Santiago de Chile 29.11.2011  
Aere ra!

23 tunnin matka makuubussilla Puerto Iguazulta Cordobaan sujui mukavasti yöllä nukkuen ja aamulla Pohjois-Argentiinan melko tasaisia maisemia katsellen. Argentiinan toiseksi suurin kaupunki on rauhallisenoloinen ja siisti ja sitä värittää seitsemän yliopistoa. Bussilla pohjoisesta tullessa kaupunki ilmestyy keskeltä tasankoa, mutta sen lounaispuolella on vuoristo- ja järvialue, jonka maisemat ovat suomalaisille urheilufaneille tuttuja Argentiinan MM-rallin TV-kuvista.

Teimme päiväretken vuoristoalueen pieniin kyliin, joista erikoisimpia olivat saksalaiskylät, joissa turisti voisi erehtyä olevansa Baijerin sydämessä. Kapakoita koristavat saksalaisolueiden mainokset ja matkamuistomyymälät ovat täynnä oluttuoppeja ym krääsää. Eräässä kylässä pidetään vuosittain Oktoberfestit, jotka ovat hyvin suosittuja. Valitettavasti olimme paikalla vasta marraskuussa.

Ehkä mieleenpainuvin kokemus oli vierailu Che Guevaran lapsuudenkodissa Alta Gracian kylässä. Museossa oli esillä paljon perhevalokuvia ja mm. polkupyörä ja moottoripyörä, joilla Che teki nuoruudessaan pitkiä retkiä ympäri Etelä-Amerikkaa.






Cordobasta jatkoimme jälleen makuubussilla (n. 9 tuntia) Mendozaan. Emme kyllästyneet vieläkään, vaikka kyseessä oli jo kolmas vierailu tässä viihtyisässä ja valloittavassa kaupungissa.Vietimme ensimmäisen päivän vain oleillen ja kävellen kaupungilla. Oli pehmeänlämmin lauantai-ilta ja kansa oli kerääntynyt keskuspuistoon. Siellä tuntuivat olevan kaikki: mummot ja papat, lapsiperheet ja nuoret. Puisto oli täynnä kojuja, joissa myytiin käsitöitä ja ruokaa. Humalaisia ei näkynyt, vaikka kojuissa myytiin myös alkoholia. Nuoret näyttivät juovan vain limsaa, mäyräkoiria ei näkynyt.. Musiikki soi ja esiintymislavalla oli ohjelmaa. Oli mukava vain istua penkillä ja katsella menoa kuin televisio-ohjelmaa.


Toisena päivänä teimme retken Ucan laaksoon, jossa vierailimme eräillä Argentiinan hienoimmista viinitiloista. Maistelimme huippuviinejä, jotka saivat hyvätkin laatikkoviinit tuntumaan kovin heppoisilta. Viinitilat näyttivät myös kilpailevan keskenään toinen toistaan hienommilla ja erikoisemmilla päärakennuksilla. Ilmeisesti viinibisneksessä liikkuvat myös isot rahat.








Bussimatkalla Mendozasta Santiagoon saimme jälleen kerran nauttia upeassa säässä huikeista vuoristomaisemista. Edes pikkuhitlermäinen bussi-isäntä ei pilannut tunnelmaa. Hän oli keksinyt omasta päästään säännön, ettei bussissa saanut ottaa kenkiä pois ja että sandaalien kanssa on pidettävä sukkia. Tyyppi piti meille ja muille turisteille 15 minuutin luennon siitä, kuinka toiset matkustajat häiriintyvät pelkästään sukkien peittämistä jaloista tai peräti paljaista jaloista sandaalien alla. Timo teki pika-gallupin matkustajien keskuudessa, ja nämä totesivat naureskellen, että asia ehkä häiritsi bussi-isäntää muttei heitä.







Seitsemän miljoonan asukkaan Santiago on edelleen yhtä meluisa ja ruuhkainen kuin ennenkin. Säntilliset ja byrokratiaa rakastavat chileläiset ovat ilmeisesti myös melkoisia herkkusuita, koska kansan koko on viidessä vuodessa selvästi kasvanut. (Pizza ja jäätelö näyttivät käyvän hyvin kaupaksi.)

Ikään kuin pisteeksi Etelä-Amerikan kiertomatkalle teimme vielä päiväretken Tyynenmeren rannikolle. Kävimme tutustumassa chileläiseen Emiliana-luomuviinitilaan Casablancan laaksossa. Chileläiset viinit ovat olleet suosikkejamme, mutta täytyy sanoa, että argentiinalaiset ovat kirineet kovasti.




Viinitilan jälkeen jatkoimme Chilen tärkeimpään satamakaupunkiin Valparaisoon, joka nousee amfiteatterin lailla jyrkille rinteille hevosenkengän muotoisen sataman ympärille. Yläparvella parhaalla paikalla on viisikerroksinen Pablo Nerudan talo, jonka neljännen kerroksen panoraamaikkunan äärellä olevan päivällispöydän ympärillä runoilija kestitsi vieraitaan ja jonka viidennen kerroksen työhuoneen merimaisema on varmaan ispiroinut hänen kynäänsä. Talon ikkunoista näkyvän naapurikaupungin Viña del Marin hiekkarannat ovat santiagolaisten suosimia lomanviettoalueita.











Miten voisimme tiivistää kokemuksiamme Etelä-Amerikasta? Maat ja kansat ovat hyvin erilaisia. Esimerkiksi argentiinalaiset ja chileläiset eroavat toisistaan kuin yö ja päivä: argentiinalaiset muistuttavat espanjalaisia, chileläisissä näkyy intiaanialkuperä selvästi. Ecuadorilaiset menevät nukkumaan viimeistään kymmeneltä, jolloin argentiinalaiset vasta kerääntyvät päivällispöydän ympärille. Ecuadorista, Boliviasta ja Perusta puuttuu viinikulttuuri lähes täysin, argentiinalais- ja chileläisviinit taas tunnetaan kaikkialla.

Ecuadorissa ja Chilessä tärkein ateria on lounas, Argentiinassa myöhäinen päivällinen. Argentiinalaiset viettävät iltapäivällä siestaa, jolloin jopa pankkiautomaatit ovat suljettuina(!); Chilessä työt jatkuvat, mutta ravintolat ja kahvilat täyttyvät pikalounaalla olevista ihmisistä.

Ecuadorissa puhutaan palvelualoilla englantia. Boliviassa ja Argentiinassa kielitaito on selvästi lisääntynyt viime kerrasta, mutta chileläiset tuntuvat vieläkin vierastavan turistia.

Etelä-Amerikka ei enää ole turistille erityisen halpaa aluetta. Argentiinan hintataso on noussut huimasti viiden vuoden aikana, mutta on vielä selvästi Suomen hintatasoa alhaisempi. Halvin (ja köyhin) maa on Bolivia, kallein Chile. Sosiaaliturvaa ei näissä maissa tunneta ja köyhyys merkitsee käytännössä kerjäläiseksi joutumista. Chilessä töitä tehdään niin kauan kuin pystyssä pysytään ja sen jälkeen toivotaan, että lapset ja sukulaiset auttavat toimeentulossa. Eläke on useimmille vieras käsite. Toisaalta, ei täällä myöskään makseta pahemmin veroja.

Yhteistä kaikille latinalaisen Amerikan maille on sähläys. Missä vain kaksi ihmistä on selvittämässä asioita, syntyy uskomaton pulina ja sählinki. Asiat eivät suju, niin kuin koti-Suomessa on tottunut. Matkailijalta vaaditaan huumorintajua ja pitkää pinnaa. Pahimpia paikkoja ovat esimerkiksi lipputoimistot ja posti. Chilessä postimerkkien ostaminen on tehty käytännössä mahdottomaksi niille, joilla on muutakin tekemistä sen päivän aikana. 7 miljoonan asukkaan Santiagossa merkkejä myy vain kaupungin pääposti ja jonot ovat sen mukaisia. Etuilukin kuuluu asiaan, esim. nunnat pääsevät aina jonon ohi vetoamalla ties mihin taivaalliseen kiireeseen.

Voi vain kuvitella, millaista täällä olisi joutua hoitamaan vaikkapa erilaisten korvausten hakemista tai lupa-asioita. Virkamiehet (ja –naiset) aiheuttavat suunnatonta päänvaivaa kaikille: pienistäkin asioista tehdään suuria ja pykäliin vedotaan armottomasti. Lupalappu tarvitaan joka asiaan ja joka luukulla on pitkä jono.

Kahden kuukauden pituinen kierroksemme Väli- ja Etelä-Amerikassa on ollut antoisa mutta rasittava: pitkät välimatkat, huonot tiet, monimutkaiset rajamuodollisuudet (16 eri maata ja 20 rajanylitystä), rahanvaihdot, sopivan majapaikan etsiminen, varkaiden ja hullujen autoilijoiden varominen jne. ovat olleet stressaaviakin kokemuksia. Nyt tuntuukin, että tuleva aurinkoloma Rarotongalla on enemmän kuin tarpeen.

Etelä-Amerikassa riittäisi kyllä nähtävää vielä uudellekin matkalle, mutta ensi kerralla matkakohde voisi olla rajatumpi, esimerkiksi Bariloche eteläisessä Argentiinassa yhdistettynä laivamatkaan Chilen vuonoilla. Myös Guatemala Väli-Amerikassa vaatii uuden käymisen. Kolumbiassa pitää myös käydä! Tämän matkan huippukohtia ovat olleet Galapagos-saaret, Marcelinan tapaaminen Boliviassa ja Iguazun putoukset.

Huomenna meillä on siis edessä 12 tunnin lento Papeeteen, Tahitiin ja siitä edelleen Rarotongalle Cookin saarille.


[ sb_read_entry_btn ] ( sb_view_counter_plural_pre1310 views )   |  permalink

<<nav_first <Edellinen | 23 | 24 | 25 | 26 | 27 | 28 | 29 | 30 | 31 | 32 | Seuraava> nav_last>>