Linkit
Keskiyöllä hyppäsimme jälleen bussiin ja köröttelimme saman reitin uudelleen aina Bolivian rajalle, missä rajamuodollisuudet olivat yllättävän jouheat eivätkä tavaramme kiinnostaneet tullimiehiä. Rajan jälkeen vaihdoimme bussia ja jatkoimme edelleen tänne Sucreen. Lähes vuorokauden kestänyt matka oli melkoinen koettelemus: Bolivian puolella bussissa ei ollut ilmastointia eikä vessaa – tai siinä oli joskus ollut, mutta aikoinaan upea kaksikerroksinen ajoneuvo oli ilmeisesti ostettu argentiinalaiselta romuttamolta. Lisäksi jouduimme keskelle rekkamiesten työtaistelua ja tielle oli ajettu suuria kiviä ja sorakasoja jotka pakottivat suuren bussimme kolistelemaan pitkin kinttupolkuja, ja kerran muutaman kymmenen kilometrin matkan pitkin kuivunutta joenpohjaa. (Onneksi sadekausi ei ole vielä alkanut…) Boliviassa liikenteen häiritseminen on suosittu tapa protestoida milloin mistäkin syystä.
Saavuimme vihdoin Potosin kaivoskaupunkiin, joka kuvastaa melko hyvin helvettiä maan päällä. Yli 4000 metrin korkeudessa sijaitsevassa, pölyn peittämässä kaupungissa ei näkynyt yhtään kasvillisuutta ja sitä ympäröivät kukkulat oli myllätty valtavien hopeakaivosten tieltä. Käynti kaivoksissa on yksi nuorten reppureissaajien päätavoitteista, mutta itse emme ymmärrä, miksi siellä pitää käydä. Maan alla aherretaan 12 - 16 - tuntisia työpäiviä hirveissä olosuhteissa. Kuolema vaanii kaivosmiehiä (ja –poikia) alituisesti ja harva heistä elää yli viisikymppiseksi. Kaikki pureskelevat kokapensaan lehtiä pysyäkseen pirteinä ja moni turvautuu myös viinaan. Toki he ottavat mielellään vastaan turistien tuomia lahjoja – kokalehtiä, dynamiittia yms. – mutta parempi olisi jos tällaiset, lähes orjatyöhön perustuvat kaivokset suljettaisiin kokonaan tai ainakin saatettaisiin ne edes osittain nykyajan tasolle. Emme todellakaan ymmärrä, miksi joku hyvinvointiyhteiskunnan kasvatti haluaa facebookiin kuvan itsestään 12-vuotiaan, tuhoon tuomitun kaivostyöläisen kanssa. Tällaisia kuvia Potosista kuitenkin käydään hakemassa. Toivoa sopii, että kaivoksessa pällistelevä turisti miettii, miksi pikkulapsi nääntyy kaivoksessa eikä ole koulun penkillä.
Potosin jälkeen saimme kulkea asfalttitiellä ja aloimme jo uskoa, että pahin oli takana. Hieman ennen Sucrea tie oli kuitenkin poikittain pysäköityjen rekkojen sulkema ja bussikuski ilmoitti meille, että matka loppuu siihen. Ei muuta kuin reput selkään ja kävelemään iltapimeässä kohti Sucrea. Onneksi sulku päättyi jo kilometrin päässä ja pääsimme loppumatkan taskurahoja tienaavan paikallisen nuoren miehen kyydissä. Boliviassa ei ilmeisesti tunneta sellaista sanaa kuin heitteillejättö: bussissamme oli lukuisia vanhuksia ja äitejä pikkulasten kanssa, eikä bussikuski tehnyt elettäkään heidän hyväkseen. Rekkakuskitkin istuivat ryhmissä keskellä tietä jutellen mukavia, eivätkä esim. tarjoutuneet auttamaan ihmisiä kantamustensa kanssa. Ainakaan meiltä ei herunut heille tippaakaan sympatiaa, vaikka he ilmeisesti olivat vakavalla asialla.
Vuorokausi Argentiinasta lähtömme jälkeen kirjauduimme hotelliin ja rättiväsyneinä siemaisimme hyvin ansaitut oluet. Tänään kävimme Planin toimistossa pohjustamassa huomista retkeä kummityttömme Marcelinan kotikylään. Toimiston väki oli selvästi liikuttunut käynnistämme ja kaikesta näkyi, että he tekevät tärkeää työtä äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa. Esimerkiksi eilen he eivät päässeet avustuskohteisiinsa, kiitos rekkamiesten tiesulkujen. Nähtäväksi jää, päästäänkö sinne huomennakaan mutta toivomme parasta.
[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1604 views ) | permalink
<<nav_first <Edellinen | 26 | 27 | 28 | 29 | 30 | 31 | 32 | 33 | 34 | 35 | Seuraava> nav_last>>