Linkit- Kuunari Helenalla 2007
Kuunari Helenalla Uudestakaupungista Cherbourgiin 18.9.-5.10.2007Päätös lähteä purjehtimaan Kuunari Helenalla syntyi yllättäen Tuusulan työvoimatoimistossa. Pitkäaikaiselta työnantajaltani viime vuonna ottamani eropaketin palkanmaksu alkoi olla loppusuoralla, en tuntenut mitään hinkua takaisin työelämään ja ja päätin ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi (siirryin käytännössä eläkeputkeen). Haastattelussa huomasin toimiston seinällä ilmoituksen, jossa tarjottiin nuorille ja ”nuorena itseään pitäville” työttömille mahdollisuutta purjehtia Helenalla Uudestakaupungista Cherbourgiin. Kyseessä olisi laivan ensimmäinen etappi sen jokasyksyisellä purjehduksella Karibianmerelle, missä se seilaisi talven ajan saarelta toiselle täynnä purjehdushenkisiä turisteja. Cherbourgiin pääsisi pelkällä ruokakorvauksella – n. 8 euroa/vrk - kun Karibialla purjehdus maksaa lähes kymmenen kertaa enemmän. Hintaeron subventoi työministeriö, koska purjehdus kulki työvalmennuksen nimellä.
Soitin saman tien Helenaa hallinnoivaan Purjelaivasäätiöön ja kerroin olevani kuusikymppinen nuorukainen joka liikkui vesillä lähinnä kajakilla tai kanootilla, mutta ei koskaan purjeen avulla. Hetken selostustani kuultuaan säätiön henkilö hymähti ja lupasi, että pääsen mukaan. Parin päivän kuluttua postissa tuli tietopaketti ja t-paita ja sitten aloinkin jo tutkia karttoja ja penkoa vaatevarastojani. Viikkoa myöhemmin hyvästelin Leena-vaimon ja hyppäsin Uuteenkaupunkiin vievään bussiin. Bussin uumenissa kulki vanha merimiesäkkini johon olin pakannut lämpökerrastot, villapaidat, sukat ja kumisaappaat. Purjehduskamppeet tarjottiin laivan puolesta.
Helena löytyi Salmerin telakalta, missä sitä huollettiin ja varusteltiin pitkää matkaa varten. Laiturissa lepäävä solakka ja matalaprofiilinen laiva näytti siltä, että se menee kovaa vaikka maapallon ympäri, ja näinhän asia onkin. Viime vuonna Helena kiersi Kap Hornin, seuratessaan tarunhohtoisen Suomen Joutsenen siivenjälkiä maailman merillä. Tietoja Helenasta os. www.staf.fi
Haalari päälle ja töihin
Laivalla minulle osoitettiin punkka ja pian huhkin haalari päällä kannella ja laiturilla, maalaten, siivoten, raivaten köysivarastoja, auttaen purjeiden asennuksessa yms. Työparina minulla oli sattumalta samalle reissulle osunut melontatuttu vuosien takaa, Jukkis. Muutakin porukkaa valui vähitellen paikalle ja lopulta koko 12 hengen miehistömme oli koossa. Helenalle tosin mahtuu 28 henkeä mutta lukumäärämme osoittautui juuri sopivaksi tälle legille. Itse asiassa kauhistelin ajatusta siitä, että laivalla olisi täysi miehitys, sen verran ahtaat paikat siellä oli. Tietysti enemmän purjehtijoita tarkoittaisi vähemmän töitä per henkilö, mutta minne tungettaisi kaikki tavarat ja tilaa vievät purjehdushaalarit? Ruokailulogistiikkakin olisi vähintään haastava. Kuuden hengen hyteissäkin saattaisi tulla ahdistunut olo, etenkin jos joukossa olisi paljon merisairaita.
Neljän hengen päällystöstämme kaikki olivat lähes valmiita merikapteeneja, yksi miehistöstä oli toiminut pitkään perämiehenä ja yhdellä oli runsaasti purjehduskokemusta, mm. Atlantin ylitys Helenalla. Me muut olimme enemmän tai vähemmän noviiseja. Kipparimme työskentelee talvisin Karibialla, maailman kolmanneksi suurimman risteilyaluksen 1 perämiehenä. Hänellä on töitä vain kuusi kuukautta vuodessa vaikka palkka juokseekin koko ajan, ja lopun vuotta hän tekee mielekkäitä projekteja kuten tämä Cherbourgin keikka. Palkkaa hän ei tästä saanut, kuten ei muukaan päällystö.
Uudessakaupungissa pari päivää kului työn merkeissä ja sitten, aamuvarhaisella 18. syyskuuta irroitimme köydet ja lähdimme matkaan. Satamasta lähdettiin moottorin avulla, sitten tuli upea, jopa mystinen hetki kun moottori sammutettiin ja jatkoimme matkaa purjeilla hiljaisuudessa jonka rikkoi vain tuulen humina ja aaltojen kuohu. Airistolla ja Saaristomerellä totuteltiin laivan liikkeisiin, harjoiteltiin ruorin käyttöä ja nostettiin tai säädettiin purjeita. Yllättävintä oli, miten herkästi Helena reagoi ruorin liikkeisiin: aluksi tuntui, että ruoria käänsi aina tuplasti enemmän, kuin laiva vaati. Kokenut ruorimies tuskin liikutti käsiään siinä missä aloittelija kuten minä viuhtoi ruorin kanssa kuin liikennepoliisi. Kuin vanha kouluratsu, Helena tuntui vaistoavan kuka kukin ruorimies oli ja jallitti kokematonta mennen tullen. Kiville ei kuitenkaan menty ja ennen Itämeren ulappaa ruorihommat olivat kaikilla hallussa. Laivan lukemattomien köysienkin tarkoitus alkoi hiljalleen hahmottua. Kannella ei kuitenkaan oltu koko aikaa - myös ruoan laitto, tiskinpesu, yleisten tilojen siivous ja välillä myös punkka tulivat tutuiksi.
Äkäinen Itämeri
Utöseen asti meno oli leppoisaa mutta illan koittaessa tuuli yltyi ja kääntyi täysin vastaiseksi. Utön majakan jäädessä taakse taistelimme jo yli 15 m/s vastatuulessa ja Helenan meno muuttui tyystin. Laiva oli koko ajan kallellaan samalla kun keula hakkasi lakkaamatta ylös ja alas. Ryske oli hirveä ja kannen alla olo muistutti elämää Linnanmäen härvelissä, jota joku takoi ulkoa päin isolla moukarilla. Tätä menoa jatkui kolme vuorokautta. Jossain Estonian onnettomuuspaikan tienoilla tuuli yltyi 22 metriin sekunnissa ja yön pimeydessä valtava aalto vyöryi koko laivan yli, keulasta perään. Olin silloin lepovuorossa mutta heräsin karmeaan rysähdykseen, tunsin, miten Helena sukelsi ja lähes pysähtyi ja kuulin, miten vesi kohisi pääni päällä. Kansivuorolaiset kastuivat täysin joka iikka mutta kaikilla oli turvaköysi kiinni, kuten kuuluikin olla.
Utöstä määränpäähämme Visbyyn on noin 250 merimailia mutta meille tuli luoviessa matkaa lähes 500 mailia. Kaksi kertaa kävimme kääntymässä Viron, ja kaksi kertaa Ruotsin rannikolla. Kokemattomiin purjehtijoihin iski meritauti ja itse olin sairaana tasan 12 tuntia. Pysyttelin kuitenkin pois punkasta, kuljin laivalla muovipussin kanssa ja yritin nähdä horisontin niin paljon kuin mahdollista. Jos jäi punkan pohjalle makaamaan, sai varautua monen päivän sairauteen. Koin lähes ihmeparannuksen kun Atlantin ylittäjä Senja pakotti minut syömään appelsiininpuolikkaan, näkkileivänpalan ja juomaan hunajateetä. Elämänhalu palasi kohinalla eikä tauti tullut takaisin. Ruorivuorotkin tällä rankalla osuudella sujuivat hyvin, kun ensin tottui täydelliseen pimeyteen ja aaltojen heittelyyn.
Vahtivuorot Helenalla oli jaettu niin, että 3-4 hengen tiimit olivat neljä tuntia vahdissa, neljä tuntia vapaalla ja neljä tuntia varalla. Vahdissa oltaessa ohjattiin laivaa navigaattorin määräämän kurssin mukaisesti, nostettiin tai laskettiin purjeita ja tarkkailtiin merta. Vapaavuorossa nukuttiin niin paljon kuin mahdollista, ja kolme tuntia oli jo ylellisen pitkä uni. Varalla ollessa laitettiin ruokaa, tiskattiin, siivottiin keittiö ja vessat, luututtiin lattiat ja autettiin tarvittaessa purjeiden kanssa. Vapaa-aikaakin siunaantui jonkin verran, kun työt oli tehty, ja itse vietin sen lukemalla. Sain matkan aikana sopivasti luettua laivan kirjastosta löytämäni, Bob Woodwardin työstämän tiiliskiven, joka kertoi ”Blues Brother” John Belushin itsetuhoisesta syöksykierteestä ja huumehöyryisestä kuolemasta. Kävi ilmi, että ihmisten hauskuttajalla oli itsellään harvoin hauskaa.
Itämerellä päivät ja yöt sulivat toisiinsa; kansivuoron päätyttyä menin punkkaan, mistä minut kohta herätettiin seuraavaan vuoroon. Kannelta lähtiessä ja kannelle palatessa ulkona odotti aina sama kalsea tuuli, harmaa tai musta meri ja aallot, jotka vyöryivät joko oikealta tai vasemmalta, kryssin suunnasta riippuen. Kolmen vuorokauden kuluttua saavuimme vihdoin Gotlantiin ja sääkin selkeni lähes samanaikaisesti.
Meno tasaantuu
Huilasimme Visbyssä pari päivää, nautimme kesäisistä oloista ja palautimme meritaudin riuduttamia voimiamme. Kun taas lähdimme matkaan, laivan moottori alkoi yskiä ja palasimme laituriin. Vika saatiin korjattua mutta se toistui aika ajoin koko Itämerellä olomme ajan ja selvisi vasta Kielin kanavalla: polttoaineessa pyöri ilmakupla. Konemestari oli syystäkin huolestunut mies, koska Itämeren eteläpäässä laivaliikenne vilkastui huomattavasti, kapeilla reiteillä ei voisi aina ajaa purjeilla ja vaarana olisi, että jäisimme isojen laivojen jalkoihin.
Selvisimme Kielin kanavalle kunnialla ja kiinnityimme laituriin Holtenaussa, kanavan suulla, usean muun purjelaivan seuraksi. Sitä ennen minutkin, ”maan hajuinen matonen” oli kuulun Hoburgin ukon silmien alla ”kastettu ja hyväksytty purjehtijoiden uljaaseen joukkoon.” Lähinnä sain muiden ensikertalaisten kanssa juoda hirvittävää juomasekoitusta joka lähes palautti meritautini ja nauttia Itämeren hyisestä vedestä konemestarin tarjoaman paloletkutuksen kautta. Lohdutukseksi kippari tosin tarjosi kastetuille muhkean rommiryypyn ja satamaan tultuamme päällystö kokkasi kaikille upean juhlaillallisen.
Holtenaussa tankkasimme laivan ja siirryimme sulkuportin kautta Kielin kanavaan. Matkaa kanavan toiseen päähän Elbe-joelle oli 98 kilometriä ja se tehtiin yhdessä päivässä, moottorilla ajaen. Kanavaosuus oli matkamme mielenkiintoisin, kanavalla esittäytyi koko maailman laivakirjo, rannoilla ihmiset vilkuttelivat ja lehmät laidunsivat. Tehtävänäni oli kirjata karttaan sijaintimme kymmenen minuutin välein, maamerkkejä lukien, ja matka meni kuin siivillä. Illan suussa 27. syyskuuta kiinnityimme laituriin Elben rannalla, Brunsbuttelissa.
Laupea Pohjanmeri
Säätietojen mukaan Pohjanmerellä myllersi myrsky emmekä halunneet lähteä taistelemaan kymmenen metrin aalloissa, niinpä vietimme pari päivää sateisessa Brunsbuttelissa. Osuimme Saksaan juuri Oktoberfestin alkaessa ja vietimme Jukkiksen kanssa ikimuistoisen illan paikallisessa oluttuvassa, tyhjennellen kolpakoita ja tanssien letkajenkkaa viereisellä laiturilla. Horjuimme laulaen laivalle kuin kunnon merimiehet konsanaan, tosin emme täystuiskeessa koska meitä odotti öinen vahtivuoro.
Seuraavana päivänä täydensimme ruokavarastoja paikallisessa Aldissa ja jälleen kerran totesimme, miten halpaa ruoka on Saksanmaassa. Pohjanmeren myrsky oli laantunut ja pian luikahdimme sulkuportin kautta Elbe-joelle. Joki on suistoalueellaan leveä kuin meri, päinvastoin kuin se kapea ja kiemurteleva Elbe, jota pitkin meloin 500 kilometriä vuonna 2000, lähes Tsekin rajalta Hampuriin. Joella meitä vastaan tuli sukellusvene, joka kiskoi perässään vastaan rimpuilevaa hinaajaa. Pian edessämme aukeni tyynenä siintävä Pohjanmeri ja 70 kilometriä koneella ajettuamme saavuimme kipparin valitsemaan välietappiin, Helgolandiin.
Helgolandin saari on Saksan ainoa ulkosaari ja se on kooltaan vain 1 neliökilometri. Helgoland kuului kauan Englannille kunnes vuonna 1890 se vaihtoi saaren Saksalle kuuluneeseen Sansibariin. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana Helgoland oli Saksan tärkeimpiä sukellusvenetukikohtia, minkä takia saarta pommitettiin raskaasti. Vuonna 1947 englantilaiset yrittivät sananmukaisesti räjäyttää saaren taivaan tuuliin mutta se jäi paikoilleen, tosin eri muotoisena kuin aiemmin. Nykyään saarella asuu noin 1700 ihmistä ja se on osa Schleswig-Holsteinin osavaltiota. Saari ei kuitenkaan kuulu Euroopan tullialueeseen ja se onkin suosittu tax-free ostosparatiisi (lähde:Wikipedia). Vietimme Helgolandissa muutaman tunnin, kävellen ja katsellen värikkäitä taloja, veneitä, lampaita ja jyrkänteillä kykkiviä lintuja. Kirkossa oli muistokirja avattuna päivämäärälle 29.9. Sivulla oli yksi ainoa merkintä: sinä päivänä vuonna 1936 eräs Uwe oli tehnyt itsemurhan.
Helgolandista suuntasimme kulkumme kohti Englannin kanaalia. Pohjanmeri oli meille suosiollinen ja kiidimme täysillä purjeilla kaksi vuorokautta lähes luotisuoraan, öljynporauslauttoja väistellen. Päivällä lautat nököttivät harmaina ja elottoman näköisinä, yöllä ne oli valaistu kuin joulukuuset. Niillä ahersi yötä päivää jopa parisataa ihmistä. Kanaalia lähestyessämme laivaliikenne lisääntyi ja pian tutkalla näkyi kymmeniä laivoja. Ohitimme kanaalin kriittisimmät paikat yöllä, laivaväylän oikeaa reunaa hiipien. Laivoja vilisi joka puolella, etenkin Doverin ja Calais'n välisellä alueella, missä suurimman vaaran muodostivat poikittaissuunnassa valtavalla nopeudella kulkevat ilmatyynyalukset.
Rauhallisesti Ranskaan
Aamun sarastaessa saavuimme viimeiseen välietappiimme, Seine-joen suussa lepäävään Le Havreen. Siellä saimme laituripaikan padolla suojatusta satama-altaasta; pato olikin tarpeen, sillä alueen vuorovesivaihtelu on 6-8 metriä. Laskuveden aikaan olisi ollut mahdotonta poistua aluksesta, lisäksi kiinnitysköysiä olisi pitänyt säätää jatkuvasti, ettei Helena jäisi roikkumaan tyhjän päälle. Altaassa olimme turvassa kuin kotisatamassa. Allasta käyttivät myös paikalliset kalastusalukset ja yörauhasta ei ollut paljon tietoa kun vieressämme purettiin lastit kymmenistä veneistä. Aamulla kalat ja simpukat olisivat jo Pariisin kalatoreilla. Samassa laiturissa oli suomalainen Inkeri-laiva ja saimme tutustua tähän perinteiseen kuivarahtialukseen. Ennen kaikkea saimme nauttia Inkerin saunan upeista löylyistä. Päivän mittaan Helenalla kävi useita uteliaita ranskalaisia, joita ilahdutti tieto, että laivan suunnittelija oli myös ranskalainen. Täällä ja muissakin satamissa Helena sai aina aikaan ihastusta ja nostalgisia huokauksia.
Varhain seuraavana aamuna hipsin kaupungin keskustaan, etsin leipomon ja ostin sylin täydeltä vastaleivottuja patonkeja ja kroissantteja. Hankintani oli hyvä vastapaino näkkärille ja kuivahtaneille, Kielin kanavalla hankituille ruisleiville. Kävimme myös läheisellä kalatorilla ja nautimme laivalla upean kalaillallisen, valkoviinin kera kun laiturissa oltiin (merellä oli tietenkin täydellinen alkoholikielto). Seuraava päivä meni kaupunkia katsellessa ja pastista maistellessa ja illan koittaessa lähdimme laskevan vuoroveden mukana jälleen merelle.
Cherbourgiin oli enää 12 tunnin purjehdus mutta matka uhkasi venyä kun jouduimme kiertämään valtavan kalastuslaivaston, joka täytti koko Seinen lahden. Kampasimpukoita keräävät troolarit ajoivat täysillä eikä niillä näyttänyt olevan aikomustakaan väistää jotain pahaista purjelaivaa. Selvisimme tästäkin tilanteesta ja aamun sarastaessa edessämme oli Cherbourgin silhuetti. Ajoimme sisään sodanaikaisten linnakkeiden välistä ja kiinnityimme laituriin vuorovesialtaassa, kaupungin keskustassa, ruotsalaisen koulupurjelaivan viereen. Aurinko paistoi lämpimästi ja kiinnitystoimenpiteiden jälkeen oli ylellistä köllötellä kannella, ohi kävelevien ranskalaisten ihmeteltävänä.
Cherbourgissa Helenan miehistö vaihtui lähes täysin. Itsekin hyppäsin laivasta vaikka olin jo lupautunut jatkamaan purjehdusta Lissaboniin asti. Suunnitelmani muuttuivat suru-uutisen myötä; kummipoikani isä oli kuollut purjehduksen aikana ja hautajaiset oli määrä järjestää seuraavalla viikolla. Olimme Cherbourgissa vielä yhden kokonaisen päivän ja sen aikana tutustuimme merimuseoon ja siellä lepäävään ydinsukellusvene Le Redoutableen, ja kävimme Jukkiksen kanssa ostamassa polkupyörän. Hän nimittäin aikoi jatkaa matkaansa pyörällä kohti Etelä-Ranskaa ja Espanjaa. Sopiva pyörä löytyikin ja viritimme sen illalla kuntoon. Aamulla pyörä oli hyvässä tallessa maston huipussa, minne konemestari oli sen yön aikana huvikseen hilannut.
Hyvästi Helena
Varhain aamulla Helena irtautui laiturista ja suuntasi matkansa kohti Lissabonia vain seitsemän hengen miehistöllä. Jukkis hyppäsi pyöränsä selkään ja lähti polkemaan kohti Välimerta ks. http://blogitus.net/jukkis07/. Minä astuin muun Suomeen palaavan joukon kanssa Pariisin junaan ja – monen mutkan kautta – onnistuin löytämään sopivan lennon takaisin Suomeen. Kone koukkasi Lontoon kautta ja Englannin kanaalin yläpuolella katselin paikkoja, mistä olimme Helenan kanssa seilanneet – tosin silloin pilkkopimeässä. Kolmen tunnin koneenvaihto Lontoossa kului kokonaisuudessaan turvatarkastuksissa ja huokasin syvään kun Finnairin kone vihdoin tömähti Helsinki-Vantaan kiitoradalle. Laukkuni tuli perille vasta seuraavana päivänä mutta siinä olikin enimmäkseen likapyykkiä.
Kotona nukuin pois mittavan univelkani ja seurasin netistä Helenan menoa Biskajanlahdella. Hyvin siellä näköjään pärjättiin pienelläkin porukalla ja tätä nykyä Helena on jo lähtenyt Afrikan länsirannikolta kohti Karibiaa ks. www.staf.fi
Entä mitä opin reissullani? Purjehduksesta, köysistä ja solmuista melko paljon, merenkulusta tosi paljon, ruoanlaitosta ja siivouksesta yllättävän paljon. Vaikka laivalla syötiin hyvin, painoni putosi kolmisen kiloa – puuhaa riitti ja pelkkä liikkuminen kallellaan kulkevalla laivalla kävi työstä. Reissu ei kuitenkaan ollut pelkkää puurtamista – paljon naurettiin ja laulettiin, ja kaikki vanhat vitsit tuli kuultua ja kerrottua. Ennen kaikkea opin näkemään, miten toisilleen tuntemattomat, eri-ikäiset ja –taustaiset ihmiset muodostavat nopeasti ryhmän, joka tuo purjelaivan määränpäähänsä vaikka läpi harmaan meren. Suuri kiitos tästä kuuluu ammattitaitoiselle, hyvää pedagogista silmää omaavalle päällystölle, purjemestarina toiminutta Sonjaa unohtamatta. Matkastani jäi mahtavat muistot ja tuntuu, että kun seuraavan kerran näen Helenan saattaa tulla tippa silmäkulmaan.
- Timo