Linkit- Kulttuurielämää
Tällä sivulla julkaisemme ajatuksia ja käsityksiä arkisista asioista, kulttuurikokemuksista ja yleisestä elämänmenosta. Viimeisin juttu on ylimpänä.Tunturi-Ilves 29.12.2009
Joulun aikaan luettua
Joulukuun alkupuolella Kirjakerhosta tupsahti Isabel Allenden uusin teos Sydämeni Iñes. Kirja on kiehtova, mutta verinen ja julmakin tarina, joka perustuu historiallisiin tositapahtumiin 1500-luvun Chilessä . Isabel Allende on verraton tarinankertoja, ja kun tapahtumat vielä liikkuvat tutuissa maisemissa, kirja tuli ahmittua nopeasti. Kirjan luettuani en malttanut irrottautua Etelä-Amerikasta ja etsin kirjahyllystämme lisää Allendea (ennestään tuttua kylläkin). Yhteen menoon luin sitten uudestaan Auroran muotokuvan ja Eva Lunan. Yhteistä teoksille miljöön lisäksi on vahva nainen päähenkilönä. Hyllyssä odottaa vielä Henkien talo jälleentapaamista.
Iloinen yllätys ja uusi tuttavuus oli nuori Finlandia-ehdokas Turkka Hautala ja hänen esikoisteoksensa Salo. Kirja muodostuu erillisistä tarinoista, joille yhteistä on miljöö, pieni kaupunki Lounais-Suomessa (kirjailija on kotoisin Salosta) – tulee mieleen Sherwood Andersonin Pikkukaupunki. Ympäristönä voisi yhtä hyvin olla mikä tahansa suomalainen pikkukaupunki. Kertojina ovat esim. tehtaanjohtaja, grillikioskin myyjä, nörtti, lehdenjakaja, maahanmuuttaja. He kulkevat toistensa ohi, mutta eivät varsinaisesti tapaa toisiaan. Tarinoissa ihastutti voimakas eläytyminen erilaisten ihmisten maailmaan ja lämpö ja positiivisuus. Hyvään tarinaan ei aina tarvita suurta draamaa.
Merete Mazzarellan esseitä olen aina lukenut mielelläni. Finlandia-ehdokas Ei kaipuuta, ei surua. Päivä Zacharias Topeliuksen elämässä ei oikeastaan ole romaani, vaikka se romaanien sarjassa kilpailikin. Teos kattaa yhden joulukuisen päivän tapahtumat v. 1897 (Topelius kuoli v.1898). Kirjassa on paljon faktatietoa Topeliuksen elämästä, mutta myös paljon kuviteltua. Topelius pohtii elämäänsä lapsuudesta aina vanhuuteen asti. Teksti on helposti luettavaa, kuten Mazzarellan tekstit yleensä, mutta se ei innostanut minua niin paljon kuin hänen varsinaiset esseekokoelmansa. On kuitenkin tunnustettava, että Topeliuksen henkilö avautuu minulle ihan uudella tavalla kirjan lukemisen jälkeen.
Pukki toi Saksassa asuvan suomalaisen Irja Wendischin teoksen Me sotilaiden lapset, joka kertoo sodankäyneiden miesten tarinoita heidän lastensa kokemusten kautta. Koska itsekin kuulun sotilaiden lasten sukupolveen, oli kirja varsin mielenkiintoista ja koskettavaa luettavaa. Tarinat osoittavat, että sodan vaikutukset näkyivät vuosikymmenten ajan suomalaisissa kodeissa.
Olin ostanut Monika Fagerholmin Amerikkalaisen tytön maailmanympärimatkalle (v. 2006) luettavaksi, mutta en saanut silloin luettua kuin puolet, kirja ei innostanut. Puoliksi luettu kirja yöpöydälläni on katsonur minua syyttävästi siitä lähtien. Kun kirjan jatko-osa Säihkenäyttämö ilmestyi tänä syksynä ja sai loistavat arvostelut, ajattelin yrittää keskittyä Amerikkalaiseen tyttöön Tunturi-Ilveksen rauhassa uudelleen.
Häpeäkseni on tunnustettava, ettei kirja auennut minulle vieläkään. Itse monitasoinen tarina, joka vasta noin sivulla 400 alkoi aueta minulle, on varsin kiehtova, mutta kertomistavasta en pidä. Esimerkiksi kirjailijan tapa nimetä paikkoja ja ihmisiä muistuttaa liikaa fantasiakirjallisuutta (Seutu, Ensimmäisen niemen lasitalo, Metsän liejuisimman reunan talo, Merenrannalla oleva kaupunki; Lorelei Lindberg, Oolantilainen jne). En pystynyt luomaan miljööstä selkeää kuvaa mielessäni, myös henkilöt jäivät jotenkin hatariksi.
Tunsin syvää häpeää lukiessani ylistäviä arviointeja kirjasta. Sen täytyy olla hyvä – sehän on saanut ruotsalaisten August-palkinnon. Mutta minä en siitä pitänyt – en pitänyt myöskään Ihanat naiset rannalla – kirjasta, jota myös ylistettiin. Ehkä kaikista hyvistä kirjoista ei tarvitse pitää.
Seuraavaksi tartun Jari Tervon Koljattiin. Siihenkin suhtaudun ennakkoluuloisesti (en ole kovin ihastunut Tervoon); toivottavasti yllätyn positiivisesti. - Leena
Tuusula 21.8.2009
Lukupiirin retki Tallinnaan 15. - 16.8.2009
Lukupiirin elokuisen kirjan valitsijana oli Timo, ja hänen valintansa oli Barack Obaman kirja Unelmia isältäni. Tällä kertaa kirjasta keskusteltiin merellisessä ympäristössä Viking Expressillä matkalla Tallinnaan. Lukupiirimme vahvistuksena olivat myös Marjo ja Zoo.
Lukupiiriläiset olivat yhtä mieltä siitä, että teos on hyvin mielenkiintoinen ja taitavasti kirjoitettu. Erityisen kiinnostavaa oli lukea Obaman lapsuuden vaiheista sekä hänen kokemuksistaan Keniassa. Kirjan keskivaiheet tuntuivat paikoin puuduttavalta ja turhan yksityiskohtaisilta; teos olisi kaivannut vähän tiivistämistä (ainakin Leenan mielestä). Kirja herätti myös runsaasti yhteiskunnallista keskustelua: lukupiiriläisistä tuntui suorastaan ihmeelliseltä, että tumma mies, jonka taustalla ei ole suuri raha ja jolla oikeasti on halu parantaa amerikkalaista yhteiskuntaa, voi tänä päivänä päästä Yhdysvaltain presidentiksi. Yhteisesti totesimme, että kirja herätti luottamusta Obamaan ja hänen valintansa presidentiksi loi toivoa maailmalle – mutta helppoa hänellä ei tule olemaan.
Vietyämme tavarat hotelliin Tallinnassa, lähdimme aurinkoisessa kesäsäässä kävelemään kohti Paterein vankilamuseota, jonka matkanjohtaja Timo oli valinnut tutustumiskohteeksemme. Paterein satamassa sijaitseva vankila on todella synkkä paikka, jossa pidettiin Neuvostoaikaan virolaisia poliittisia ja muitakin vankeja. Tällä hetkellä se on ränsistyneessä kunnossa ja herätti hyvin ahdistavia ajatuksia.
Söimme päivällistä hotellimme brasialaisessa ravintolassa bossanova- ja salsa-musiikin säestämänä. Vartaissa tuotiin grillattua lihaa pöytään niin paljon kuin jaksoi syödä, mistä varsinkin miehet nauttivat. Lisäksi oli runsas kasvisbuffet. Ilta sujui varsin mukavasti hyvän ruuan ja rattoisan seuran merkeissä. Hieman petyimme, kun tarjolla ei ollutkaan latinotansseja, joita olimme odottaneet. Ravintolan mentyä kiinni jatkoimme keskustelua vielä hotellin aulassa punaviinin kera.
Sunnuntaiaamuna satoi, mutta se ei meitä haitannut. Hyvän aamiaisen jälkeen hyppäsimme tilataksiin koko porukka ja vietimme iltapäivän Kumun hienossa taidemuseossa (modernin ja toimivan rakennuksen on muuten suunnitellut suomalainen arkkitehti Pekka Vapaavuori). Museon laajojen kokoelmien parissa aika kuluikin hyvin – ehdottomasti siellä kannatti käydä.
Paluumatkalla nautimme vielä Viking Expressin seisovan pöydän antimista ja olimme varsin tyytyväisiä antoisaan ja rentoon viikonloppuun. Seuraavan lukupiirin kirjan on valinnut Gunilla ja se on Amos Ozin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Toivottavasti ehdimme pitää lukupiirin ennen kuin Lindholmit katoavat Intiaan pariksi kuukaudeksi joskus lokakuussa.
Muoniossa 26.7.2009
Tunturi-Ilveksessä luettua:
Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli
Tunturi-Ilves tarjosi taas pehmeän ja turvallisen sylin uppoutua kirjan maailmaan. Juuri sellaisen sylin tarvitsi Zafónin uusin teos Enkelipeli. Merkillinen teos; oikeastaan juuri sellainen, jonkalaisista en pidä, ja kuitenkin ahmin sen 600 sivua malttamatta juuri keskeyttää. Se on sekoitus mystiikkaa, goottilaista kauhua, modernia dekkaria ja loisteliaan taidokkaasti kirjoitettua lukuromaania.
Enkelipeli liikkuu samoissa maisemissa kuin muutama vuosi sitten ilmestynyt Tuulen varjo. Keskeinen miljöö on Barcelona ja Unohdettujen kirjojen hautausmaa. Kronologisesti Tuulen varjo alkaa siitä, mihin Enkelipeli päättyy. Teokset voi kuitenkin lukea täysin itsenäisesti. Zafónin mukaan sarjaan tulee kuulumaan neljä osaa.
Takakansi nimeää Enkelipelin Tuulen varjon pahaksi sisarpuoleksi, ja sellainen se onkin. En pidä dekkareista, en kauhu- enkä fantasiakirjoista. Enkelipelissä on piirteitä kaikista näistä tyylilajeista, mutta silti se vangitsi minut viimeiselle sivulle saakka. Kirjallisuustieteensä hallitseva lukija löytää siitä runsaasti kirjallisia viittauksia, pöytälaatikkokirjoittaja hyviä kirjallisia neuvoja.
Kirjaesittelyjen perusteella en olisi Zafónin kirjoihin ikinä tarttunut, mutta kirjakerhon kautta kirjat pääsivät hyllyyni luiskahtamaan – onneksi. Enkelipeliä voi suositella kaikille, jotka rakastavat hyviä tarinoita, sillä sellainen tässä teoksessa todella on.
Alice Munro: Kerjäläistyttö
Kanadalainen Alice Munro (s.1931) on tämän hetken arvostetuimpia novellisteja, mutta itselleni uusi tuttavuus. Kerjäläistytön tarinat kertovat kaikki samoista henkilöistä päähenkilönä Rose, joka varttuu Hanrattyn pikkukaupungissa isänsä ja äitipuolensa kasvattamana. Tarinoista kasvaa Rosen elämä, mutta kyseessä on kuitenkin novellikokoelma. Jokaisen tarinan voi lukea myös itsenäisenä kertomuksena.
Kokoelman keskeinen idea on lähtökohtien merkitys ihmisen elämälle. Jokaisen novellin aiheena on jokin keskeinen tapahtuma, joka panee asioita liikkeelle Rosen elämässä. Munron tyyli on taitavaa ja oivaltavaa ja vetää lukijan mukaansa. En usko tämän teoksen jäävän viimeiseksi lukemakseni Munron kirjaksi.
Tuusulassa 11.1.2009
Lukupiiri 7
Muoniossa 30.12.2008
Lukupiirimme kokoontui tällä kertaa talvisissa maisemissa Muonion Oloksella, jonne lukupiiriläiset olivat saapuneet uuden vuoden viettoon. Ravintola Kammarissa oli kodikkaat puitteet ja hyvä (ja runsas) ruoka. Miehet olivat tällä kertaa pihvilinjalla, Gunillan teki mieli pizzaa ja Ulla ja minä söimme kanaa. Etukäteen olimme vakuuttaneet, ettei nakkikioskille tarvitse mennä jälkeenpäin, eikä Kammari tuottanut pettymystä tälläkään kertaa. Syötyämme jatkoimme keskustelua kirjasta Tunturi-Ilveksen takkatulen ääressä.
Kirjavalinta oli ollut minulla, ja olin valinnut luettavaksemme Sofi Oksasen Puhdistuksen. Kirjaa valitessani ei Finlandia-palkintoehdokkaita vielä ollut edes julkistettu. Pitkästä aikaa palkinto meni mielestäni oikealle kirjalle. Kirja on taitavasti kirjoitettu, kieli on rehevää ja rikasta: lukija elää tapahtumissa kaikin aistein mukana. Ennen kaikkea sen aihe on tärkeä. Se kertoo havainnollisesti lähihistorian kipeistä tapahtumista. Näin olisi voinut tapahtua Suomessakin.
Meillä kaikilla oli ollut kynnys ylitettävänä ennen kirjan lukemista. Se kynnys oli kirjailijan erikoinen, goottilainen habitus. Minunkin ennakkoluuloni olivat suuret: voiko tuon näköinen nuori nainen kirjoittaa uskottavaa tekstiä. Tällaisia ennakkoluuloja on ollut keskusteluista päätellen monilla muillakin suomalaisilla. Kirjaa lukiessani huomasin kyllä hyvin pian, että kyseessä on oikeasti hyvä kirja, eikä Sofi Oksasen ulkonäkö enää häirinnyt.
Timo ja minä luimme Puhdistuksen muistin virkistämiseksi kahteen kertaan, ja totesimme, että kirjaa ei toisellakaan kertaa voinut pikalukea, se veti niin ahneesti edelleen puoleensa ja siitä löysi uusia asioita. Lukupiiristämme kirjaan kriittisimmin suhtautui Matti. Hän ihmetteli, mikä oikeus nuorella Sofi Oksasella on kirjoittaa asioista, joita virolaiset itse eivät ole vielä uskaltaneet käsitellä. Minun mielestäni kipeän kerän voi helpommin avata ulkopuolinen, nuorin ennakkoluulottomin silmin asioita tarkasteleva henkilö. Virolaisilta menee varmaankin vielä kauan, ennen kuin he voivat lähihistoriastaan kirjoittaa (suomalaisethan ovat vasta viime vuosina alkaneet käsitellä kirjallisuudessa sisällissodan tapahtumia). Kirjassa olisi dramaattisia aineksia elokuvaan, toivottavasti joku (hyvä) elokuvantekijä siihen tarttuu. Hienoa, että meillä on Suomessa näin lahjakas nuori kirjailija, ja hienoa, että hän on saanut ansaitsemansa tunnustuksen!
Seuraavaksi Matti on valinnut luettavaksemme amerikkalaista kirjallisuutta: Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissä. Tapaamme lukupiirin merkeissä 28.2., paikka on vielä salaisuus. -Leena
Tuusulassa 8.11.2008
LUKUPIIRI 6
Lukupiirimme kokoontui jälleen tällä kertaa Ollin valitseman Jari Tervon Troikan merkeissä. Kokoontumispaikaksi Olli oli valinnut – kuinkas muuten - ravintola Troikan..
Troikan venäläiseltä ruokalistalta löytyi eksoottisia annoksia: Timo ja Matti eivät voineet jättää villisikaa kokeilematta. Olli ja Ulla ottivat valkusipulilammasta, Gunilla valitsi sampea ja minä paistettua ahventa. Villisika oli kuulemma hyvää, mutta annoksen koko oli kovin gourmet. Olisi luullut venäläisessä ravintolassa tarjottavan miehekkäitä annoksia, mutta ainakin Timo taisi jäädä nälkäiseksi. Ahvenannokseni sen sijaan oli minulle sopivan kevyt. Gunillan kanssa tilasimme kalan kanssa georgialaista valkoviiniä, joka oli ihan ok. Kaikille maistui vielä jälkiruokakin: uunijäätelöä, Siperian karpaloita ja suklaamarkiisia. Ainakin minun syömäni Siperian karpalot kinuskikastikkeessa olivat herkullisia. Uunijäätelö oli kovin pieni. Hintataso oli melko korkea: kaikki pääruoat maksoivat yli 20 euroa. Hintaan on lisättävä vielä miesten hotdogit nakkikioskilta kävellessämme asemalle päin.
Ravintolan miljöö oli viihtyisä ja antoi inspiroivat puitteet keskustelullemme. Troikka on kolmas osa trilogiasta, jonka muut osat ovat Ohrana ja Myyrä. Arvostelijat ovat nimenneet Troikan Tervon parhaaksi kirjaksi. Itse en ole koskaan pitänyt Tervon lakonisesta anttituurimaisesta ilmaisusta, joka on kovin tunteetonta ja miehekästä.
Troikan tapahtumat sijoittuvat kansalaissodan Tampereelle ja Pietariin, jonne sen päähenkilöt pakenevat etsimään parempaa elämää. Mutta he joutuvat toteamaan, että pelkkä hengissä selviäminen kansalaissodan hurjistamalla Venäjällä vaatii kohtuuttomia. Kirja on ehdottomasti taitavasti kirjoitettu ja on siis myönnettävä, että se on ”hyvä” kirja. Pidin erityisesti Tervon luomasta näkökulmatekniikasta: tapahtumia tarkasteltiin myös ajallisesti tulevaisuudesta Eljas Rossin päiväkirjamerkintöjen kautta.
Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että kirjaa lukiessa oli pysyttävä hyvin tarkkaavaisena, muuten jotain tärkeää meni ohi. Tämän takia sitä oli myös hidas lukea. Miehiä kirja innoitti selvästi enemmän kuin naisia – Tervohan onkin suosikkilahja huomisena isänpäivänä. Keskustelua Troikka ainakin herätti paljon, mikä on jo hyvän kirjan merkki.
Ensi torstaina julkistetaan tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaat. Veikkauksemme on, että Troikka on vakava ehdokas palkinnon saajaksi.
Lukupiirimme on nyt tehnyt täyden kierroksen ja seuraavan kirjan valitsija on allekirjoittanut. Kirja on Sofi Oksasen Puhdistus ja siitä keskustelemme uuden vuoden tienoilla ravintola Kammarissa Oloksella. - Leena
LUKUPIIRI 5. 13.9.2008
Koska 5. lukupiirimme aikanaan jäi raportoimatta, lyhyt muistinvarainen selostus näin jälkikäteen.
13.9. tapasimme siis ravintola Rodolfossa Kruunuhaassa.lukupiirin merkeissä. Kirjana oli Gunillan valitsema Tahar Ben Jelloun Lähtö.Ravintola oli varsin viihtyisä italialaistyyppinen ja kohtuuhintainen. Söimme hyvin, mutta mitä söimme, sitä en enää muista.
Marokkolainen Tahar Ben Jellou on kuulemma Ranskan juhlituimpia kirjailijoita tänä päivänä. Lähtö on hänen 12. suomennettu teoksensa. Kirja kertoo pohjoisafrikkalaisten siirtolaisten elämästä Espanjassa ja Marokossa. Kansiteksti sanoo kirjan antavan kaihtelemattoman kuvan todellisuudesta, jossa ihmishengellä ei ole mitään arvoa.
Kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että kirja oli kiinnostava, mutta lähes vastenmielinen lukukokemus. Ihmetellä täytyy, miksi kirjailija haluaa antaa näin epäsympaattisen kuvan maanmiehistään. Monia kysymyksiä heräsi myös: Esimerkiksi miksi korkeakoulutasoisen lakimieskoulutuksen saanut muori mies haluaa väkisin pois kotimaastaan? Islamin usko kuulemma kieltää homosuhteet, mutta tämän kirjan mukaan homosuhteet ovat jopa tavallisempia kuin heterosuhteet?
Lukupiirin jälkeen kävimme vielä illalla Kaupunginteatterissa Katsomassa Kjell Westön kirjasta Missä kuljimme kerran Kari Heiskasen tekemää näytelmää. Helsingin historiasta usean vuosikymmenen aikana kertova teos ja sen laaja henkilögalleria oli tuotu taitavasti näyttämölle. Näytelmä oli elämys ainakin meille, jotka olimme kirjan lukeneet. Voi olla, että kirjaa tuntemattoman on vaikeampi pysyä kärryillä. - Leena
Tuusulassa 8.6.2008
LUKUPIIRI 4
Colleen McCullough, Morganin matka
Morganin matka kertoo englantilaisesta Richard Morganista, joka 1700-luvulla joutuu kohtalon oikkujen vuoksi rangaistusvangiksi Australiaan. Samalla se kertoo myös Australian asuttamisen alkuvaiheista. Kirja oli Timon valinta.
Lukupiirimme kokoontui kirjan teemaan sopivassa paikassa, ravintola Jailbirdissä, Katajanokan entiseen vankilaan rakennetun hotellin yhteydessä olevassa ravintolassa. Oli lähes helteisen kesäpäivän ilta, ja tunnelman muutos oli dramaattinen siirryttäessä alkukesän heleydestä entisen vankilan kellarissa olevaan ravintolaan. Miljöö oli varsin mielenkiintoinen, puhumattakaan tarjoilijastamme, joka omien sanojensa mukaan oli istunut 17 eri kertaa vankilassa eri puolilla Eurooppaa. Hän esitteli meille innokkaasti myös vanhoja sellejä. Emme kuitenkaan tyytyneet pelkkään veteen ja leipään, vaan daamit söivät herkullista tuoretta kuhaa ja herrat härkää.
Kirja oli jo laajuutensa puolesta melkoinen haaste: siinä on 875 sivua. Kaikki olivat kuitenkin sitä mieltä, että jännittävä ja mielenkiintoinen tarina veti mukaansa. Tosin tiivistämisen varaa olisi ollut varsinkin alkupuolella: yli 330 sivua piti lukea, ennen kuin päästiin pois Englannista. Naisten mielestä myös kallepäätalomaista yksityiskohtaista työn ja esim. laivojen rakenteiden kuvausta olisi voinut olla vähemmän (miesten mielestä taas nämä kuvaukset olivat mielenkiintoisia).
Parasta teoksessa on ehdottomasti sen tarina.Ihmiskuvaukseltaan Morganin matka on hyvän viihdekirjan tasolla. Päähenkilöä myöten ihmiset jäävät kiiltokuviksi Ei kukaan ole niin täydellinen ihminen kuin Richard Morgan. Mieleen tulevat Wilhelm Mobergin siirtolaiset Maastamuuttajissa: Kristina ja Karl-Oskar ovat oikeita ihmisiä, jotka tulevat lukijalle rakkaiksi.
Kirja toi lukupiiriläisille paljon uutta historiallista tietoa Australiasta ja herätti myös vilkasta keskustelua mm. abojen kohtelusta ja asemasta tänään ja monesta muustakin nyky-Australiaan liittyvästä asiasta. Ja sehän oli yksi kirjavalinnan tarkoituskin.
- Leena
Tuusulassa 15.4.2008
KOM-TEATTERI: KOHTI
Sovitus Juha Itkosen kirjasta ja ohjaus Pekka Milonoff.
Rooleissa Laura Malmivaara, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Janne Reinikainen, Eeva Soivio, Kalle Chydenius ja Juha Itkonen.
Ensimmäinen lukupiirimme kirja syksyllä oli Juha Itkosen Kohti. Koska kaikki pidimme siitä kovasti, päätimme jo silloin käydä katsomassa sen pohjalta tehtyä näytelmää. Ulkojäseninä esitystä 11.4. olivat katsomassa myös Papu, Pätkä ja Teemu.
Ensimmäisen kerran aikoihin tulin Kom-teatterin esityksestä pettyneenä. Ehkä kirjan lukeminen oli rasite: henkilöistä oli muodostunut selkeä mielikuva. Janne Reinikainen ei mitenkään pystynyt täyttämään kuusikymppisen, kookkaan ja tanakan ulkomaankauppaministerin väkevää hahmoa. Ei, vaikka hän kasvoikin roolissaan näytelmän aikana. Juho Milonoff taas näytti aivan liian boheemilta ollakseen menestyvä salkunhoitaja ja vapaan markkinatalouden lämmin puolestapuhuja. Vilma Melasniemen Julia oli lähempänä kirjan Juliaa, tosi hänkin ehkä liian julistava.
Itkosen kirjassa viehättää sen kieli, joka on kaunista ja soljuvaa. Dialogeissakin hän käyttää hyvää kieltä. Näytelmässä henkilöt kuitenkin puhuvat omituisen karkeasti: veet ja muut kirosanat lentävät. Ehkä kieliasulla haluttiin lisätä realismin tuntua. Mutta mielestäni se oli turhaa ja lisäsi henkilöiden epäuskottavuutta. On vaikea uskoa, että esimerkiksi perheen äidinkielen opettaja –äidin puheessa veet lentäisivät kuin murrosikäisellä tytöllä.
Kirjailijan ottaminen mukaan näytelmään oli mielestäni hyvä idea. Itkonen soitteli pianoa taustalla ja toimi kertojana vähän brechtiläisen teatterin tapaan. Musiikin käyttö oli muutenkin onnistunutta, ja lavastus toimi hyvin. Tarina oli jokseenkin uskollinen alkuperäiselle, ja sovintoon päättyvä loppukohtaus oli vaikuttava.
Kom-teatterissa jylläävät nyt toisen polven näyttelijät. Hyvä niinkin, mutta mielessäni näin kyllä Pekka Valkeejärven Tapani Ansaksena. Milonoff kieltää, että teatterissa olisi tapahtumassa sukupolvenvaihdos. Näytelmä kuulemma tarvitsi ”ikäisensä tulkit” (entä Ansas?).Varmasti kantakomilaisille kuitenkin tekee hyvää kääntää takkiaan välillä muualla – urautumista alkoi näkyä jo heissäkin.
Porukastamme ainoastaan Papu, joka ei ollut lukenut kirjaa, aidosti piti esityksestä. Ehkä todella olisi pitänyt nähdä ensin näytelmä ja vasta sitten tarttua kirjaan. - Leena
**********
Tuusulassa 26.3.2008
KIRJA
KHALED HOSSEINI: TUHAT LOISTAVAA AURINKOA
Toisen pääsiäispäivän aamuna huomaan ajatelleeni Lailaa ja Mariamia pitkään jo ennen kuin tajuan olevani hereillä. Edellisiltana loppuun lukemani kirja Tuhat loistavaa aurinkoa järkyttää minua yhä. Olen lukenut lehdistä uutisia sodan runtelemasta ja talibanien hirmuhallituksen alla elävästä Afganistanista ja nähnyt kuvia burqaan piiloutuneista afgaaninaisista, mutta Khaled Hosseinin fiktiivinen tarina vei minut kokemaan tavallisten afganilaisten, ja ennen kaikkea tavallisten naisten elämää.
Khaled Hosseini on Kaliforniassa asuva kirjailija ja lääkäri. Hän on syntynyt Kabulissa v. 1965, mutta pakeni v. 1980 diplomaattivanhempiensa kanssa Yhdysvaltoihin. Hän toimii myös YK:n pakolaisjärjestön hyvän tahdon lähettiläänä. Hosseinin esikoisromaani oli Leijapoika.
Tuhat loistavaa aurinkoa kertoo kahden eri-ikäisen naisen, Mariamin ja Lailan elämästä saman miehen vaimoina Kabulissa. Vaikka naisen asema talibanien hallitsemassa maassa on kurja, kirjailija ei osoita ketään sormellaan. Miehiä ei ole kuvattu pelkästään pahoiksi, heissä on paljon hyvääkin. Pikemminkin he ovat kulttuurinsa uhreja. Ennen kaikkea kirja on kertomus ystävyydestä, jonka puolesta Mariam uhraa elämänsä ja jonka ansiosta Laila saa uuden mahdollisuuden. Hienointa teoksessa on vahva ja järkyttävä tarina, mutta Hosseini kuvaa herkästi ja rakkaudella myös Afganistanin luontoa ja kulttuuria.
Teoksen nimi ”Tuhat loistavaa aurinkoa” on peräisin vanhasta afganistanilaisesta runosta 1600-luvulta ja on vahvasti symbolinen. Runossa se viittaa Kabulin kaupunkiin; kirjassa sen voisi tulkita kuvaavan esimerkiksi ystävyyden merkitystä.
Mariamin ja Lailan tarina koskettaa syvästi. ”Tämän jälkeen eivät uutisotsikot koskaan enää näytä samalta” (takakansitekstin sanoin).
- Leena
********
Tuusula 19.3.2008
LUKUPIIRI 3
Perjantaina 14.3. kokoontui lukupiirimme kolmannen kerran libanonilaisravintola Farougessa (Yrjönk.6). Ravintola, samoin kuin kirja, olivat tällä kertaa Ullan valitsemia. Ulla kertoi perusteena ravintolavalinnalle olleen sen, että Libanon on hänen lempirunoilijansa Kahlil Gibranin syntymämaa. Hieman naisnäkökulmaa oli valinnassa myös mukana: ravintolan omistaa kaksi libanonilaissisarusta.
Netin mukaan Farougen meze-valikoima on kaupungin paras, joten päätimme aloittaa aterian kokeilemalla sitä. Pöytä täyttyi erilaisista herkullisista tahnoista, kääryleistä ja pyöryköistä, ja ainakin minun vatsani täyttyi jo alkupaloista. Olimme yhtä mieltä, että meze-pöytä oli herkullinen – mutta kallis. Kuuden hengen annos maksoi yli sata euroa. Pääruoaksi otimme lammasta, kalaa ja kanaa ja maistelimme libanonilaista punaviinia. Ruokien hintataso oli 20 euron tietämillä. Kaikki olivat tyytyväisiä ruokaansa, ja aluksi oudolta maistunut viinikin tuntui sopivan hyvin paikallisten makujen kanssa. Olli ja Ulla uskalsivat ottaa jälkuruoaksi vielä paksua kardemummalla maustettua kahvia.
Ravintolan ilmapiiri oli muuten mukava, mutta ajoittain metelitaso oli turhan korkea (varsinkin naapuripöydän naisseurue innostui välillä kovin äänekkääksi). Palvelu oli rennon hyväntuulista.
Kirjaksi oli kuvataiteilijamme valinnut, kuinkas muuten, New Yorkin taide-ja kulttuuripiireissä liikkuvan Siri Hustvedtin teoksen Kaikki mitä rakastin (ks. arviointini kirjasta alla.). Tällä kertaa kirja herätti lukupiirissämme voimakkaita ääripään tunteita. Se selvästi puhutteli naisia enemmän kuin miehiä. Useimmat löysivät siitä kuitenkin jotakin kosketuspintaa itseensä. Erityisesti Timo oli sitä mieltä, että kirja oli liian täynnä – materiaalia olisi riittänyt useaan eri kirjaan.
Gunilla oli löytänyt netistä todella kiinnostavan teosta käsittelevän artikkelin. Kirjailija ja lääkäri Joel Haahtela pohtii Lääkärilehdessä 49 – 50/2007 artikkelissaan Fiktion voima kirjailijan vastuuta. Haahtela oli saanaut selville mielenkiintoisia asioita: kirjassa on suoria lainauksia kirjailijan omasta elämästä. Nimittäin teoksen psykopaattinen nuorukainen Mark on Hustvedtin kirjailijamiehen Paul Austerin pojan peilikuva. Hänen elämänsä on lähes täysin identtinen Markin elämän kanssa, jopa niin, että Mark sekaantuu täysin samanlaiseen murhaan kuin Austerin poika Daniel. Kirja muuttuukin siis paljastuskirjaksi. Haahtela toteaa, että fiktion voima on niin suuri, että Daniel Auster muuttuu kirjan myötä psykopaatiksi. Ehkä hän ei ole mielissään tästä?
Saako kirjailija sekoittaa läheistensä kohtaloita fiktioon? Miten se mahdollisesti vaikuttaa näiden elämään? Kirjailijan eettisistä rajoista on keskusteltu Suomessakin esim. v.2004 Finlandia-palkitun Helena Sinervon teoksen Runoilijan talossa kohdalla.
Seuraavan kirjavalinnan on tehnyt Timo. Kesäkuun alussa tapaamme entisessä Katajanokan vankilassa Jailbird-ravintolassa. Kirjana on Colleen McColloughin teos Morganin matka, joka kertoo valkoisen Australian syntyvaiheista. Onneksi aikaa on runsaasti, sillä urakkana on noin 900 sivua rangaistusvangin tarinaa. - Leena
********
Tuusula 16.3.2008
KIRJA
SIRI HUSTVEDT: KAIKKI MITÄ RAKASTIN
Norjalaistaustaisen Siri Hustvedtin kolmas romaani (ensimmäinen suomennettu) kuvaa New Yorkin juutalaista älymystöä. Kertojana on 65-vuotias taidehistorioitsija Leo Herzberg. Minä-kertoja kuvaa kahden perheen elämää ja ystävyyttä 20 vuoden ajalta. Leon vaimo Erica opettaa kirjallisuutta yliopistolla. Leo näkee poikkeuksellisen kiehtovan maalauksen galleriassa ja tutustuu sen tekijään taidemaalari Bill Wechleriin. Miesten välille syntyy lämmin ystävyys. Billin ensimmäinen vaimo ja heidän poikansa Markin äiti on Lucille, runoilija. Lucille jää kirjassa melko etäiseksi hahmoksi, tärkeämmäksi muodostuu Billin mallina toiminut Violet, josta tulee tämän toinen vaimo. Perheet asuvat samassa kerrostalossa New Yorkissa, ja heidän elämänsä kietoutuvat tiiviisti yhteen.
Kirja jakautuu kolmeen eri osaan. Ensimmäinen osa lähtee liikkeelle kovin hitaasti. Huomasin ajatusteni hajoavan välillä väkisin yrittäessäni keskittyä polveilevaan taidefilosofointiin. Ajoittain kerronta tuntui suorastaan ärsyttävän snobbailevalta.
Ensimmäisen osan lopussa kaikki muuttuu. Lukija heitetään keskelle suurta tragediaa. Toisessa osassa huomasin eläytyväni erityisesti Erican suruun. En voinut laskea kirjaa käsistäni, ja elin mukana hänen ahdistuksessaan. Kolmas osa muuttui oikeastaan eri kirjaksi; se on jännityskertomus ja sairaskertomus, joka pitää tiukasti pihdeissään loppuun asti.
Päästyäni loppuun palasin samantien takaisin ensimmäiseen osaan. Minun oli luettava se uudelleen, koska keskityin niin huonosti ensimmäisellä lukukerralla. Nyt lukeminen ei enää tuntunutkaan vaikealta, kun henkilöt jo olivat tuttuja. Olin päässyt lähemmäksi kertojaa, joka kuvaa tapahtumia vanhemman miehen näkökulmasta, muistojen perspektiivistä.
Kirja on kovin runsas. Teemoja on ehkä liikaakin: ystävyyden merkitys , lapsen kuolema ja sen vaikutukset aviopuolisoihin, taiteilijaelämän ristiriidat ja rakkauden ongelmallisuus, psykopaatin suhde läheisiinsä (tai läheisten suhde psykopaattiin). – Minä olisin halunnut päästä syvemmälle Erican maailmaan.
Joka tapauksessa kirja oli koskettava lukukokemus ja jätti monenlaista pohdittavaa. – Leena
P.S. Kirja oli Ullan valinta lukupiirimme viimekertaiseksi kirjaksi. Kirjasta ja lukupiiristä lisää vielä myöhemmin.
Syksyllä on kuulemma Siri Hustvedtilta luvassa uusi kirja (myös suomeksi), jossa kirjailijan mukaan myös Leo Herzberg on mukana.
********
Tuusula 2.3.2008
KIRJA
LARS SUND: ONNELLINEN PIENI SAARI
”Alussa tietokoneen näyttö oli autio ja tyhjä ja kirjurin sormet lepäsivät näppäimistöllä.” Näin alkaa Lars Sundin viimeisimmän teoksen kertoja, ”kirjuri”, kuljettaa lukijaa tutunoloiseen saaristoon, Fagerön yhdyskuntaan. Fagerön asukkaat ovat mielestään saaneet lottovoiton syntyessään kotikyläänsä. Kertoja kulkee vuorotellen henkilöidensä luona ja kommentoi heidän maailmaansa lämpimästi ja ymmärtäen.Elämä on leppoisaa ja mukavaa, kaikki paha on mantereen puolella - kunnes idyllin rikkovat tuntemattomat rantaan ajautuvat ruumiit.
Olen lukenut kaikki aikaisemmat Lars Sundin kirjat, Colorado Avenue, Puodinpitäjän poika ja Eerikin kirja ja ollut aina ihastunut erityisesti Sundin kertojanääneen, joka lempeästi kommentoi lukijalle tapahtumia. Lukija hymyilee kulkiessaan saarelaisten idyllissä kirjurin mukana ja sitten ahdistuu heidän mukanaan yhä uusien tuntemattomien ruumiiden ajautuessa rantaan.
Lukija jää miettimään ruumiiden salaisuutta. Se ei kirjassa selviä, mutta kertoja antaa vihjeitä. Teoksessa on monta tasoa. Sen voi lukea tunnelmallisena kuvauksena saaristokylän elämästä tai jännärinä. Ehkä se onkin allegoria? Joka tapauksessa lukija jää kaipaamaan Fagerön asukkaita ja miettimään heidän tulevaisuuttaan – ja kaikkien onnellisten ihmisten tulevaisuutta.
Lukukokemuksesta jäi lämmin ja hyvä olo. Suosittelen kirjaa kaikille. Sundiin kannattaa ehdottomasti tutustua! - Leena
********************
Tuusula7.2.2007
KIRJA
MIINA SUPINEN: LIHA TOTTELEE KURIA
Tämän nimistä kirjaa en olisi varmaan koskaan tullut lukeneeksi, ellei joku olisi sitä tuonut opettajainhuoneemme lukupiiriin.
Liha tottelee kuria on v.1976 syntyneen Miina Supisen esikoisteos; se ilmestyi v.2007. Takakansi esittelee teoksen inhimillisenä komediana. Minun mielestäni se on kuitenkin enemmän tragikomedia.
Tapahtumien keskipisteessä on helsinkiläinen seurapiiriperhe. Isä on maailmankuulu kapellimestari, äiti nimekäs sisustussuunnittelija. Puitteet ovat hienot, mutta elämässä kaikki ei ole kuitenkaan kohdallaan. Isä uppoutuu työhönsä ja matkustaa ympäri maailmaa. Äiti etsii lohtua pullosta. Vanhin tytär, 22-vuotias Astra, hakee sisältöä sadomasokistisista suhteista. Teini-ikäinen, ylipainoinen poika Silmu pakenee kuntosalille ja alkaa kasvattaa lihaksiaan hormonien avulla. Iltatähti Pelagia osoittaa tarhassa mieltään pissimällä housuihinsa.
Ensimmäisen kymmenen sivun jälkeen olin valmis lopettamaan lukemisen: kirja tuntui aluksi kovin heppoiselta. Jotenkin teksti kuitenkin veti mukaansa. Kieli on nokkelaa ja persoonallista, tarina eroaa tavanomaisista perhehelvettikuvauksista. Vaikka teksti on hauskaa ja tapahtumat pähkähulluja, kaiken takana on tarkkanäköisiä ja surullisia huomioita nykyajan elämänmenosta.
Lukukokemus oli positiivinen, mutta ei kuitenkaan kovin syvällinen. Kirjan pohjalta saisi muuten mahtavan TV-sarjan (vrt. Tahdon asia).
- Leena
********************
Muonio 29.1.2008
Teatterikin siirtyy digiaikaan
Kävimme hiljattain Leenan kanssa Kansallisteatterissa katsomassa kohutun näytelmän Tuntematon Sotilas. Kokemus oli vaikuttava ja tunsimme, että olimme päässeet katsomaan tulevaisuuden teatteria. Leenan mukanaan tuoma sadan lukiolaisen ryhmä oli näkemästään yhtä vaikuttunut.
Näytelmän tekninen toteutus oli vailla vertaansa. Eri kohtauksia sävyttivät valtaisat ääni- ja kuvaefektit, jotka toivat tapahtumat yleisön ulottuville. Eräänä esimerkkinä oli Lehdon kuolema, jossa – kuten eräs arvostelija on osuvasti todennut – Lehto ikään kuin kuoli katsojien syliin. Kohtaus perustui suurella näytöllä esitettyyn lähikuvaan; tuskinpa mikään perinteisen teatterin keino olisi välittänyt kohtausta yhtä intensiivisesti.
Juoksuhaudoissa, korsuissa ja komentopaikoilla liikkuva kamera välitti teatteriyleisölle tunnelmia ja tapahtumia tavalla, joka läheni elokuvan tekoa. Pommitukset ja tykistökeskitykset huumasivat kuuloaistit ja löivät lieskoja teatteriin. Kiitos näistä kuului teatterin tekniselle ryhmälle, joka vastasi lukumäärältään näyttelijöitä. Loppukumarruksissa teatterin nuoret katsojat taputtivat heille erityisen innokkaasti.
Vain pari päivää myöhemmin kävimme katsomassa perinteisin keinoin toteutetun, Ibsenin Villisorsan. Siinä esitys perustui yksinkertaisiin lavastuksiin ja vahvaan näyttelijätyöhön. Näytelmä ei tuottanut pettymystä vaikka nuoren tytön kiikaroidessa villisorsaa, taustalla ei ollut videonäyttöä, jossa sorsa olisi näkynyt lähikuvassa. Ei sellaista joka näytelmään kaipaakaan.
Kansallisteatterin Tuntemattomassa Sotilaassa kyseessä on kuvan, äänen ja näyttelijätyön saumaton symbioosi. Kiitos teatterille rohkeista valinnoista ja onnistuneesta toteutuksesta. Tuntemattoman Sotilaan myötä Kansallisteatterista tuli yhdellä harppauksella edelläkävijä.
Esityksen aikana mieleeni muistuivat omat kommellukseni opiskelijateatterin ääniefektimiehenä. Vanhaa kelanauhuria puljatessa Vanja Eno-näytelmässä menivät iloisesti sekaisin lintujen liverrys, ukkosen jylinä ja kulkusten kilinä. Näin maailma muuttuu ja me (toivottavasti) sen mukana. - Timo
********************
Tuusulassa 27.1.2008
TEATTERI
Ibsenin VILLISORSA 23.1.2008 Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä
Rooleissa Kristiina Halttu, Martti Järvinen, Katariina Kaitue, Juha Mäkelä, Juhani Laitala, Anna Paavilainen, Ilja Peltonen, Robin Svatrström
Omistavatko vanhemmat lapsensa, voiko lapsen tarvittaessa heittää pois ja hylätä? Vanhempien välisten ristiriitojen keskellä murrosikäinen tytär kokee olevansa isän hylkäämä villisorsa ja ampuu lopussa itsensä saadakseen takaisin isänsä rakkauden. Villisorsan teema on rankka ja ajankohtaisempi kuin koskaan. Ibsenin aikana tällaisen aiheen käsittely tuntui varmaan vielä rankemmalta, eihän perheen sisäisistä asioista 1800-luvulla juuri puhuttu. Näytelmän ensiesitys saikin sekä yleisöltä että kriitikoilta varsin hämmentyneen vastaanoton v.1884.
Paavo Westerbergin ohjauksen keskeinen henkilö on 14-vuotias Hedvig, jota Anna Paavilainen uskomattoman herkästi ja koskettavasti tulkitsee. Olen kuitenkin nähnyt perhetragedioita esitettävän modernin teatterin keinoin (esim. Reko Lundanin näytelmät Komteatterissa) niin paljon syvällisemmin ja raastavammin, että tämä klassikko alkaa tuntua jo vanhalta. Perheen kriisin käsittely jää pintapuoliseksi, ja traaginen loppuratkaisu tulee liian äkkiä.
Tuntemattoman sotilaan energinen ja uusia uria aukova esitys sai tietenkin tällaisen perusklassisen huoneteatterin tuntumaan vaisulta. Kyllähän sen katsoi (kun ei ollut liian pitkä), ja kyllä se pani ajattelemaankin vanhempien vastuuta ja oikeana aikuisena olemisen vaikeutta. Ei se siis mikään tyhjänpäiväinen juttu ole. - Leena
********************
Tuusulassa 21.1.2008
KIRJOJA
Hannu Väisänen: Toiset kengät
Koska viime vuoden olimme toisella puolella maapalloa, Väisäsen esikoinen, Vanikan palat, jäi lukematta. Tuntematon Finlandia-ehdokas herätti minussa ennakkoluuloja. Epäilin, että Väisänen sai oululaisuutensa ansiosta palkinnon, olihan päätuomarikin kotoisin Oulusta. Olisin toivonut palkinnon menevän Itkoselle.
Kirja oli todella positiivinen yllätys. Kertojana on lapsuudesta nuoruuteen siirtyvä Antero, joka kirjan alussa menee oppikouluun ja lopussa jättää kotimaisemat taakseen aloittaakseen taidelukion Savonlinnassa.
Kerronta on sujuvaa ja helpontuntuista, Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä tulee mieleen. Murrosikäisen mielen myrskyihin ja kasvukipuihin on helppo samastua, niin aidosti Väisänen niitä kuvaa. Kirja on myös melkoinen nostalgiapläjäys – elinhän itsekin samaa ikävaihetta juuri 60-luvulla (tosin Helsingissä ja Tampereella).
Tuskin maltan odottaa seuraavaa osaa: miten mahtaa taidelukio Anterolta sujua? - Täytynee etsiä käsiinsä myös Vanikan palat.
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Mikko Virtanen on suomalainen mies, joka ihailee yli kaiken läntistä naapurimaatamme ja sen kansalaisia ja joka haluaisi olla aito ruotsalainen,”moderni, pehmeä ja ymmärtäväinen”. Hän toteuttaa monien vaiheiden jälkeen unelmansa, ja hänestä tulee Mikael Andersson, Ruotsin kansalainen.
Kirjan kertojana on Mikko/Mikael itse. Päiväkirjan muodossa hän tekee lempeitä ja rakastavia huomioita ruotsalaisista.Alussa tarina vetää mukaansa. Kommentit ruotsalaisten helmasynneistä, joita kertoja ihaillen kuvaa, naurattavat. Ahaa-elämykset toistuvat: juuri näinhän minäkin olen ajatellut. Aika pian rupeaa tuntumaan, että aiheesta on jo kaikki sanottu ja alkaa odottaa loppua. Kirjaa ei kuitenkaan halua jättää kesken, koska on saatava tietää, miten Mikaelin käy – sen verran hänestä oppii pitämään.
Kirja on harmiton ja nopeasti luettu. Yhtä hyvin olisi voinut jättää lukematta.
Vadelmaveneet olivat muuten Ruotsinlaivalla myytyjä vaaleanpunaisia veneen muotoisia makeisia. - Leena
********************
Tuusulassa 20.1.2008
TEATTERI
Tuntematon sotilas
Viime aikoina Suomessa on ollut muotia esittää mielipiteitä asioista, joista ei ole mitään omaa kokemusta. Tarkoitan tietenkin lähinnä Kansallisteatterin Tuntemattoman sotilaan esitystä, johon on otettu voimakkaasti kantaa pääministeritasoa myöten. Siksi odotimme esitystä erityisen innokkaasti. Keskiviikkona starttasi Rajamäen lukion pihasta kaksi bussilastillista lukiolaisia (todennäköisesti) vuosikymmenen teatterimatkalle. Mukana olivat myös Timo, tyttäreni Papu ja hänen miehensä Pätkä, sekä poikani Teemu.
Näytelmä lähti liikkeelle hengästyttävällä energialla. Ihanaa, leijonat, ihanaa soi taustalla, kun nuoret miehet lähtivät innokkaasti kaatamaan ryssiä (hieno oivallus tuo leijonaloru). Ennakkotiedot olivat kertoneet, että venäläisiä ”esittivät” pyykkikoneet. Ajatus tuntui etukäteen kummalliselta, mutta itse esityksessä luontevalta.
Näytelmä veti mukaansa. Oli vain unohdettava vanhat edvinlaineet ja muut tulkinnat teoksesta. Videota ja muuta modernia tekniikkaa oli käytetty hienosti. Välillä näyttämöllä ei tapahtunut mitään, mutta musiikki ja muut tehosteet saivat väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin.
Pasifistisen sanoman ajankohtaisuus oli tuotu oivaltavasti esille: nuori Hauhia oli kampaustaan myöten moderni tiskijukka, jonka sankarikuolema tempaisi kesken vauhdikkainta nuoruutta. Lopussa innokkaat nuoret leijonat olivat väsyneitä sodan satuttamia miehiä.
Lopun ampumiskohtauksesta on kohistu eniten – minusta aivan turhaan. Yhteiskuntaa vastaanhan siinä ammutaan. Meitä edeltävä sukupolvi on suurin uhrauksin antanut tämän maan meille – olemmeko pitäneet siitä tarpeeksi hyvää huolta? Taiteilijan oikeus ja velvollisuus on kyseenalaistaa ja kapinoida.
Näyttelijäsuorituksista jäi parhaiten mieleen Antti Luusuaniemen (joka muuten on entinen oppilaani Hyvinkäältä) komea työ Lammiona.
Lopussa kyyneleet tulivat väkisin silmiin. Olimme kaikki vaikuttuneita, myös suurin osa nuorista. Lukiolaiseni muistavat esityksen varmaan pitkään. Oli etuoikeus päästä katsomaan näin uutta luovaa teatteria, tulevaisuuden teatteria! Ja on erityisen hienoa, että nimenomaan Kansallisteatteri, jota ei ole pidetty ainakaan teatterin uudistajana, on uskaltanut tulkita näin uudella tavalla suomalaisille teosta, joka on ollut lähes tabu.
Esitys on pyörinyt monta päivää päässäni, ja tämän tästä keskustelemme siitä. Moni kohtaus oli niin vaikuttava, että mielellämme menisimme katsomaan sen uudelleen. Varmaan sen vielä teemmekin. - Leena
********************
Tuusulassa 20.1.2008
LUKUPIIRI 1 - 2
Perustimme syksyllä ystävien kanssa lukupiirin, jonka tarkoituksena on kokoontua hyvän kirjallisuuden ja aterian merkeissä Helsingissä. Lukupiiriimme kuuluvat Timon ja minun lisäksi veljeni Olli ja vaimonsa Ulla Riihimäeltä ja ystävämme Lindholmit, Gunilla ja Matti Helsingistä. Jokainen vuorollaan valitsee kirjan ja tapaamispaikan,
Ensimmäinen tapaaminen oli marraskuussa. Minä valitsin kirjaksi uunituoreen Juha Itkosen romaanin Kohti ja tapaamispaikka oli vanha tuttu Elite Töölössä. Kaikki me pidimme kirjasta kovasti, ja keskustelu oli innokasta. Varsinkin miehet totesivat, että Tapani Ansakseen oli lähes samanikäisen miehen helppo samastua. Juha Itkosen edellistä kirjaa (Anna minun rakastaa enemmän) lukiessani ihmettelin, miten nuori mies pystyy eläytymään niin hyvin viisikymppisen naisen maailmaan. Tämän kirjan jälkeen voi vain edelleen ihmetellä nuoren kirjailijan kypsyyttä ja eläytymiskykyä.
Positiivinen yllätys oli Eliten hyvä ruoka ja kohtuulliset hinnat.
Iloksemme huomasimme, että Komteatteri on tekemässä näytelmää Kohti-romaanin pohjalta, ja varasinkin meille paikat esitykseen huhtikuussa.
Lukupiirin toinen kokoontuminen oli viime perjantai-iltana. Kirjan oli tällä kertaa valinnut Matti. Kuten saatoimme arvata, vanha Venäjän- ja Neuvostoliiton-kävijä valitsi venäläisen klassikon, Gogolin Kuolleet sielut. En ollut lukenut venäläisiä klassikoita sitten opiskeluvuosien, ja pitkästä aikaa oli mukava palata sellaiseen. Gogolin mestarillista kerrontaa oli nautinnollista lukea. Erityisesti ihastutti hänen lämmin ja rakastava tapansa kuvata venäläistä ihmistä. Juonta kirjasa oli ehkä kahden sivun verran, loput 275 sivua keskittyivät sivujuoniin, henkilökuvauksiin ja tapakulttuuriin - aitoon venäläiseen tyyliin.
Salven kuuluisien paistettujen silakoiden ääressä keskustelu liikkui vilkkaasti venäläisestä kansanihmisestä Tuntemattomaan sotilaaseen. Salvea voi suositella kaikille: ruoka oli herkullista ja palvelu nopeaa ja ystävällistä.
Seuraavaksi luettavan kirja on valinnut Ulla. Se on taas uutta kirjallisuutta: norjalaistaustaisen amerikkalaisen Siri Hustvedtin teos Kaikki mitä rakastin. Jännittyneinä odotamme, millaisen kohtaamispaikan Ulla meille maaliskuussa valitsee. - Leena