka muodostuu hiekkadyyneistä ja vuortenseinämien väliin jäävästä rotkosta. Kiipesimme vuoren harjanteelle ihailemaan auringonlaskua erämaassa. Ylhäältä maisema oli epätodellinen – todella kuin kuun laakso.

























Bolivian kiertomatka



Seuraavana aamuna lähdimme 3-päiväiselle Bolivian kiertomatkalle. Ryhmässämme oli kymmenen henkeä, ja ajoneuvoina oli kaksi Toyota Land Cruiseria, joiden katoille reppumme ja muut matkatavaramme pakattiin. Retki oli melkoinen seikkailu uskomattomissa maisemissa. Maksoimme koko matkasta täysihoitoineen vain 80 euroa. Taitavana autonkuljettajanamme ja oppaanamme oli bolivialainen Juan, joka ikävä kyllä ei osannut englantia. Onneksi autossa oli meidän lisäksemme kolme ruotsalais-chileläistä, jotka osasivat pitää meitä ajan tasalla.



Reittimme kulki n. 4000 metrin korkeudessa, korkeimmillaan 4950 metrissä, halki lähes tiettömien erämaiden, ohi höyryävien ja ärjyvien vulkaanisten kraatereiden, vuorten rinteitä ylös ja alas ja läpi maailman suurimman suolajärven, Salar de Uyunin (230 km pitkä, 1200 km2), päättyen Uyunin kaupunkiin. Matkan varrella ohitimme myös erivärisiä, flamingojen asuttamia laguuneita ja kävimme suolajärven saaressa, jossa kasvoi mahtavia, yli 10-metrisiä kaktuksia (vanhin yli 1000-vuotias).

Korkea ilmanala tuotti useille meistä vaikeuksia. Leena kärsi päänsärystä ja sydämentykytyksestä ja söi vuoristotautiin tarkoitettuja pillereitä. Timolla ei ollut mitään oireita. Yksi tyttö ryhmästämme oli todella sairas, ja hänen osaltaan matka meni täysin pilalle.



















Ensimmäisen yön vietimme todellisessa “Heartbreak Hotellissa”, kasarmimaisessa rakennuksessa viiden hengen huoneessa keskellä ei mitään. Ulkona oli muutama aste lämmintä, sisällä ehkä 10 astetta. Ainoina mukavuuksina oli kylmä vesi ja vessa käytävällä. Sähköä tuli generaattorista kahden tunnin ajan klo 19–21. Sen jälkeen oli kääriydyttävä tiiviisti makuupussin sisään nukkumaaan. Päivällinen, suolaa tirisevä spagetti, kruunasi kurjuuden (ja nosti verenpainetta, ts. edisti vuoristotautia).



















































Toinen yöpymispaikkamme oli mielenkiintoinen: Hotel de Sal Uyunin suolajärven rannalla. “Hotelli” oli suolaharkoista rakennettu, samoin huonekalut sänkyjä myöten. Nukuimme ylellisesti kahden hengen huoneissa ja mukavuuksina käytävällä oli kaksi lämminvesisuihkua. Nyt päivällinen, vihanneskeittoa ja paistettua kanaa, oli ihan kelvollinen. Viiniäkin oli tarjolla mutta raittiuslupauksemme pitää (ah, sitä ihanuutta kun korkkaamme ensimmäisen kylmän oluen Limassa!)











Viimeisen päivän ajomatka oli eksoottinen: ajoimme n.80 km suoraan suolajärven yli. Päivä oli huikaisevan kirkas, ja järven pinnalla oleva parisenttinen vesi hohti tyynenä heijastaen rannan lumihuippuisia vuoria (Timo sai surrealistisia kuvia pilvien päällä kelluvasta autosta). Paikoin järvi muistutti kevättalvista jäätä: 6-8-metriä paksu suolakerros kimalsi hohtavan valkoisena.





































Matkamme päättyi suolajärven itäpäässä olevaan Uyuniin - rauhalliseen ja alkuperäiseen píeneen kaupunkiin, jonka ainoa nähtävyys on höyryjunien hautausmaa, surullinen alue vanhoja, ruosteen syömiä vetureita ja junanvaunuja. Nähtävyytenä voitaisiin kai pitää myös lähes autottomía katuja, joilla oli mukava kävellä ja katsella kansallisasuisia huopahattuisia naisia ja muuta bolivialaista elämänmenoa. Ihmisiä ei kannattanut lähestyä - jotkut eivät olleet peseytyneet vuosikausiin. Osa ryhmästämme palasi auton mukana San Pedroon, me jatkamme (toivon mukaan) La Paziin. - T&L




















[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre632 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 769 )
Peru 2: Arequipa ja Colcan kanjoni 
Bussissa matkalla Arequipasta Tacnaan torstaina 15.3.2007

Lensimme sunnuntaina Limasta n.1000 kilometriä etelään, Arequipaan, joka sijaitsee 2600 metrin korkeudessa vehreässä laaksossa kolmen 6000-metrisen tulivuoren vartioimana. Miljoonakaupunki on perustettu v.1540, ja se on Perun toiseksi tärkein kaupunki. Arequipaa sanotaan myös valkoiseksi kaupungiksi, koska sen keskustan kauniit siirtomaatyyliset rakennukset on tehty sillar-nimisestä vulkaanisesta kivestä, joka hohtaa valkoisena auringonpaisteessa.







Monet valkoisen kaupungin rakennuksista ovat pakokaasujen harmaannuttamia. Liikennettä on valtavasti ja torvet soivat taukoamatta. Täällä jalankulkijalla on, mikäli mahdollista, vieläkin vähäisempi arvo kuin Argentiinassa. Kadun ylittäjällä on oltava 360 asteen näkökenttä, mutta silti pieni vikkelä taksi saattaa yllättää selän takaa. Kaupungin autoista vähintään 90% on takseja ja niillä kulkee kaikki: sekä ihmiset että tavarat. Erään pikkutaksin katolla komeili ruumisarkku!

Plaza de Armas, Arequipan keskusaukio, on harvinaisen kaunis ja yhtenäinen siirtomaatyylinen aukio. Sen toisessa päässä oleva komea katedraali kärsi suuria vahinkoja vuonna 2001 maanjäristyksessä: toinen sen torneista kaatui ja toinenkin kallistui uhkaavasti. Seuraavana vuonna kirkko oli kuitenkin jo korjattu entiselleen.

Kaupunki oli oiva paikka totutella korkeaan ilmanalaan. Ohuempi ilma aiheutti meille vähän päänsärkyä ja sydämentykytystä ensimmäisenä päivänä, mutta jo seuraavana päivänä olo oli parempi. Olemme kyllä varautuneet edessä olevia vuoristoseutuja varten ostamalla apteekista saatavaa lääkettä vuoristotautia varten. Kokateetä juomme jatkuvasti mutta kahvista olemme myös luopuneet (alkoholin ohella).













Kaupunki kaupungin sisällä Arequipan keskustassa on usean korttelin kokoinen korkealla muurilla ympäröity Santa Catalinan luostari. Luostari perustettiin v.1580 rikkaiden espanjalaisten perheiden tyttärille. Nämä eivät kuitenkaan halunneet luopua maallisista elämäntavoistaan ja kurinpalautuksena luostari suljettiin kokonaan muulta yhteiskunnalta. V. 1970 se avattiin uudelleen, ja nykyään yleisö voi käydä tutustumassa tähän arkkitehtonisesti monipuoliseen ”pikkukaupunkiin”.















Myös Arequipan kaupunki oli silmiinpistävän siisti ja turvallinen. Vieläkään emme siis ole nähneet sitä likaa ja epärehellisyyttä (ehkä tässä kohtaa on paras panna sormet ristiin), josta meitä on varoiteltu. Ihmiset ovat joskus suorastaan liikuttavan ystävällisiä. Murkkuikäinen koulutyttö riemastui tavatessaan suomalaisia (hänen koulussaan kuulemma oli suomalainen tyttö) ja halusi haastatella meitä oikein kirjallisesti. Hän osasi englantia yhtä vähän kuin me espanjaa, mutta haastattelu vain syntyi.



Tiistaina lähdimme kaksipäiväiselle retkelle katsomaan maailman syvintä kanjonia, Colca-kanjonia. Bussi kiipesi serpentiiniteitä aina 4900 metrin korkeuteen, yli 3000 metriä syvän kanjonin reunalle. Sieltä aukeni komea maisema alas Colcan laaksoon, jossa sijaitsi pieni yöpymiskaupunkimme Chivay (3600 metrin korkeudessa). Valtavaa kanjonia katsellessa menivät mittasuhteet täysin sekaisin.

















Chivaysta osa retkeläisistä lähti uimaan kuumille lähteille, mutta me lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Lämpötila oli noin 10 astetta ja satoi vettä. Chivayn kaupunki näytti elävän hyvin perinteisesti: naiset olivat pukeutuneet koristeellisiin perulaisasuihin ja vuorten rinteille pengerrettyjen peltojen viljely oli (turismin lisäksi) tärkein elinkeino. Suomalaisellekin tutun näköisiä perunapeltoja oli paljon ja näytti olevan perunan istutusaika. Perussa viljellään kuulemma 2000 eri perunalajiketta. Hotellimme oli siisti mutta karu ja kylmä. Kuumaa vettä tuli riittävästi, mikä Perussa ei ole itsestäänselvyys.





Iltaa vietimme ravintolassa, jossa meille tarjottiin paikallisia herkkuja perulaisen tanssin ja musiikin säestyksellä. Tarjolla oli mm. alpakkaa (maistui vähän lampaalle mutta oli pehmeämpää) ja marsun lihaa (hyvää, sanoi Timo).



Seuraavana aamuna aikaisin jatkoimme matkaa katsomaan itse kanjonia ja sen reunoilla liiteleviä kondorikotkia. Sää oli kirkas ja aurinkoinen, joten odotimme innokkaasti matkaa. Ylhäällä kanjonin reunoilla roikkui kuitenkin paksu pilviverho, joten paksussa sumussa emme nähneet kanjonia emmekä kondoreitakaan. Onneksi kuitenkin hieman alempana oli kirkasta ja saimme seurata useita kondoreita, jotka olivat laskeutuneet metsästämään kirkkaampiin maisemiin. Saatoimme myös kurkistaa sieltä kanjonin syvyyksiin, missä kohisi villi mutta melontakelpoisen näköinen Colca-joki (kosket näköjään luokkaa 2-5).































Vuorten rinteillä ja ylängöillä laidunsi suuria alpakka-, vicuna- ja laamalaumoja, joista perulaiset saavat villaa ja lihaa. Vicuna on laaman sukuinen eläin, jonka villa on erityisen arvokasta. Joka toinen vuosi siitä keritään 250g villaa. Vicunan villasta tehty huivi maksaa 140 dollaria ja shaali 1200 dollaria. Alpakkaa perulaisnaiset esittelivät mielellään turisteille. Eläin hymyilikin niin vetoavasti, että Leena päätti, ettei koskaan enää syö alpakan lihaa. Timo teki leikillisen ostotarjouksen laama-vauvasta mutta kauhistunut omistajatar kieltäytyi jyrkästi myymästä ”beibiään”.

























Perulaisten kauniit (ja halvat) alpakka-neuleet villitsivät meidät täysin, niin että meidän oli lähetettävä vielä yksi paketti Suomeen. Oli jopa ilo ostaa käsitöitä kun tiesi, että rahat menivät suoraan tekijöiden taskuihin. Paketin lähettäminen Arequipan postista oli taas melkoinen seikkailu; laatikko ja teippi piti hakea lähikaupoista ja aseistettu vartija antoi ohjeita paketin oikeaan teippaamiseen. Vihdoin kuitenkin saimme paketin lähtemään. Saa sitten nähdä, koska paketti on perillä: virkailija varoitti, että lähetys kestää kauan. (Edellinen ennätys on 6,5 kuukautta – Malesiasta Suomeen).

Nyt jatkamme siis matkaa etelään. Aikomuksemme on kiertää pohjoisen Chilen ja Atacaman erämaan kautta Boliviaan ja takaisin Peruun. –T&L


[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre654 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 753 )
Valiaikatiedote Cochabamba, Bolivia 20.3.2007 
Anteeksi pitka hiljaisuus. Olemme seikkailleet Bolivian eramaassa, internetin ja puhelinyhteyksien ulottumattomissa. Nyt huilaamme pari paivaa La Pazissa, missa toivon mukaan voimme paivittaa kotisivumme. Tulossa on raportteja ja valokuvia Perun ja Bolivian luonnosta ja ihmisista. Olemme nahneet ja kokeneet hienoja asioita! Rankkaakin on ollut, mutta hyvin menee. - T&L

[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre544 views )   |  permalink  |  $star_image$star_image$star_image$star_image$star_image ( 3 / 798 )

<<nav_first <Edellinen | 3 | 4 | 5 | 6 | 7 | 8 | 9 | 10 | 11 | 12 | Seuraava> nav_last>>